Kodin kieli

En voi mitään. Tavaroiden ja paperien setviminen on jokapäiväistä. Niitä tehdessä tulee eteeni myös lukuisia kirjoitusaiheita. Alan työstää niitä varsinkin, jos minulla ei satu sinä päivänä olemaan edessä lähtemistä pois kotoa. Usein kirjoitus jää kesken, mutta joskus saatan jatkaa sitä myöhemmin. Monta juttua jää kokonaan kesken.

Noin lokoisa ei olotilani oikeasti ollut joulukuussa 2010. Sisareni ottama kuva taidenäyttelyssä Iittalassa. Kaikki kuvat tässä blogissa ovat loppusyksyltä 2010 (joulu-marraskuu).

  ”Oman kodin kieltä oppimassa” oli eräs esseeni aihe syksyn 2010 Suomen taidehistorian praktikumissa. Olen päivännyt esseeni 7.1.2011. Sen kansikuvassa on taloni pohjapiirros ja hassu kuuden kuvan kollaasi talosta, puutarhasta ja töistä siellä. Esseeni lähteinä olen eniten käyttänyt taidehistorian professori Kirsi Saarikankaan teoksia kuten ”Asunnon muodonmuutoksia”. 2001., ”Eletyt tilat ja sukupuoli”.2006. ja joitakin hänen artikkeleitaan. Ne olivat huiman mielenkiintoisia. Arkkitehtuurihan yllätti minut opiskelun aikana ja osoittautui loppujen lopuksi mielenkiintoisemmaksi kuin kuvataide.

Turun tuomiokirkossa. Tuoleja on kiva kuvata.

Olimme, me kaksi avoimen yliopiston opiskelijaryhmää, edellisenä syksynä, eräänä synkkänä marraskuun päivänä vierailleet Turussa taiteilija Jan-Erik Anderssonin kotitalossa Hirvensalossa (Life on the Leaf) ja myöhemmin joulukuussa, lumen jo peittäessä maan kävimme Munkkiniemessä Alvar Aallon ateljeessa ja kotitalossa. 

Nuo kaikki asiat innoittivat minut tarttumaan opiskelutehtävässä melko henkilökohtaiseen aiheeseen, jolle annoin tuon nimen itse. Nyt kun luin sen uudelleen, voin todeta, että sille olisi ollut vielä jatkoakin. Vaikka kuinka paljon. ”Talojen kieli on sitä arkkitehtuuria, jota kaikki osaavat, äidinkielen tavoin”, kirjoitti Kaj Nyman. Sen lauseen kirjoitin myös esseen loppuun.

Jan-Erik Anderssoni puutarhassa

Esitin vielä lopussa kysymyksen, miten olen itse muuttanut ja tulen muuttamaan kotiani ja sen ympäristöä ja miten se on muovannut minua siksi ihmiseksi, joka silloin olin. Syynä kysymykseen olivat juuri silloin monisyiset asiat, jotka kalvoivat minua. Olihan minulle sanottu, että kodilla ei ole merkitystä, se on vain kämppä. Hirveä sana silloin ja nytkin. Voin pahoin sen kuullessani.

Todellisuudessa silloinen kotini muovasi minua jatkossa vielä paljonkin vääntäen ja kääntäen kuin muovailuvahaa. Siinä meni vielä kuusi pitkää vuotta tähän hetkeen asti ennen kuin muut asiat ehkä ovat alkaneet muokata ja koetella minua. Paljon tuli opittua siinä välissä ja nyt olen aivan uusien asioiden edessä. Minne vielä joudunkaan?

Noina vuosina jäi monta asiaa käsittelemättä. Kun on tässä iässä, on kokenut elämässä jo niin paljon, että valikoi aika tarkkaan kaikki uudet asiat, joihin lähtee mukaan. Kaiken lisäksi kaikki hörhöily ei enää jaksa kiinnostaa. Mieluummin usein valitsee yksinolon ja tekee niitä asioita, jotka tuottavat iloa. Yhdestä paperinpalastakin saan irti vaikka mitä kuten olette huomanneet. Ja niitä papereita tässä taloudessa riittää.

Näin suuri elämänmuutos, jonka olen juuri kokenut, vaikuttaa minuun tällä hetkellä  suuresti. Nyt alan "järkytyksen" jälkeen vasta tajuta sen. Muutos katkaisi paljon asioita ja yhteyksiä. Se jätti minut miettimään, mitä teen seuraavaksi. Nyt vietän suurimman osan ajastani yksin, en puhu kenenkään kanssa koko päivänä tai useampana päivänä peräkkäin. Kukaan ei poikkea käymässä kuten ennen. Minulla ei ole enää puutarhaa, jossa kuljeskelisin valokuvaamassa. Aamulla ei tarvitse kävellä postilaatikolle hakemaan lehtiä vaan lehdet tulevat postilaatikosta. Kukaan ei tarvitse minua. Kukaan ei kaipaa minua. 

Minulla on täällä uudessa kodissa paljon tekemistä. En kauheasti ajattele tulevaisuuttani. Vielä. Välillä minusta tuntuukin, että olen juuri kokenut suuren järkytyksen ja tarvitsen aikaa toipua siitä. En kärsi yksinolosta vaan oikeastaan nautin siitä. Kun haluan, voin lähteä milloin tahansa muiden ihmisten pariin. Kun nyt katselen valokuvia talosta, jossa asuin 17 vuotta, minusta tuntuu omituiselta. Siinäkö se oli?

Helsinki 8.12.2010

Kun viime viikolla kävin iäkkään ystäväni luona, kyselin häneltä, miltä tuntuu olla päivät pitkät yksin. Hän oli hyvin ilahtunut seurastani ja sanoi piristyneensä päivä päivältä enemmän. Puhuminenkin oli helpompaa. Yksinolo ei taida olla kenellekään hyvästä!

Minulla on tapana miettiä asioita ja tuntemuksia etukäteen. Edellä kirjoittamani on juuri sitä miettimistä. Pitkä elämä on opettanut suunnitelmallisuuteen eteen tulevissa projekteissa.  Siitä huolimatta en suunnittele varsinaista elämääni eteenpäin. Olen valmis yllätyksiin. Päiviäni en lyö etukäteen lukkoon.

Toinen syy, miksi palaan nyt juuri opiskeluaikaan vaikkapa vain muistelemalla, on, että aina syksyn alkaessa tulee mahdoton halu alkaa opiskella jotakin uutta. Paikallisen kansalaisopiston tarjonnassa ei ole kovin paljon minua kiinnostavaa lukuun ottamatta joitakin luentoja. Olenkin selannut avoimen yliopiston tarjontaa. En halua aloittaa nyt syksyllä vaan siirrän aloituksen ensi vuoden alkuun. Onko se kirjallisuus vai historia? 

Taiteilijan keittiössä.

Eräänä aamuna seurasin, kuinka työpöytäni edessä olevan pikkumetsän puut ravistivat keltaiset lehdet päältään. Kuin ne olisivat ravistelleet kultahippuja. Omituista, sillä kaikki puut, lähinnä koivuja, ovat vielä aivan vihreitä. Aamulenkit voisivat olla taas pitkästä aikaa mukava juttu, tuli mieleeni.

Etsiessäni valokuvia tähän blogiini, juutuin pitkäksi toviksi katselemaan valokuvia joulukuulta 2010.  Silloin alkoi olla jo runsaasti lunta. Paljonkin. Kamera oli aina mukanani. Miten olisi valokuvaukseen uudelleen paneutuminen?