Risukasassa

Olen kirjoittanut tuon seuraavan alkua seuraavan tekstin jo eilen, mutta en jaksanut viedä sitä iltamyöhään loppuun ja julkaista. Sillä ei itse asiassa ole väliä, sillä elämä on yhtä ja samaa jatkumoa. Tänään on pilvinen välipäivä ja yritän lepuuttaa todella kipeitä jalkojani ennen kuin alan taas puurtaa. 

Helluntaina

Niinpä. Olen koko päivän yrittänyt päästä kirjoittamaan ja purkamaan asioita, jotka kolkuttavat päässäni. Ikävä kyllä, ne asiat liittyvät jälleen selviytymiseeni. Olen pari päivää kärsinyt ikävästä jalkojen kipeytymisestä, nilkasta alaspäin. Tiedän kyllä oikein hyvin, mistä se johtuu. Kun keskityn välillä mukaviin asioihin, niin en huomaa sitä. Sitten taas, kun palaan normaaliin, mitä se nyt onkaan, kävely tuntuu vaikealta. Olen ollut kuitenkin koko päivän jaloillani ja vielä pitää jatkaa. Kirjoitan levätäkseni hetken. Yritän hengittää ja käsitellä asioita tällä tavalla, kirjoittamalla.

Annan kanssa joskus 1990-luvun lopulla jättiläislumpeita ihailemassa Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa.

 

Minulla on hurjan paljon mukavia ja kivoja asioita, maailmani oikein ryöppyää niitä. Elämä on kuitenkin välillä äärimmäisen vaikeaa. Ainakin muutamasta syystä.  Yhden syyn kerron tässä. 

 

Saan yhden tai kaksi sähköpostiviestiä, joissa minua syytetään ja uhataan poliiseilla ja asianajajilla ja haukutaan, silloin maailmani repeää hetkeksi. Olen huomannut sen myös vaikuttavan jalkoihini. Jonakin päivänä repeäminen saattaa lamauttaa minut kokonaan. Samasta lähteestä lähti myös se ahdistus ja stressi, joka kuutisen vuotta sitten sairastutti minut. Osaan kyllä vastata noihin sähköposteihin, vaikken käytä koskaan samaa tyyliä. Niihin vastaaminen ja asioiden aina uudelleen ja uudelleen selvittäminen tuntuu turhalta, koska jossakin vaiheessa henkilö kuitenkin taas unohtaa kaiken ja uusi uhkaus ilmestyy sähköpostiini. 

Anna ja lapsensa nyt

Eilen vastatessani huokasin hänelle toivomuksen, että hän olisi niin kuin muut normaalit ihmiset, jotka eivät käytä tuollaisia halpamaisia keinoja. Vuosia aiemmin melkein odotin kaikkien ihmisten olevan yhtä hirveitä kuin hän, arvaamattomia, petollisia ja epäluotettavia. Sellaiset ihmiset nauttivat saadessaan toisen kärsimään ja pelkäämään. Sittemmin olen kyllä ymmärtänyt, että suurin osa ihmisistä, minun tuntemistani on kunnollisia ja hyviä ihmisiä.  Mutta sitten taas se pelko nousee hetkeksi, kun saan uhkaavan, joskus vain pari sanaa sisältävän sähköpostin ilman tervehdystä ja nimeä alla. 

Alexin kanssa metsässä lauantaina

Pitäisikö uhkauksiin sittenkin vastata samalla tavalla? En ole koskaan osannut sitä, käännän vain poskea ja olen asiallinen. Kirjoitin nyt vastaukseksi, anna ihmeessä nyt niiden poliisien ja asianajajien tulla tänne, että saadaan kaikki kerralla kuntoon. Se oli paljon minulta. Naapurit kyllä sanoivat minulle kertoessani asiasta, että ennemminkin tarvitsen ne poliisit omaksi turvakseni.

Oikeastaan nuo harvakseltaan saamani viestit ovat omanlaistaan vihapuhetta, vaikken ole niitä sellaiseksi ajatellut. Kun joku ihminen on kerrankin sanonut sinulle tappavansa sinut, kierre on ollut valmis alkamaan. Kaukaa sitä on myös helpompi ylläpitää, vaikka se ei ole nimetöntä. Ihmiset eivät Facebookissakaan voi olla anonyymejä. Kun lukee siellä vastaavia vihaa tihkuvia postauksia tai mielipiteitä, niin karvani nousevat pystyyn. Oikeastaan nyt tajuan, että tämä oma vuosien kärsimykseni ja pelkoni aiheuttavat senkin, miksi haluan välttää kaikkia vihapuheita ja niiden lukemista.  Olen blogeissani aika harvoin maininnut näistä asioista, vaikka nyt kirjoitin vastausviestissäni aika pahasti, että tämä alkaa nyt mennä julkiseksi. Onhan minulla kaikki viestit printattuina tallessa!!

 

Kun tällaiset ikävät asiat kummittelevat taustalla vuosikausia, niin kyllä ne vaikuttavat. Ei auta, kun joku sanoo, että ei kannata välittää. Suuri osa meistä ihmisistä välittää hurjasti ja murehtii kipeytymiseen saakka. Olen joskus vuosia sitten ajatellut kirjottavani näistä asioista kunnolla, käsitteleväni ne fiktion muodossa. Myöhemmin olen todennut sen olevan mahdotonta ennen kuin häiriötekijä on kokonaan poissa elämästäni tai sen kulmalta. Siksi asia aina silloin tällöin pursuaa blogini liitoksista ulos. Varsinkin tämä kevät on tehnyt minut lähes allergiseksi tämän henkilön hiljaiselle vihalle ja kaunalle.

Onneksi minulla on paljon kiitollisuuden aiheita. En ole menettänyt yöuniani tuon kiusaamisen takia. Se vaikuttaa lähinnä lamauttavasti tekemisiini. En jaksa niin paljon kuin muuten ja jalkani tulevat niin kipeiksi, etten välillä melkein pääse kunnolla kävelemään. 

Olen muiden onnekkaiden sattumien kautta saanut tänään paljon aikaiseksi. Kevät on ollut monista muista tekijöistä johtuen todella vaikea. Se on vaatinut paljon energiaani, vaikka kaikki asiat eivät ole olleet ollenkaan ikäviä. 

Olen valmistellut talon myyntiä. Olen alkanut tehdä myyntiesitettä tästä talosta, joka on aiheuttanut minulle kaiken ilon lisäksi paljon ongelmia ja surua. Olen jo tehnyt muutakin. Olen mainostanut taloa jo pitempään kaikille tapaamilleni, mutta nyt varsinainen myyntiaikani on vasta alkamassa. En usko aggressiiviseen myyntiin, jota talon toinen omistaja vaatii, vaan etsin talolle oikeata uutta haltijaa. Sattuma tuo tänään talolle yhden katselijan, vaikka en ole ehtinyt tätä edes laittaa nk. myyntikuntoon. Toisaalta se ei edes onnistu, koska en halua purkaa tavaroita enempää esille. Toinen henkilö odottaa myös tietoa talosta ja saa, kunhan ehdin. Muiden kommenteista ja ohjeista huolimatta haluan tällä kertaa pitää ohjat omissa käsissäni. Se ei ole niin stressaavaa.

tammikuun lopulla 2017

Tämä päivä on kallistumassa yöhön. Yksi talon esittely on tehty. Kaksi muuta on ehkä myöhemmin viikolla. Saa nähdä, miten tässä käy. Onnistumisesta minulla ei ole kovin suuria odotuksia, vaikka juuri nyt kaikkien näiden vaikeuksien ja rahanmenon jälkeen olisin äärimmäisen kiitollinen, jos myynti tänä kesänä onnistuisi.

En jaksa tänään kirjoittaa tätä blogia loppuun. Olen kuolemanväsynyt, mutta en varmaan edes saisi unta.  

Fasaanikukko paimentaa pihalla haaremiaan, joka taitaa olla piilossa jossakin pusikossa. Se tuli etsimään ruokaa. Valitettavasti auringonkukan siemenet ovat loppu.

Nyt

Sain kyllä  viime yönä unta, mutta heräsin aikaisin hätkähtäen ja allapäin. Jalat ovat edelleen kipeät.

Osa ukkolaukoista on avautumaisillaan. Pioneissakin on isot nuput kuten myös päivänliljoissa. Ruoho pitäisi kohta leikata uudelleen. Se on muuten sitten varma juttu, että kun talo saa uudet omistajat, männyt pihalla kaadetaan.

   

Pihan kahteen kulmaan on vuosien mittaan kasautunut puutarhajätteita, lehtiä, ruohoa, kuihtuneita kasveja. Olen kasojen maatuneita osia käyttänyt myöhemmin, vaikken ole niistä koskaan saanut aikaiseksi oikeata kompostia. Toisessa on joinakin vuosina kasvanut muutama peruna ja kurpitsa.  Meillä oli tarkoituksena viedä nuo puutarhajätekasat vähän kerrallaan jäteasemalle. Se maksaa yli tämän hetkisten varojeni, joten voi jäädä tekemättä.  Risut ja oksat saa onneksi viedä ilmaiseksi lähelle. Siellä puutarhajätteiden seassa saattaa olla siilinpesä. Yhtenä iltana hämärän jo saavuttua, siili oli aterialla tuossa ikkunan edessä.

Minun aikani täällä on loppumassa ja ihan hyvä niin. Mielikuvissani voin jo hyvin alkaa valmistautua tulevaan, joka on tietenkin vielä täysin tuntematon maailma minulle. Onhan kaikki aina ennenkin jotenkin järjestynyt. 

Terveisiä täältä risukasasta, pitäkää peukkuja minulle, että selviän tästä kesästä! Tulen kyllä jatkossakin kirjoittamaan blogia ja mieluummin aivan muista asioista kuin tämä nyt, kunhan jaksan keskittyä.

Huhtikuun alussa 2017.