Oli taas pakko päästä hengittämään eli kirjoittamaan. Kaunis
ja erityisesti kylmä aamu on tekosyy sille, etten lähde pihatöihin enkä
lenkille. Keuhkoni röhisevät vielä vähän. Olen koko viime viikon niistänyt ja
jopa välillä yskinyt limaa aivan riittävästi. Mistä ihmeestä sitä kertyy niin
paljon?
Pakolliset työt ovat myös onneksi hyvällä mallilla. Ainakin hetken.
Sattuneista syistä taas paljon miettinyt tämän hetkistä tilannettani. Vahva
ihminen unohtaa helposti, että ihminen on loppujen lopuksi kovin hauras olento. Se ei ole ollenkaan iästä kiinni.
Saan usein ihastella perheemme nuorinta jäsentä,
lapsenlapsenlastani hänen poiketessaan äitinsä kanssa luonani. Eilen viimeksi
kannoin häntä ympäriinsä ja leikimme kamerani ja puhelimeni kanssa, jotka ovat
alusta alkaen kiinnostaneet häntä. Nyt hän tarttuu niihin ja syntyy jopa
selfie, kun sormet osuvat puhelimen kameran näytölle. On ihana seurata myös
hänen äitiään, kuinka äiti hänestä
tuli lapsen synnyttyä. Hän tuntuu näkevän maailman uudella tavalla. Vanhemmuus
muuttaa ja kasvattaa ihmistä.
Emme ole ehkä nähneet näitä asioita selkeästi, kun olemme
olleet samoissa tilanteissa. Usein emme edes muista paljon mitään vastaavista
hetkistä, jollemme ole kirjanneet niitä ylös tai valokuvanneet. Isovanhempina
tai vain vanhempina ihmisinä meillä on jo erilainen tuntu ja näkökyky asioihin.
Tämä ei tietenkään koske pelkästään meitä vanhempina perheessä vaan ylipäänsä
tässä maailmassa. Silti meitä ei aina arvosteta samalla tavalla kuin eläessämme
täyttä keski-ikää ja ollessamme työelämän palveluksessa. Kysymys ei ole
pelkästään arvostuksesta vaan myös siitä, miten muiden silmät meidät näkevät.
Persoonattomuus on tämän hetken muotia. Pidä itsesi
anonyymina ja tuntemattomana, varo olemasta avoin, varo vieraita ihmisiä! Jos et toimi niin, joudut rikoksen tai
vääryyden uhriksi. Kun joku kaatuu ja satuttaa itsensä, suurin osa ihmisistä
kulkee ohitse kysymättä henkilön vointia saati hankkimasta apua, jos sitä
tarvitaan. Sitten tapahtuma jaetaan Facebookissa ja sadat ihmiset kauhistelevat
toisten käyttäytymistä. Ehkä joku heistä
on myös kulkenut ohi, mutta ei voisi sitä koskaan tunnustaa. Meitähän on
varoitettu sekaantumasta, kehotettu olemaan välinpitämätön. Olemme
tuntemattomia toisillemme. Usein.
Kerromme kaikissa tilanteissa itsestämme vain pinnallisia
asioita, harvoin paljastamme mitään sisäisestä maailmastamme, tunteistamme.
Vain hyvät ja onnelliset asiat jaetaan, mutta monet ikävämmät asiat ovat
melkein tabuja. Ihailen kaikkia teitä, jotka kerrotte myös ne ikävät asiat,
koskevat ne sitten sairauksia, ongelmia avioliitossa, lasten kanssa,
masennuksia, työ- tai rahaongelmia. On vielä parempaa, jos kerrotte, miltä
teistä tuntuu. Me kaikki toivomme, että meidän nähtäisiin ihmisinä katsomatta ikää, arvoa, terveyttä ja
varallisuutta.
Olen ehkä jo lapsesta saakka ollut hyvä katsomaan ihmisten
sisälle, mutta en ole vain silloin sitä vielä ymmärtänyt. Menee kauan, ennen kuin ihminen oppii tuntemaan oman itsensä. Ensin on kasvatettava se oma sisin
valmiimmaksi, saatava itseluottamusta ja uskoa ennen kuin on valmis menemään
pidemmälle. On paljon muitakin esteitä. Meillä on vaikea, kiinnostava ja rikas taival kulkea. Saattaa olla, ettemme edes ehdi käyttämään kaikkia lahjojamme.
Minunkin on ollut surullista ymmärtää kovin myöhään, että olisin ollut hyvä monessa asiassa. Sen sijaan räpiköin vuosikausia
erilaisten ongelmien kanssa. Vieläkin on toki aikaa. Nyt pian katsotaan, että
en vastaa enää teoistani enkä mistään, koska olen näin vanha. Kaikki menneet
saavutukset ja teot mitätöityvät. Tällaisen kokeminen on vanhenevalle ihmiselle
kova paikka. En nyt kirjoita vain
itsestäni vaan yleensä.
Sydämeni vuotaa alituiseen verta niin monen tässä maailmassa
vallitsevan vääryyden takia. Minua myös hirvittää pinnallisuus ja pelkän
ulkoisen korostaminen. Ne tuntuvat edelleen vain korostuvan hengellisyyden
jäädessä taka-alalle. Vanhan ihmisen hörinää, voi joku ajatella. Mutta totuuden
siemen.
Kevät on kiihkeää aikaa. Piti juosta ulos kuvaamaan ensin
lumisadetta ja sitten taas auringonpaistetta lumessa. Kesän tuloa ei silti voi
mikään estää, eivät edes yöpakkaset. Jatkan kirjoittamista märät sukat jalassa.
Tässä ikkunan ääressä pystyn nopeasti näkemään, mitä pihalla tapahtuu. Mikä on
sää ja mitkä eläimet ovat vierailulla. Kaiken lisäksi näkee, kuinka päivä päivältä kukat
kasvattavat vartta kukkapenkissä. Ikävintä on tietystä nähdä siellä odottava
työ tai sen runsaus. Nyt alkaa uusi lumisade. Auringon
paistaessa kello 11.21.
Aamulehtiä lukiessani ajattelin lehtijuttujen innoittamana
ehkä vain hiukan tuota alussa paasaamaani aihetta. Sitäkin enemmän sitä,
olisiko minusta vielä kehittelemään jotakin uutta isoa asiaa, innovaatiota, sen
sijaan, että paistattelen mielessäni ajassa, jolloin minusta oli työelämässä
apua monelle asiakkaalle ja siinä sivussa myös työnantajalleni. Näin
jälkikäteen ajateltuna se kaikki oli iso uhraus, mutta myös toimeentulo, josta
ei ole ollut sen enempää hyötyä eläkeiässä. On turha haihatella menneitä ja
miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Elämä vie ja riepottelee meitä usein
aika hallitsemattomasti, vaikka olemme itse vastuussa perustasta. Ulkoisille
asioille ja niiden vaikutukselle emme voi paljonkaan, paitsi voimme yrittää
asennoitua niihin rakentavasti. Joskus vaan tuntuu, että onko silläkään edes
väliä. Kukaan muu ei sitä ymmärrä kuin yksin itse.
Muitakin asioita oli mielessä, olin jo päiviä sitten ottanut esille 4.5.2011 kirjoittamani blogin aikomuksena jakaa se uudelleen. Tässä se nyt tulee.
”Salaista kirjeenvaihtoa
Kuinkahan monta kertaa olen viime päivinä aloittanut kirjoittaa uutta juttua tai ajatellut aloittavani. Joudun aina luovuttamaan joko siksi, että käpristyn suremaan oman elämäni vaikeita asioita, joita olen täällä jakanut jo liiankin kanssa. Tosin lukijan on useimmiten oltava tarkkanäköinen ajattelija, jotta hän pystyy löytämään niitäkin asioita kirjoitusteni ja sanojeni takaa ja rivien välistä. Oma elämäni kietoutuu useimmiten muiden elämän kanssa yhteen, niin että voi olla aika vaikeaa ymmärtää ja kaivaa sieltä, mitä oikeasti ajan takaa. Eipä silti, minähän tässä vain maistelen kirjoittamista. Sanoman välittäminen ei ole helppoa.
Salainen kirjeenvaihtoni – secret correspondence. Se on pyörinyt mielessäni ja ajatuksissani monta päivää. Minulla on kovakantinen muistikirja, yksi niistä monista, jonne olen jo pitkään kirjannut ajatuksia, suunnitelmia, luettavaa, kirjoitettavaa, tutkittavaa. Hyvin monet niistä liittyvät kortteihin tai yleensä kuviin tai kirjoihin, lempiaiheisiini. Olen saanut runsaan viikon aikana noin 30 postikorttia ja lähettänyt varmaan saman verran.
Vidi Amelia Indonesiasta tulee lähiaikoina saamaan postikortin minulta postcrossingissa. Hän on 20 vuotias nuori nainen, jolla on oma postikorttiblogi nimeltä ” minun postikortteja”. Juuri niin, hän on antanut blogilleen suomalaisen nimen. Muuten se on kyllä samanlainen kuin melkein kaikki postikorttiblogit. Niihin on yleensä kerätty saatuja kortteja ja joskus kerrottu enemmän tai vähemmän kortista, sen aiheesta, maasta ja joskus jopa kortin lähettäjästä. Joskus kirjoittajan oma persoonallisuus ja harrastukset tulevat esille, mikä tekee blogista mielenkiintoisemman.Koska olen aina halunnut olla erilainen kuin muut, olen ajatuksissani kehitellyt omaa, erilaista postikorttiblogia jo pitkään. Kaikki asiat saattavat vaatia vuosien alitajuista suunnittelua, kunnes sitten yhtenä päivänä istahtaa koneen äärelle tekemään aivan jotakin muuta, mutta huomaakin lopuksi, mitä onkaan saanut aikaiseksi. Siinä on sitä samaa virtausta kuin puutarhatyössä. Niinhän kävi minulle sen kivikkokasvikukkapenkin luonnissa, joka muuten tietenkin on edelleen kesken. Niinpä, blogini voisikin olla yhdistelmä kirjeistä ja postikorteista, kummallekin omat tai useampia omia osioita. Näin jopa lempiaiheeni, taidepostikortit löytäisivät paikkansa. Kuka ihmeessä on Orlando Bloom, jota Vidi Amelia jumaloi? Olipa aukko sivistyksessäni. Minkä ihmeen kortin hänelle valitsen, kun se voi joutua jopa kommenttien kera hänen blogiinsa?Päivät vaan tahtovat kulua aivan liian nopeasti. Aikainen herääjä alkaa väsähtää jo iltapäivän vaihtuessa illaksi. Moni asia odottaa tekemistä. Mieleni ailahtelee levottomasti päivästä toiseen. Jos minun elämässäni on kuohunut jo vuosia ja muutos etsii omaa uomaansa, niin sitä samaa tapahtuu ympärilläni. Olisiko todellakin niin, että maailmassamme on tulossa suuri henkinen muutos, joka vaikuttaa ihmisiin? On aika järjestää omaa elämää siihen malliin, että on valmis uusiin tehtäviin. Kun olin kirjoittanut tämän, menin katsomaan, mitä jo pitkään ennustettu muutosten vuosi tuo mukanaan ja ensimmäiseksi eteeni tuli seuraava artikkeli Diana Cooperin vuosien takaisesta haastattelusta. Tässä on kysymys aivan samasta prosessista, virtauksesta, johon joutuu ensin sattumalta ja intuitiivisesti. Kuitenkaan se ei ole pelkkää sattumaa ja osa suunnitelmaa, jonka tarkoitus jokaisen pitää itse mieltää.
Palaan vielä postikorttivirtaukseen, jossa olen ollut aina nuoruudesta ja ehkä jopa lapsuudesta saakka. Käsiini osui jo maaliskuussa kirjastomme uutuushyllyltä Seija-Riitta Laakson ”Paris 1900 –postikortteja kulta-ajan Pariisista”. Kirja perustuu vankkaan tutkimukseen. Sen kaikki kuvatut 1200 vanhaa postikorttia Pariisi-aiheesta ovat kirjoittajan omasta kokoelmasta.
Seija-Riitta Laakso on kirjoittanut myös aiemmin vuonna 2009 ilmestyneen kirjan ”Postikorttien keräilystä kokoelman rakentamiseen”. Tämän kirjan sain keväällä 2010 Tornion Elisalta syntymäpäivälahjaksi. Postikortit johtivat meidän tiemme yhteen pari vuotta aiemmin. Elisa on keräilyssään valovuosia minulla edellä. Hyvä, että olen saanut postcrossingin kautta saamani kortit (1795 kpl) maajärjestykseen. Olen ihme kyllä saanut pidettyä myös kaiken sen tiimoilta syntyneen kirjeenvaihdon ja nk. private swapin järjestyksessä mapeissa. Kaikki lähettämäni ja suurimman osan saamistani korteista olen skannannut. Se tarkoittaa, että materiaali on helposti löydettävissä ja työstettävissä.
Postikorteissa riittää siis tutkimusaihetta minullekin, kunhan löydän ensin itselleni sopivan ja tarpeeksi syvällisen näkökulman. Mielessäni se on tietenkin hyvin erilainen kuin kaikissa niissä kirjoissa, joita olen selaillut. Siksi ”secret correspondence” kuulostaa hyvältä alulta.
Eilen sain Danilta, private swap- kortin, joka esitti Alfred Stieglitzin valokuvaa vuodelta 1894 ”Wet Day on the Boulevard Paris”. Kuva toi mieleeni erään toisen valokuvan sateisesta Pariisista, joka minun oli aivan pakko etsiä se myös tähän. Siitä kuvasta pääsen taas kolmanteen kuvaan, johon viitataan toisen kuvan taustalla näkyvässä valokuvanäyttelyssä.
Tämä näyttely oli ripustettu elokuussa 2004 Luxembourgin puiston rauta-aitaan. Pariisi juhli tuolloin vapautumistaan saksalaisten miehityksestä elokuun lopussa 1944. Koska minulla on vielä tallella postikortti tästä kuvastani, se lähtee seuraavaksi Danille. Eräs postikortin saanut suomalainen henkilö poisti saatuaan minulta kortin kuvan postcrossingin galleriasta, koska se hänen mielestään loukkasi saksalaisia. Miten eri tavalla me ajattelemme asioista. Osama bin Ladenistakin tulee Hitlerin tavoin toisille ihailtu sankari ja eräänlainen tabu.”
Nyt
No jaa,
salainen kirjeenvaihto ei ole tuossa muodossa toteutunut tai en ole kehittänyt
korteistani vielä mitään. Niitähän kertyi loppujen lopuksi kaiken kaikkiaan yli
3000 kappaletta ympäri maailmaa. Nyt postcrossing lepää toistaiseksi.
Salainen
kirjeenvaihto elää silti blogini ”Kirjoituksia polun varrelta verkkotunnuksessa
”Salaiset paperit.blogspot.fi”. Ikävä kyllä en ole ehtinyt kirjoitella sinne
sitten viime vuoden elokuun jälkeen, mutta onneksi ne jutut eivät vanhene.
Blogeja
kirjoittaville käy usein, että innostus hiipuu syystä tai toisesta. Niin taisi
käydä tuolle Videi Amelialle, joka lopetti bloginsa kesäkuussa 2011 eikä koskaan
julkaissut minun korttiani. Voi sentään,
lähetin hänelle oman korttini kuvaten lempimaisemaani Tuusulanjärvelle, silloin
kun järvi oli kauneimmillaan lumpeiden kukkiessa ja valkoisten pilvien
heijastuessa veden pintaan. Se on niitä äärimmäisen inspiroivia kuviani.
Jotenkin aristelen tuoda sitä esille sen enempää. Se on vähän kuin oman
sisimpänsä paljastamista.
Muistikirja on
edelleen käytössä. Tein siihen aamulla pari merkintää ja se johdatti siihen,
että tuo vanha blogi pääsi tänne.
Vanhin
lapsenlapseni soitti juuri ja on tulossa pikku Veinin kanssa ja teemme yhdessä
ruokaa. Hieno juttu.Tämän jutun julkaisu jää iltaan.
Aktiv alt lukee
seinällä olevan Goethe Institutin kalenterissa toukokuun kohdalla. Siitä
nappasin nimen tälle blogille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti