On tämä elämä sitten kummallista.
Pieni ihminen voi vain hämmästellä kaiken tapahtuvan keskellä. Olisiko
mahdollistakaan joku päivä astua ulos tästä ”putkesta”, johon on jossakin
vaiheessa joutunut. On ihanaa olla vapaasti eräänlaisessa virtauksessa ilman
pidikkeitä, mutta tämä ei ole sitä. Olen sen sijaan ”joutunut ” johonkin
muuhun, jolle ei voi edes antaa nimeä. Sitä voisi kai verrata viemäriputkeen.
Pahinta on se, että samalla ilo pakenee. Kysyy vain itseltään, milloin tämä
loppuu?
Kaikki tämän blogin kuvat on tammikuulta 2011, joku voi olla helmikuultakin, |
Tiedän, että nämä kaikki ovat täysin
maallisia asioita ja niistä selviän, se on totta. Ihmisille sattuu paljon
ikävämpiä juttuja, sairauksia, kuolemia, joista ei ehkä ole minkäänlaista
paluuta parempaan päivään. En unohda sitä.
Aloitin eilen illalla kotiin palattuani
kirjoittaa, mutta siitä ei tullut mitään. Keskittyminen on joskus vaikeaa.
Pystyn kyllä keskittymään sukututkimukseen, joka on minulle vähän kuin toisille
ristisanatehtävät. Teen pienen pätkän sieltä ja täältä eteenpäin. Joskus myöhemmin
kiitän näistä töistä itseäni. Rippikirjat
ovat minun ristikoitani.
Kun sitten menen nukkumaan, alan
miettiä jälleen kerran, kuka esi-isistäni kummittelee minulle. Niinhän on ollut
jo lapsuudesta saakka.
Olin illalla tutkinut taas pätkän oman
lapsuuteni ja nuoruuteni kotikylän ihmisiä. Nukahdin eilen ajatukseen, että alan kirjoittaa myös näistä
hämäläisistä esi-isistäni yksi kerrallaan toivoen, että löydän jotakin. Huono
juttu on, etten tiedä heistä mitään muuta kuin nimet, syntymäajat, avioliitot
ja lapset. Siksi onkin tärkeätä tutustua siihen aikaan, jossa he ovat eläneet. Paikan
ja ympäristön tunnen oman lapsuuteni kautta, vaikka se on ollut eri näköinen yli
sata vuotta aiemmin. Syvä maaseutu ei ole kokenut niin rajuja muutoksia kuin
kaupunkiympäristöt.
19.1.2011 kirjoitin vanhassa Polulle
kauas-blogissani otsikolla ”Kommentteja” seuraavaa:
”Se elämän raskaus
koettelee, se, minkä mainitsin edellisen kirjoitukseni alussa. Se saattaa olla
pysyvä osa elämää. Se on sitä, mitä en nuorempana edes täysin ymmärtänyt. Se
muistuttaa niitä räsymattoja, joita äitini kutoi aikoinaan kutomasta päästyään.
Jokunen on minullakin vielä käytössä, mutta suuri osa jäi mätänemään vanhaan
aittaan, kun yhteys veljeeni katkesi. Äiti varmaan ajatteli kutoessaan
täsmälleen samanlaisia ajatuksia kuin minä nyt. Tekeminen ja työ ovat aina
olleet ihmisille tila, jossa voi hetkeksi unohtaa ja siirtyä sellaiselle
tasolle, missä itsekin usein lukiessani, valokuvatessani, kirjoittaessani,
opiskellessani olen. Ei voi mitään
sille, että on joskus käytävä läpi asioita, jotka ovat jääneet kesken tai joita
ei ole halunnut edes ajatella. Kullakin meistä on omat asiansa ja oma aikansa
niitä käsitellä.
Minulla oli jo
mielessä aloittaa kevyt bloggaus, sellainen, mikä tänä päivänä on niin
äärettömän suosittua. Se on sellaista ihanan elämän ylistystä, joka vetää
bloggareiden sivuille tuhansia lukijoita ja kommentoijia. Sunnuntain 16.1.
Helsingin Sanomissa kerrottiin kolmesta nuoresta ja suositusta bloggarista. En
ole vielä ehtinyt käydä tutustumassa heidän sivuihinsa, mutta oletan niiden
pitkälti olevan muiden vastaavien kaltaisia. Ihana ja kepeä elämä. Kaikki surulliset/raskaat
asiat ohitetaan, vaikka on heillä on aivan varmasti niitä aina silloin tällöin.
Minäkin osaisin kirjoittaa sellaista
kevyttä ja pinnallista, mutta tämä elämän sietämätön raskaus pullahtaa aina
päällimmäiseksi. Mutta sitä kevyttä varten minun on aloitettava aivan uusi
blogi toisessa paikassa kuten olen jo pitkään suunnitellut.
Nyt tuli lisäksi
mieleeni, että pitäisikö minun oikeasti keksiä itselleni myös toinen persoona.
Vanhat ihmiset eivät todellakaan ole houkuttelevia. Mutta toisaalta... Mietin
asiaa. Vuorovaikutus uusien ihmisten kanssa olisi myös todella mukavaa.
Olen aina ollut hullu
kirjeiden kirjoittaja, sellainen, joita näyttää maailmalla olevan edelleen
paljon, kun ajattelen niitä kirjeenvaihtopyyntöjä, joita saan postcrossingin
kautta. Kaikki ovat nuoria ihmisiä.
Minun ikäisiäni siellä ei todellekaan ole monia. Ikätoverini lienevät
useimmiten seuraa ja keskustelukavereita etsimässä erilaisilla foorumeilla,
koska Internetin käyttö on kuitenkin valtavasti kasvanut kymmenessä vuodessa
ikäryhmässä 60-74 ollen nyt 52 %. Vuonna
2001 se oli 12%.
Palatakseni vielä
siihen vakavuuteen ja elämän raskauteen, aikomukseni olikin kirjoittaa tänään eräästä
kirjeestä, jonka kirjoitin jo joulukuussa. Ehdin vielä palata siihen. Samalla
voisin käsitellä rohkeutta, joka on myös todella ajankohtainen aihe.
Tyttärentyttäreni
huomautti minulle alkuviikosta, ettei hän ole enää nähnyt minua kamera kädessä.
Olen itsekin vähän ihmetellyt intoni vähenemistä. Odotetaan nyt vaan kevään tuloa,
kyllä se innostus varmaan löytyy uudelleen.
Mahtava tekemisen
määrä odottaa opiskelun puitteissa. Tehtäviä ja asioita tippui hengästyttävästi
aloittaessamme eilen yleisen taiteenhistorian praktikumia. Kun nyt on vielä
entisiäkin tekemättä, en oikein tiedä, mistä aloittaisin.
Minulle opiskelu on
nyt se paikka, jossa saatan hetkeksi kivuta ylemmäs nauttimaan elämän
kepeydestä. Koska opiskelen omaksi ilokseni ilman pakollisia päämääriä
(salaisia aina pitää olla), se on samanlainen keino rentoutua kuin
valokuvaaminen, kirjoittaminen, korttien, kirjeiden kirjoittelu, luonto,
puutarha ja ties mitä. Uskokaa tai älkää, opettaja jakoi postikortteja, joiden
kuviin liittyy ensimmäinen tehtävämme.”
Se mainitsemani ”Bloggarin ihana elämä” Helsingin Sanomissa löytyy täältä. (huom. on vain tilaajille) Blogin alussa mainitsemani elämän raskaus oli jo silloin olemassa alkanut muuttuen melkein pysyväksi. Aluksi piilottelin sitä, mutta en enää.
Ja valitessani kuvia tammikuulta 2011, tuli paljon muutakin näkyviin. Mutta
niistä ehkä myöhemmin.
Olenhan minäkin täällä, vaikka ole yli 60. Kannattaa kirjoittaa siitä ihan omasta elämästä.
VastaaPoistaNo, siitähän, omasta elämästä kirjoitan koko ajan. Ja oikeasti maailmalla ja meillä on bloggareita kaikenikäisiä, mutta eniten noita nuoria. Silloin 2011 kaipasin enemmän ikätovereitani. Aika aikaa kutakin!
Poista