Jääriitteen alla

Viimeiset pari viikkoa ovat kuluneet kuin hidastetussa filmissä. Vertaus saattaa hienoudestaan huolimatta olla huono. Jos kääntäisin katseeni aikaisempien vuosien samaan ajankohtaan ja juuri silloin vallinneisiin pohjavireisiin, ne olisivat parempia vertauskohtia. En ole vain kunnolla päässyt sukeltamaan sinne alas, pohjalle, asioihin, jotka jätämme taaksemme, kun ne jäävät taakse. Ne ovat kuin vedessä jääriitteen alla. Kirjoitan paljon menneistä ajoista ja tunteistani, mutta olen koko ajan ymmärtänyt, että unohdamme tarkoituksella paljon.

Viime viikkoina ajatus on tullut sen verran usein mieleeni, että se purkautuu nyt blogiini. Olen silloin tällöin maininnut, että vaikkapa lapsuuden päiväkirjoissa en käsitellyt kovin paljon tunteita saati muita ikävämpiä asioita, näen ne kirjoitusten taustalla. Nuo asiat tulivat mukaan vasta nuoruudessa, mutta silloin tuli tarve peitellä niitä. Miksi tunteita ja niiden taustalla olevia pohjavireitä halutaan piilottaa. Miksi ihminen haluaa jäädä tuntemattomaksi myös itselleen?  Tunne – tuntematon. Ajattele sitä!

Tuntematon toisille on nykyään toivottavaa, koska maailma on muuttunut niin pahaksi. Jos ihmisestä tulee julkinen henkilö, niin hänet kyllä jossakin vaiheessa halutaan liata, jos hän tuntuu liian hyvältä.  Tuntematon itselleen on toinen juttu. 

Nykyään kyllä usein sanotaan tunteiden olevan tärkeitä, mutta en usko kaikkien vielä jakavan tätä ajatusta. Kun puhumme tunteista, tarkoitamme useimmiten yleisiä perustunteita kuten esimerkiksi iloa, surua, pelkoa ja vihaa. En tarkoita tässä kirjoittaessani pelkästään niitä vaan hienojakoisempia tunteita, jotka voivat olla tietenkin osana noissa perustunteissa.

Isoja perustunteita on helpompi työstää ja ne ovat ehkä asiantuntijoiden tieteellistä konkretisointia varten. Joskus vuosia sitten, yritin ymmärtää vihaa, koska minulle toitotettiin monelta taholta, että minun pitäisi purkaa vihan tuntemukset ulos.  En ymmärtänyt silloin enkä ymmärrä täysin vieläkään. Sanoin: ”Minussa ei ole vihaa”. Paitsi ehkä, jos alan pilkkoa sen alla olevia tuntemuksia. Minun vihani olikin kääntynyt peloksi ja ahdistukseksi. Yritin taistella niitä vastaan rohkeudella, tekemällä joskus liiankin rohkeasti päätöksiä. 

Osasin siis purkaa itselleni tuntemattoman vihan tuntemukset kypsällä tavalla toiminnaksi. Kun ajattelen tätä nyt ja erilaisia kokemuksiani, ymmärrän, että meissä ihmisissä on uskomattomia voimavaroja ja osaamme olla oman itsemme terapeutteja. Tietämättämme. Miksi kaikki eivät silti osaa kanavoida tunteitaan vaan tarvitsisivat ehdottomasti ulkopuolista apua?

Huima ajatus tuli kirjoittamastani mieleen. Olivatko viha, inho ja pelko alusta asti ne voimat, jota veivät minut selviytymiseen. Ja mitkä ovat nyt ne pohjavireet, pienet aallot kuin jäätyneen suonpinnan alla. Miten ne vaikuttavat meihin vielä senkin jälkeen, kun varsinainen kohde on poissa päiväjärjestyksestä?

En saanut autoani enää viime tiistai-iltana käyntiin? Olin ollut aamupäivällä vuoden kylmimpänä päivänä liikenteessä. Auto oli aamulla käynnistynyt hienosti, mutta ei enää samana iltana. Akku oli tyhjä. Akun tyhjenemiseen ei auta lämmittäminen.  Ostin autooni uuden akun tammikuussa 2014. Olikohan se edes uusi? Huoltofirmani on huomauttanut jo kahtena vuotena, että akkutestin mukaan akun varaustila on välttävä.  Eipä myöhempi yrityskään ole auttanut. Oikeastaan olen aivan tyytyväinen, etten pääse minnekään pidemmälle.  Hankin apua ensi viikolla. Kaskovakuutus auttanee.

Jatkan kaikessa rauhassa vielä tämän viikonlopun zombiena kotiseinien sisällä. Kaikella on syynsä. Tuo alun pohdiskelu käynnistyi keskiviikkoaamusta, kun olin näkevinäni läheisen kaupan käytävällä aaveen entisestä elämästä. Saatoin erehtyä, mutta prosessi lähti taas liikkeelle.

Kaikki on ohi sitten viime kesän, mutta vanhat pelot aktivoituvat edelleen ja vaikuttavat ties miten. Valokuvakansiot ovat täynnä valokuvia neljännesvuosisadan ajalta, kun kyseinen henkilö kuului elämääni, viimeiset vuodet tosin vain uhkaavana ja pelottavana pilvenä taustalla. On helppo sanoa toiselle, että unohtaisin asiat ja jättäisin taakseni. Tosiasia on kuitenkin, että kannamme muistojamme mukanamme loppuelämämme. Joillakin suhteilla on valtava merkitys, vaikkei sitä enää edes halua myöntää. Hyvien ja positiivisten aikojen jälkeen koitti mahtava pudotus ja pettymys.  Siinä oli pettynyt myös itseensä, että oli ollut niin sokea. Kaikki muutkin ihmiset ympärillä olivat tai yrittivät olla. Muistan joitakin hetkiä kaukaa, kun epäilykset yrittivät hiipiä mieleeni. Pyyhkäisin ne pois ja jatkoin sinisilmäisenä.

Voi meitä ihmisiä. Älkää vain sanoko, että kidutan itseäni vieläkin. Ei, käsittelen asioita, ehkä loppuelämäni. Tuhlasin monet vuodet elämästäni ylläpitämällä jonkun toisen elämää. Nyt elän itselleni. Olen oppinut selviytymään.  Neljännesvuosisata eli 25 vuotta on melko pitkä aika ihmiselämässä. Niin kauan tämä henkilö oli vaikuttamassa elämääni!

Ne valokuvat. Ehkä kidutan tänään itseäni vähän lisää muistelemalla mennyttä. On olemassa maa, jonne en enää koskaan halua mennä. Onneksi se maa on niin kaukana, etten varmaan viitsisi muutenkaan sinne mennä. Se on suomalaisten suosikkimaa. Thaimaa.

16.11.2003 istuimme Finnairin 757-koneessa, sisareni, minä ja silloinen miesystäväni, jonka kanssa olimme jo muutaman vuoden asuneet talossa, jonka viime kesänä sain myytyä. Istuimme rivillä 32. Matkan pituus oli yhteensä 8487 kilometriä reitillä Helsinki-Jaipur-Phuket. Lento lähti kello 23.20 ja olisimme perillä seuraavana päivänä 11.30 Suomen aikaa ja 16.50 sikäläistä aikaa. Vajaan seitsemän tunnin päästä pääsin käymään Intiassa ensimmäisen kerran elämässäni.

Olin ostanut matkan syntymäpäivälahjaksi ystävälleni. Kaikki ei ollut silti aivan kunnossa. Halusin matkalle mukaan sisareni. Hän lähtikin ensimmäiseksi viikoksi, seuraavalla viikolla tuli ystävättäreni. Vuosi oli ollut sisarelleni ja minulle vaikea. Äiti kuoli saman vuoden maaliskuussa ja olimme pitkään touhunneet asunnon tyhjennyksessä, tavaroiden jakamisessa ja kokeneet vaikeita hetkiä koko prosessin ajan. Siteitä katkesi. En saanut minkäänlaista tukea ystävältäni.  Koin hänen hylkäävän minut hänen kuultuaan äitini kuolemasta. 

En kirjoittanut silloin päiväkirjaa. Hajanaisia kirjoituksia löydän kalentereista ja matkapäiväkirjasta. Viiden vuoden päiväkirjaan olen sinä vuonna tehnyt ahkerasti muistiinpanoja. Ne auttavat myöhemmin kuvien ajoittamisessa.  Merkinnöistäni päätellen se oli hyvin aktiivinen vuosi. Minulla oli paljon menoja perheen ja ystävien kanssa, paljon vieraita. Voiko olla totta, että 31.8.2003 oli yöpakkanen? Olen kirjoittanut se myös 1.9. kohdalle ”Pakkasta yöllä, loput kukat sisään.”

Olen usein kipeä, korvat ja silmät tulehtuneet, syyskuun alussa CRP on yli 100. Nukun paljon. Syyskuun puolivälissä vanha koiramme Frisse viedään lopetettavaksi. Entinen mieheni, jonka koira Frisse oli vuodet vie nyt vuodesta 2000 minun luonani asuneen Frissen lopetettavaksi. Uurna tulee myöhemmin 27.9. minulle. En ole koskaan antanut itselleni anteeksi, etten hoitanut asiaa itse. Ex-anoppini muuttaa syyskuussa takaisin Amerikkaan. Hän asui ennen lähtöään tässä samassa talossa, jossa minä asun nyt, kolmannessa kerroksessa. Olen tavannut täällä ihmisiä, jotka muistavat hänet.

Minulle kaikki alkaa olla liikaa, alan masentua. Samana vuonna kuolee monta muutakin äitiä. Lokakuun alussa olen kuvaamassa naapurissa asuvan ystäväni äidin siunaustilaisuutta Tuusulan hautausmaalla. Puuhaan hyvin paljon tyttäreni ja lapsenlapsieni kanssa. 

Lokakuussa alkaa olla merkintöjä ystäväni juomisesta ja riidoista. Siellä taustalla oli koko ajan oma surutyöni, joka jatkui vielä seuraavana vuonna. Eikä matka ratkaissut asioita. Päinvastoin. Matkaselitykseni päättyvät kesken kaiken. Muistan yrittäneeni parhaani. Maisemat olivat upeita, retket ja juhlat hienoja. Yritin pitää kaikesta, mutta en tainnut olla oikein kunnossa. En kirjoittanut kaikesta siitä, mistä en pitänyt, mutta muistan hyvin. 

Asuimme Karon Beachilla bungalow-asunnossa, joka oli aika surkea. Samalla alueella oli myös hotelli, jossa huoneita. Matkalla oli mukana myös useita naimisissa olevia miehiä, joille matka oli ilmeisen selvästi seksimatka. He tulivat säännöllisesti samaan hotelliin, samaan huoneeseen. Kerran kävimme kylässä parin tällaisen miehen luona ja keskusteluissa asia valkeni minulle sinisilmäiselle. Näin myös asioita, jotka olisin mielelläni jättänyt näkemättä. Vietimme paljon aikaa, varsinkin iltaisin läheisessä kaupungissa Patongissa, jonne oli jonkin verran matkaa Karon Beachiltä. 

En ole aiemmin uskaltanut edes ajatella näitä asioita, miettiä, millaista siellä oli ja millaista aikaa elin. Kätkin asiat sisälleni, kielsin ne. Yritin sopeutua, sillä olin ihastunut paikalliseen ilmastoon ja suunnittelimme työkaverieni kanssa, että menisimme seuraavana tai sitä seuraavana vuonna sinne yhdessä. Päätimme alkaa säästää rahaa. Muistatte varmaan, mitä siellä tapahtui 2004; maanjäristys ja tsunami, joka kosketti myös näitä paikkoja. Tässä linkki yhteen videoon, joka kertoo tsunamista. 

Tsunami vaikutti kaiken siellä näkemäni lisäksi siihen, etten enää halunnut ajatella koko matkaa, en maata, en mitään siihen liittyvää. Thaimaalaisessa kulttuurissa näytti oman kokemukseni mukaan olevan useita piirteitä, jotka eivät tuntuneet houkuttelevilta. Naista eikä vanhuksia tunnuttu arvostettavan. Seksiturismi liian näkyvää. Kulutusyhteiskunta. Kaoottinen liikenne, likaista. Korruptio. Eläinten kohtelu oli ala-arvoista. Turistit eivät tätä aina edes huomaa tai paremmin eivät halua huomata, kun vastassa on hymyilevää palvelua.

Vuoden 2003 jälkeen mikään muukaan ei ollut enää ennallaan, vaikka kuvittelin vielä pystyväni vaikuttamaan asioihin parantavasti. Parin vuoden päästä olin menettänyt kaiken entisen ja vastassani oli vain sellaisia voimia, joille en voinut mitään. Miesystäväni löysi myöhemmin korvike-elämän Thaimaasta, jonne olin hänet viattomasti ohjannut tietämättä sen koukuttavia voimia.  En ota aiheeseen sen enempää kantaa. 

Olin ollut liian luottavainen. Luottamus mureni pikku hiljaa lopullisesti. Vaikeammat ajat olivat tuolloin vielä tulossa. Uhkaavat pilvet alkoivat kerääntyä.

Koska olen aiemmin skannannut muutaman valokuvan tuolta matkalta, olen ainakin kerran aiemmin sivunnut blogeissani (kuvablogi) tätä matkaa. Löydän vaivattomasti kyseisen kirjoituksen ensimmäisen kirjoitusvuoteni 2008 (30.10.2008) kansiosta otsikolla ”Buddhan kanssa kotona ja maailmalla.”  Se liittyi lähinnä juuri buddhalaisuuteen.  Siitä  ehkä löytyisi nyt jotakin sopivaa omaan menneisyyden käsittelyyn ja tulkintaan liittyvää tai sitten ei.  Liitän tekstin tähän. Sen ensimmäinen lause on merkitsevä.

"Buddhan kanssa kotona ja maailmalla

Taisi olla itse Buddha, joka sanoi, että ihminen on polullaan perillä vasta kun hän on itse muuttunut poluksi. Siksi varmaan minunkin on jatkettava kirjoittamista tänne, kunnes....  Niin vaikka kun...

Kirjahyllyssäni on joitakin Buddhaa ja buddhalaisia viisauksia koskettelevia kirjoja ja voisin vaikka heti tarkistaa, löytyykö sieltä tuollaista viisautta. Maailman nk. uskonnot ovat aina olleet kiinnostavia. Buddhalaisuudessa on jotakin ylivertaisen syvällistä, että se on aina ollut lähellä sydäntäni.  Kirjamessuilta ostin ohimennen Pankaj Mishran kirjoittaman kirjan Buddhan jalanjäljillä, koska se vaikutti kannen kuvausten perusteella niin mielenkiintoiselta.

”Mishra nivoo yhteen muistelmia, politiikkaa, matkakertomuksia ja filosofiaa tavalla, joka osuu suoraan sekasortoisen aikamme ytimeen. Teos luo poikkeuksellisen tarkkanäköisen kuvan nykymaailmasta.”

Uskonnot kuten buddhalaisuuskin ovat varmaan muovautuneet eri maissa omanlaisikseen. Seuraavat sitä koskevat ja sivuavat kirjat löytyvät kirjahyllystäni em. kirjan lisäksi:

John Snelling:   Buddhalaisuus

Dhammapada:   Totuuden tie

Sogyal Rinpoche:  Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta

M.L Manich Jumsai: Understanding thai buddhis

Tiibetiläinen kuolleiden kirja

Dalai Lama & Howard C Cutler: Onnellisuuden taito

Christopher Hansard: Tiibetiläinen elämisen taito

Alan W Watts: Zen

Jos ihmettelet, miksi löysin nämä tiedot niin nopeasti , niin selityksenä voin kertoa, että jatkoin  viime viikonloppuna taas pitkästä aikaa kirjojeni rekisteröimistä (ja kirjahyllyn siivoamista)  virtuaalikirjastoon http://fi.librarything.com/ ja osa kirjoista löytyy nyt vielä käden käänteessä. Suoraan sanoen yllätyin itsekin kiinnostuksestani. Kirjoja saattaa olla lisääkin, koska kirjahyllytyö on täydellisen kesken.

Marras-joulukuussa 2003 kävin ensimmäisen ja ehkä viimeisen kerran Thaimaassa.  Siellä poikkesimme eräällä retkellä luolatemppelissä, jossa oli valtavan kokoinen makaava, kultainen Buddhan patsas. Munkki siunasi meidätkin sitomalla langat ranteeseemme. 

 

Vierailimme myöhemmin myös Phuketissa valtavan värikkäässä isossa buddhalaisessa temppelissä. Nämä samaiset kohteet taitavat olla kaikille Thaimaan kävijöille tuttuja. 

Tämä päivä ajatuksineen meni nyt näin. Aamupäivällä kävin naapurini kanssa hikoilemassa spinning-tunnilla ja samalla virralla haravoin sitten pihalla parisen tuntia. Myöhemmin iltapäivällä sade ropisikin sitten mukavasti kattoon ja loppupäivä soljui leppoisasti ohi. Huomenna ajan Perniöön tapaamaan polkuni varrella kohtaamiani ihmisiä.  Olisi kiva päästä taas valokuvaamaankin.  Projekti entisessä työpaikassani on innostanut minua tavallaan ja vienyt energiaani johonkin toiseen suuntaan. Mikähän senkin tarkoitus on?”