Selviytymistä ilonpilkkujen keskellä

Aion tänään kirjoittaa vain vähän, sillä ehkä nyt voin vihdoin  jakaa viime viikolla aloittamani blogin tai edes osan siitä. Olen ollut aika kovilla viimeisen viikon. Vaikka olen yrittänyt välttää pahemmin sekoilua, niin ylilyöntejä on sattunut, useitakin. Olen niistä pahoillani. Olen tehnyt virheitä, ollut hajamielinen ja ehkä loukannut joitakin läheisiäni. Oikeastaan jo tuo 26.4. kirjoittamani oireilee, että kaikki ei ole ollut kunnossa. Nuha iski viime torstain jälkeen.

Kaikki kuvat ovat viime viikon ajalta.

Torstaina illalla oli kevään viimeinen Helsingin Kuolemajärvi-kerhon kokoontuminen. Mukava ilta kaikin puolin kuten yleensä aina. Toukokuun puolella teemme vielä retken Kansalliskirjastoon.  Aloitamme myös toimikunnassa ensi syksyn ohjelman suunnittelun. Voitte arvata, että minun takkini on nyt aika tyhjä, ideoiden osalta nimittäin.

Perjantaina oli pakko yrittää levätä, jotta jaksaisin lähteä lauantaina Markkulan sukuseuran vuosikokoukseen Lopelle. Kaikki tilaisuudet vaativat aina ennakkovalmistautumista. Olenhan joskus toivonut, että olisi kiva vain mennä ja kuunnella tarvitsematta kirjoittaa yhtäkään pöytäkirjaa, sähköpostia, päivittää verkkosivuja, kopioida papereita tai ylipäänsä hoitaa jotakin. Kotona piti siirtää kaikki esillä lojuvat paperit piiloon, kantaa skannerit, kirjoittimet toiseen huoneeseen, siivota kaikki tasot. Arttu oli meillä kaksi yötä ja pistinkin pojat tomuttamaan kaikki matot.

Lauantaina sitten ajoin Riihimäen kautta Lopelle. Onneksi oli pilvinen päivä. En ole vielä saanut hankituksi aurinkolaseja. Silmäni eivät ole vielä aivan kunnossa ja flunssa vuotavan nenän kanssa vaikeutti olotilaani. Selvisin kuitenkin kokouksesta, koska minun ei edes tarvinnut olla sihteerinä. Paluumatkan tuprutti lunta.

Pitihän ottaa kuva siitä minulle aikoinaan kohtalokkaasta paikasta.

 

Palatessani tyttärentyttäreni oli kotonani siivoamassa ja valmistelemassa tiloja seuraavan päivän ristiäiskahveihin. Aamulla piti vielä jatkaa valmisteluja. Kastetilaisuus kirkossa alkoi kello 14.00. Vauvelin vanhemmilla oli aikamoinen kiire ja kaikki vieraat olivatkin jo kirkossa ennen heitä. Tilaisuus sujui kuitenkin hienosti. Sitten kaikki ajoivat tänne meille. Kahvinkeittimet pistettiin hurisemaan. Simaakin oli tehty. Vieraiden mukana tuli voileipäkakkuja, täytekakkuja ja korvapuusteja. 

 

Kun kaikki olivat lähteneet, minä romahdin. En jaksanut enää olla pystyssä hetkeäkään. Nukuin yhteen menoon täydet 12 tuntia. Seuraava päivä oli vapunpäivä, sekin meni vielä sumussa eikä seuraavakaan ollut paljon parempi.  Paljon työtä oli odottamassa. Ja tulossa. Toinen sukukokous alkaa lähestyä.

Tässä sitten kirjoitukseni viikon takaa, jolloin tuo edellä oleva oli vasta tulossa:

26.4.2017

Edellisen blogini otsikko oli aika kohtalokas, koska sen jälkeen mikään ei todellakaan ole leimahtanut. Olen ollut melkein kuin maanrakoon pyörähtänyt myyrä. Mikään aihe ei ole innostanut samalla tavalla kuin yleensä. Jos jokin asia on hetken aiheuttanut mielessäni mahdollista kirjoittamiseen johtavaa pientä liikettä kuten kerran varjojen tanssi talon seinää vasten tai keväinen lumisade, niin ne eivät ole silti pystyneet pakottamaan minua. Mieluummin olen tehnyt jotakin järkevää kuten siirtänyt talvivaatteita säilöön tai välivarastoon odottamaan poisvientiä tai kirpputoria. Osan aikaa olen sitten tuijottanut seiniä, kattoa, katsellut Yle Areenasta ohjelmia tai lukenut kaikkea eteeni tulevaa.

Tylsistyneenä olen jakanut Facebookissa vanhoja blogejani. Sielläkin on nykyään aika tylsää ja innotonta. Se kertoo aina eniten omasta mielentilasta, sillä kenenkään muun asia ei ole piristää minua. Innostus, ilo ja yritteliäisyys lähtevät jokaisesta itsestään. 

Tyttärentyttäreni ja hänen miehensä järjestävät tammikuussa syntyneen poikansa ristiäisjuhlat kotonani. Varsinainen kaste tapahtuu kirkossa, mutta osallistujat tulevat sitten meille kahville ja kakuille. Vauvan vanhempien lisäksi kaikki isoäidit osallistuvat tekemällä jotakin. On jännä tavata minulle aiemmin aivan vieraita ihmisiä.  Kastetilaisuus piti alkuperin olla jo pääsiäisenä, jolloin en olisi pysynyt silmieni takia vielä osallistumaan eikä käsittääkseni joku toinenkaan tärkeä henkilö olisi päässyt paikalle, niin niitä siirrettiin. Tarjosin melkein rakennusprojektin jäljiltä olevaa ja avaraa olohuonetta tilaisuuden järjestämiseen. Täällä on myös tuoli kaikille tai melkein kaikille osallistujille, kylmiö ja riittävästi kahvikuppeja. Itse aion olla vain vieraana kodissani, en emäntänä.

Kaivoin kahvikupit varastojen uumenista. En enää edes muistanut, olinko myynyt ne aiemmin kirpputorilla. Nuoret kävivät olohuoneen ja toisen pesuhuoneen vapauttamiseksi siirtelemässä painavia banaanilaatikoita siihen viimeisimmäksi remontoituun huoneeseen. Remontti on tosin vielä kesken, koska putkityöt ja patteri puuttuvat. En ole jaksanut kysellä sen perään.

Vauva on kulkenut viime aikoina vain nimellä vauva, kun työnimeä Arhippa ei ole haluttu ylläpitää sen enempää. Hän on maailman suloisin vauva, joka on onneksi poikennut luonani usein seurustelemassa. Omassa juhlassaan hänellä on sitten monta syliä, joten hän voi kulkea sylistä syliin. Se juhla on ikimuistoinen tilaisuus, jonka muistot on hyvä tallentaa.

Viikolla kävin vauvan, hänen äitinsä ja vanhimman enonsa kanssa onnittelemassa tytärtäni tämän täyttäessä vuosia. Piti oikein muistuttaa, että on jännittävä katsella heitä kaikkia, tytärtäni, hänen neljää lastaan ja ensimmäistä lastenlastaan ja todeta, että he ovat kaikki minusta lähtöisin. Komea katras on syntynyt siitä Saksan kesästä kaukaisella 1960-luvulla. Nyt vain koen sen jotenkin entistä voimakkaammin, kun tunnen ajan olevan paljon rajatumpaa kuin joskus nuorempana.

Mummin kultaisella Alexilla oli muistoja kirkon pihasta.

Tyttäreni oli kahdeksan kuukauden ikäinen, kun hänet kastettiin joulun tienoilla (tarkalleen 30.12.1969) vanhempieni kotona Suomessa. Tulimme vierailemaan jouluksi Suomeen ja he halusivat järjestää ristiäiset. Saksassa lapselle annettiin nimi heti tämän synnyttyä enkä edes tiedä vieläkään, miten ja milloin evankeliseen kirkkoon kuuluvat kastetaan Saksassa. Kolme sisartani olivat tyttäreni kummeina. Siitä tilaisuudesta ei ole muistaakseni yhtään valokuvaa. Jollei sitten aikanaan löydy joltakin negatiivilta.

Kaikki enot vauhdissa Tuusulan kirkossa.

Ammattikoulua käyvä tyttärenpoikani täyttää tänä vuonna 17 vuotta. Kun hän syntyi joulukuussa 2000, olin asunut tässä talossa vasta puolisen vuotta. Pidimme hänen ristiäisensä alkuvuodesta 2001 samoin näissä tiloissa. Siitä tilaisuudesta löytynee kuvia ja jopa video, mutta ei tähän hetkeen.

Koko ajan huomaan, kuinka paljon tekemistä vielä on. Aikaa ei kuitenkaan ole tarpeeksi. Elämän raskaat ja pakolliset tehtävät vievät kaikki voimat.  Loppujen lopuksi ehkä nyt tärkeintä on vain katsella ja seurata, kuinka ruoho pihalla alkaa vihertää.  Joka kerta, kun olen mennyt pihalle jotakin tekemään, on alkanut sataa rakeita, lunta, vettä tai ukkostaa.  Siinä ovat taas ne huhtikuun sateet, eräs elämänsymbolini. Siitä kiitos isälleni! Onhan se yksi minua kirjoittamiseen johtanut aihe, vaikken silloin aluksi sitä edes ymmärtänyt. Kirjoitin aiheesta ainakin blogissani ”Diagnoosi: renkolainen”, johon pääset klikkaamalla blogin nimeä ja sitten paluunäppäimellä pääset takaisin.

Kevät ja syksy ovat sen verran kiireistä aikaa, että on aiheellista välillä hellittää, laittaa pillit pussiin ja puhaltaa seis.  Jos ja kun alan kirjoittaessani tehdä listaa töistäni, se on nimenomaan kaipuuta ulos tästä maailmasta. Olisiko siinä iänikuinen loman kaipuu, joka ei ehkä koskaan ole edes lomaa.  Eikö maiseman vaihtaminen auta joitakin ihmisiä? 

Tiedän kyllä, että kysymys on aivan perustavaa laatua olevasta asiasta. Uudet silmät pistävät minut katsomaan aivan kaikkea uudella tavalla. Tiedän tämän hetken, tänään, tällä viikolla olevan vasta alkua. Nyt näen jokaisen pölynhiukkasen nurkissa, likatahrat kaakelissa, omat ryppyni ja harmaantuvat hiukseni, läskini ja poimuni, kuivankarheat, kovettumia täynnä olevat jalkani, leukaan silloin tällöin kasvavan karvan. Raakaa, julmaa ja realistista elämää yhtä kaikki! Huomenna kuva alkaa selkiintyä, vähitellen se kehittyy ja uusi minä alkaa syntyä.