Sadetta odotellessa

Suomi odottaa sateita pitkän lämpimän, kuuman ja kuivan kauden jälkeen. Nyt olisi sadetanssi paikallaan. Emme odota kaatosateita vaan helliä, mutta voimakkaita yösateita, joista luonto elpyy. Minunkin elimistöni odottaa, niskaan ulottuva päänsärky, ja siihen liittyvä voimaton olotila ennusti jo eilen matalapaineesta. Onneksi tänään ei tarvitse lähteä minnekään vaan voin vapaasti vaikkapa vain olla. 

Kaikki mansikkakuvat tässä blogissa ovat väliltä 2009 - 2012

Kirjoittaa…. se tulee siitä, että on niin paljon asioita, jotka odottavat, pulppuavat, haluavat ilmiasun sanojen ja kuvien muodossa. Eilen sain vihdoin siivottua. Vihdoin, sillä pölynimuri odotti jo muutaman päivän keskellä lattiaa muistuttamassa. Onneksi en sentään kompastunut siihen. Sen sijaan menin sunnuntaiaamuna poimimaan mansikoita. Se oli hetken mielijohde. Olin paikalla jo ennen kello 10.00, jolloin pellot olivat täynnä ihmisiä. Sadat muutkin olivat saaneet saman ajatuksen.

Sain aluksi varmaan koko pellon kuivimman ja tyhjimmän rivin, josta kertyi ehkä noin 100 g mansikoita. Vanhemmiten olen oppinut olemaan valittamatta pieniä vastoinkäymisiä ja sattumia. Miksi aina minulle käy näin? Nuorempana saatoin kyllä napista ja suuttua. Sittemmin olen oppinut, että asioiden takana on paljon muuta. On aivan turha hermostua mistään ja osoittaa mieltä. Vanhan naisen selkä korkeintaan kärsi rivin läpikäymisestä, mutta tulihan samalla liikuntaa. Palasin pitkän rivin alkukohtaan ja sain uuden paremman rivin, jossa olikin jo enemmän ja suurempia mansikoita. Keräsin urheasti seisoen kokonaisen ison ämpärin täyteen hiostavassa kuumuudessa. Siitä tuli yhteensä 5 kg.  Olin pellolla lähes 1,5 tuntia. Autorivi vierelläni oli tyhjentynyt. Monet kävivät hakemassa pienempiä määriä. Olivatpa mansikat makeita ja ihania. Siitä riitti sitten muillekin.

Aiempina vuosina olen useimmiten käynyt pellolla lapsenlapsien tai ystävien kanssa. Mansikoiden kypsyminen on kesän kohokohtia. Kaupassa myytävät ulkomaiset tai kasvihuoneessa Suomessa kasvatetut mansikat eivät maistu paljon miltään. Osuimme yllättäen viime viikkoisella Tallinnan matkalla satamassa olevaan ruokakauppaan, jossa oli myynnissä halvalla kreikkalaisia mansikoita. Emme olleet ostosmatkalla, mutta olimme poikenneet kauppaan katsomaan hintoja ja vertailemaan. Mansikoiden tuoksu sai sekä saksalaiset ystäväni että minut ostamaan paketin mansikoita. Saksassa taitaa olla samanlainen vuosittainen mansikkaodotus kuin meillä. 

 

Mansikkapellotkin odottivat sateita. Seuraavaksi satsiksi taidan hakea valmiiksi poimittuja, sillä nekään eivät ole siellä kovin kalliita verrattuna pieniin tuokkosiin marketien kupeessa.

Sadetta odotellessa voin palata joihinkin viime aikojen tapahtumiin. Tänä aamuna ajattelin, että olisi sittenkin pitänyt käydä Kouvolan Karjalaisilla kesäjuhlilla. En vaan jaksanut lähteä. Lähteminen on nykyään usein vaikeata.  Lähden mielelläni, jos minulla on seuraa. Aika harvat lähelläni olevista ihmisistä ovat kiinnostuneet samoista asioista kuin minä. Joskus on jopa tuntunut, että he jopa paheksuvat minun harrastuksiani. Toisaalta en viihdy missään massatapahtumissa, joita Suomi on kesäaikana pullollaan. Helsingissä käyntikin saattaa joskus tuntua liialliselta. 

Taisi olla 5.7.2012, kun olimme koko porukka Juhmossa. Alex oli vauva.

Viime viikkoisilla retkillä minulla oli oikein mukavaa seuraa. Kumpikaan ei tapahtunut minun aloitteestani vaan minua pyydettiin mukaan. Tyttäreni isä ja hänen vaimonsa halusivat poiketa myös pitkällä Suomen lomallaan Tallinnassa. Samaan ajatukseen olivat tulleet monet muutkin. Kaupunki oli täynnä turisteja, ryhmissä ja yksittäin. 

Tultuamme perille Eckerölinen Finlandialla, lähdimme satamasta kiertoajelulle, mikä oli loppujen lopuksi aivan hyvä ajatus yleiskuvan saamiseksi, sillä bussi kiersi ensin vähän kauemmas, Kadriorgin kautta Piritaan saakka palaten takaisin keskustaan ja satamaan ja lopuksi pääsimme Toompean mäelle, jossa jäimme pois. Aluksi satamasta ulospääsyyn vaan kului hirveästi aikaa, ruuhka oli valtava. Minulle tuollainen kiertoajelu Tallinnassa oli ensimmäinen. Muistelin, kun vietin joskus 2000 tienoilla viikon siellä töiden takia ja kaikki vapaat illat kävelin ympäriinsä. Tosin etsien kauppoja ja ostettavaa ja aikaa kuluttaen, en nähtävyyksien takia. Muistin myös, kuinka kerran erään 1990-luvun kesänä lähdin yksikseni sinne. Olikohan minulla kamera mukana? 

Joka tapauksessa saksalaiset ystäväni saivat jonkinlaisen kokonaiskuvan kauniista kaupungista. Ikimuistoiseksi jäi seikkailumme satamassa, kun jalkojamme säästääksemme suostuimme riksan kyytiin. Nuori, hento tyttönen polki meidät väärästä satamasta oikeaan naurumme raikuessa. Nauroimme mielipuolisuutta ja olihan se myös vähän pelottavaa. Kolme isoa ihmistä, jotka tuskin mahtuivat riksaan, joka puikkelehti osan matkaa liikenteen keskellä!

Tämä maisema ja allaoleva ovat aika vierekkäin...

Edellisellä viikolla teimme yhdessä myös retken Renkoon, joka jaksaa joka kerta kiinnostaa entistä miestäni, asuimmehan vuoden siellä aivan 1970-luvun alussa. Nyt oli uuttakin nähtävää, sillä nyt aikoinaan perheelleni tärkeät rakennukset oli purettu ja paikalle rakennettiin kovalla vauhdilla uutta. Mielenkiintoinen retki kaikilta osin sekin. Siitä voisin kertoa enemmänkin, mutta aikanaan, jos tulee uudelleen ajankohtaiseksi.

Haudoille voisi istahtaa, jos vain ehtisi. Ehkä ennen...

Heti seuraavana päivänä olin lupautunut lähtemään Hietaniemen hautausmaalle ystäväni Marjan ja tämän ystävän Mirjan kanssa. Vietimme hautausmaalla monta tuntia kiertäen sen laidasta laitaan. Kotimatkalla poikkesimme kahveilla ja pullilla Marjan tuntemassa Cafe Regatassa Merikannontiellä Töölössä, jossa lähellä on Soutustadion,  Merimelojien maja ja Sibeliuksen muistomerkki. Upea paikka, jota voi suositella muillekin. Tässä linkki tuhansien tarinoiden kahvilan sivuille. Ajatella, kahvilarakennus on ollut siinä paikalla jo 1887! Ja se on auki vuoden jokaisena päivänä kello 8 – 23.

Hupsista, nyt alkoi sade. Kello on vähän yli 12.00.  Nyt voinkin lopettaa tältä erää.

Ennen kuin pääsin julkaisemaan tämän, aloin etsiä sopivia kuvia. Ihan kiva juttu, kuviahan riittää ja niiden kautta joutuu harhateille ja asioihin, jotka on lähes unohtanut. Mansikkakuvia on joka vuodelta, useimmiten mansikoita on poimittu reilusti heinäkuun puolella.

Kaiken lisäksi sade loppui melko pian ja loppujen lopuksi alkoi taas aurinko paistaa.

Jonkun luostasrin sisäpiha Tallinnassa. Siellä ei ollut ketään, kun kävelimme sinne sisään, mutta hetkessä paikka oli täynnä ihmisiä. Miten tuttua!