sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Se tulee joka tapauksessa



Talvi tekee edelleen tuskaisesti tuloaan. Ulkona liikkuminen on ollut välillä vaikeata, kun lumisade, vesisade, jäätyminen ja uudet sateet tekevät maaston jäiseksi ja epätasaiseksi. Onkin ihanaa, että välillä on päivä tai joskus parikin, kun ei tarvitse lähteä minnekään. Voin välillä jopa katsella ikkunasta pientä lumisadetta, joka kuinka monennen kerran yrittää peittää maan pintaa. 

Isäni ottama kuva kotipihalta joskus 1960-luvulla. Yrjö-eno heitää tikkaa. Martti-eno ja vaimonsa Pirkko ja Yrjön vaimo Hilkka istuvat puutarhakeinussa. Äiti istuu keskellä ja sitten siinä on kai meitä tyttäriä kaksi.
Tuskaisaa on tavallaan myös joulun tulo.  Olen joko tullut vanhaksi, hitaaksi, laiskaksi tai saamattomaksi (todennäköisesti kaikki pätevät), en ole pysynyt mukana.  En ehtinyt määräpäivään mennessä kirjoittaa suurta määrää joulukortteja kuten useina aikaisempina vuosina. Kuitenkin mielessäni on, että haluan muistaa joitakin henkilöitä. Suurin osa saa joulutoivotukseni Facebookin tai tämän blogini kautta. Koska saatan kirjoittaa pienen kirjeen, usein vielä saksaksi tai englanniksi, niin soppa on valmis taas uudelleen. Nimittäin se jaksamisen soppa. En ole ostanut tänä vuonna yhtäkään uutta joulukorttia. Kun alan valita korttia vanhasta valikoimasta, jo se on hirveän vaikeata. En ole myöskään ostanut joulupostimerkkejä, koska minulla on tallella valtava määrä aiempien vuosien merkkejä, joita yhdistelemällä saan oikean maksun kirjeelle/kortille. Tunteja hurahtaa asiaan, joka aiemmin soljui nopeasti. 

Tuosta tulee mieleen, että oikeastaan mieluiten nukkuisin joulun yli. Ajatukseni eivät ole mitään uutta. Olen tuskaillut tämän asian kanssa jo vuosikausia yrittäen samalla pudottautua ulkopuolelle.  Suunnitelmia on paljon, mutta mikään ei täksi jouluksi ehtinyt toteutukseen...

Yrjö-eno oli kuvan ottamisen aikaan 14-vuotias ja minä 1 vuoden.
Viikolla sain Facebookissa nuorimman serkkuni meille muille serkuille lähettämän tiedon nuorimman enomme Yrjön poismenosta saman päivän aamuna.  Hän oli 83-vuotias. Yhteydenpito Ruotsiin muuttaneisiin enoihin omien vanhempieni kuoltua periytyi minulle. Se ei ollut silti kovin aktiivista ja kun vastapuolen yhteydenpitäjät poistuivat, minunkin intoni laantui. Kun Yrjön vaimo ja Martti-enoni sitten kuolivat 2013 ja 2014, hiljenin. 

Olen hiljentynyt aika paljon muutenkin.

Kun meillä on nyt ollut pitkään yhteisöpalvelu Facebook, lähes kaikki muunlainen yhteydenpito on vähitellen hiipunut. Sähköpostikin, saati tekstiviestit ovat alkaneet tuntua vanhanaikaisilta. Ihmiset eivät enää kirjoita kirjeitä toisilleen. Soittaminenkin tuntuu häiritsemiseltä. Maailmamme muuttuu kovaa vauhtia erilaiseksi.  Uudet tavat kommunikoida tulevat vanhojen tilalle niiden hävitessä melkein huomaamattamme. 

Väki poistuu Helsingin kaupungin teatterista 13.12. Olimme katsomassa hienoa teatteri-esitystä "Mannerheim ja saksalainen suudelma."
Me ihmiset myös muutumme vanhentuessamme. Käperrymme omiin oloihimme emmekä edes halua olla sen kummemmin yhteydessä toisiimme. Meillä ei ehkä ole enää, jos on koskaan ollutkaan, montaa yhdistävää tekijää. Lähisukulaisuus ei näytä olevan kovin vahva side. Perheen käsite on kaventunut, siihen kuuluu enää vain se ydinperhe; äiti, isä ja lapset. Isovanhemmat ovat mukana, mutta hekään eivät aina. 

Oikeastaan voi sanoa, että koko yhteiskuntamme on muuttunut. Kaikkialla yritetään vielä antaa yhteisöllisyydelle tekohengitystä. Toivottavasti se onnistuu nuoremmissa ikäryhmissä. 

Kaupunginteatterin vessa oli jo tyhjentynyt, kun poikkesin siellä.
Saatat ajatella: "Puhu vain itsestäsi". Niinhän minäkin usein. En puhu, mutta kirjoitan. Olen jopa väärä henkilö kirjoittamaan tästä aiheesta.  Ajan kuluessa olen väsynyt omissa yhdistämispyrkimyksissäni. On työlästä ylläpitää suhteita, mutta silti on kiva tavata kaikkia ihmisiä silloin tällöin. Ehkä harvoin on parempi.

Olen väärä ihminen puhumaan ja kirjoittamaan aiheesta myös siksi, että olen aktiivinen usealla eri taholla ja tapaan aivan riittävästi kaukaisempia sukulaisia tai kommunikoin heidän kanssaan muulla tavoin. Sen oman jaksamisen puitteissa.  Meillä on myös usein yllättävän paljon yhdistäviä tekijöitä, vaikka olemme tutustuneet vasta viime vuosina. Kaikesta aktiivisuudesta huolimatta vilkkaiden hetkien ja kotona vallitsevan hiljaisuuden välinen kontrasti on suuri.

Rengon kirkon vieressä pauhasi koski, jonne melkein liukastuin
Olen saattanut lähteä merta pidemmälle metsästämään.  Synnynnäinen tutkimusmatkailijan veri vetää samoin kuin jo lapsuudessa. Tunnen sen silloin tällöin konkreettisesti kipinöivän mielessäni lähtiessäni mukaan johonkin uuteen asiaan.  Viimeksi tunsin sen kutkuttavan kipinän edellisenä sunnuntaina, kun lähdin Renkoon muistelutilaisuuteen, jossa alustettiin kolmen kylän historiikkia. Sillä matkalla sain alitajunnasta muitakin viestejä, jotka ovat siellä jo pitemmän aikaa uinuneet.  Sää oli huono, liikkuminen maaseudulla sekä jalkaisin että kyläteillä autolla vaarallista. Joskus esteet on rakennettu tarkoituksella. En jatkanut seikkailua sillä kertaa sen pidemmälle. Joku toinen kerta jatkan. Saa nähdä, minne. Missä on rohkeutesi?

Olen aloittanut kirjoittaa eräänlaista raakakopiota vanhempieni elämästä. Tuleva joulu häiritsee pelkällä olemassaolollaan keskittymistäni. Tässä vaiheessa olen vasta keräämässä vuosien varrella tutkimiani asioita yhteen. Jotta saan sen sitten kirjoitettua valmiiksi, se vaatii yhtäjaksoisempaa rauhallista jaksoa ehkä muualla kuin täällä kotona. Nyt tarvitsen vielä ympärilläni olevaa kirjallisuutta ynnä muuta materiaalia.  En voi noin vain siirtyä siihen vaiheeseen.  Lopullinen muoto kypsyy mielessäni edelleen. Tarkoitukseni on kytkeä siihen myös meidän lasten osuutta. Myös edelliset sukupolvet otan mukaan tavalla tai toisella.  Toivon vain, että jaksan ja aikani riittää! Mappien ja laatikoiden edestakaisin siirtely hermostuttaa ja ahdistaa. 

Omat vanhemmat ja tuntemattomiksi jääneet isovanhemmat.
En voi välttyä välillä ajatukselta, että heitän kaiken sikseen. Mutta ainahan minulla on ollut tällaisia ajatuksia. Olisiko se jonkinlaista luomisen tuskaa?

Olen skannannut talteen suuren osan kirjoittamistani/lähettämistäni  korteista ja kirjeistä jo siinä vaiheessa, kun olen ne lähettänyt. Välillä ihmettelen, miten olen sen kaiken ehtinyt aiemmin tehdä talon hoidon, opiskelujen, lastenhoidon ja lopulta sairastumisen välillä.  Nyt kun minulla on enemmän aikaa kaikelle, en tahdo ehtiä enää mitään.  Ikä saattaa tehdä tehtävänsä, vaikkemme tahdo sitä myöntää. Toisaalta haluamme aina näyttää vain sen parhaan puolen elämästämme ja mielellämme kätkemme vaikeudet, pahan olon ja sairaudet rivien väliin, jos sinnekään. 

Olen yrittänyt tuoda myös niitä ikävämpiä asioita tänne, vaikka siinä olisi paljon vielä parantamisen varaa. Asioiden piilottaminen, salaaminen, kieltäminen, unohtaminen on meidän suomalaisten musta piste, edelleen. Ei ehkä pelkästään suomalaisten vaan kaikkien muidenkin kansakuntien. Ihmismieli toimii myös niin, että ikävät asiat työnnetään syrjään. Se on toisaalta hyvä asia, ainakin kun kysymyksessä ovat sellaiset pienet harmittavat asiat, jotka kannattaakin työntää syrjään ja unohtaa.

Joulukortteja etsiessäni kaivoin ne monet käyttämättömien korttien laatikot esiin laittaakseni ne jatkossa samaan pinoon. Vaikka korttien kirjoittaminen ei inspiroinut minua, niin jotakin liikahti aivan liian tyynessä ja tylsistyneessä mielessäni joitakin kortteja selatessani. Olen aina silloin tällöin maininnut hiljaiselon, johon liittyy kyllästyneisyys ja väsymys jopa omiin juttuihin, todeten, että kyllä tilanne siitä taas muuttuu. Ei kannata hermostua, se kirkas inspiraatio tulvii taas joku päivä esiin. Se on joka tapauksessa vain paljon erillisiä hienoja hetkiä peräkkäin.

Joskus kauan sitten, ehkä 1970-luvulla.
Tällaisen tekijäksi julistautuneen ihmisen kuten minä, on hyvä muistaa, että ne kaikki teotkin tarvitsevat toteutuakseen hiljaisuutta, rauhaa, oppimista, materiaalia, intuitiota, kypsymistä. Sitä tämä aika tuntuu kaiken kaikkiaan olevan huolimatta väliaikaisesta turhautumisen tunteesta. Toivottavasti.

Sitä turhautuneisuutta kuvastaa myös tämä haluttomuuteni kirjoittaa (=hengittää), kirjoittamisen vaivalloisuus entiseen verrattuna, inhoni välttää Facebookia tai käydä Facebookissa lukemassa ihmisten typeriä kommentteja asioista, joihin he eivät ole edes perehtyneet. Maailman pinnalliseksi muuttuminen ärsyttää. Älä lue, kuulen sinun sanovan. 

Mutta eikö saisi olla kiinnostunut maailman ilmiöistä sen verran, että tietää, missä mennään? Tänä päivänä, kun putoaa aika nopeasti kärryiltä, jollei ole kiinnostunut ripeästä kehityksestä.

KAUNISTA JA RAUHALLISTA JOULUA TEILLE RAKKAAT LUKIJANI! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti