Sukellus kirjekasaan

Aamupäivä tuli aherrettua. Siirsimme viimeiset tavarat pihalta varastoon. Siivosin keittiön ja lajittelin omenia. Valmistelin omenapaistoksen päivän jälkiruoaksi. Sitten vasta palasin varhaiseen aamuun, jolloin herätessäni ajattelin, mitä kirjoitan tänään. Olen täällä aivan riittävästi jo voivotellut töitäni ulkona ja sisällä ja muuallakin, että on aika päästä päiväjärjestykseen. Minulle se tarkoittaa kirjoittamista aiheista, jotka odottavat pitkässä jonossa takanani mapeissa, laatikoissa ja valokuva-albumeissa.

Seison Karjalan kannaksella Kuolemajärven kirkossa toukokuusssa 2014.

Viime aikoina eri tilaisuuksissa on  keskusteltu siitä, kuinka omat vanhemmat ovat hävittäneet lähes kaiken säilyttämänsä aineiston ennen kuolemaansa. Jolleivat he ole sitä tehneet, hävityksen on tehnyt joku muu, omat lapset. Nyt on suurta muotia jokin Konmari-juttu, joka kuulemma tekee ihmiset onnelliseksi, kun voi poistaa kaiken tavaran ja erityisesti kaiken menneisyyteen kuuluvan elämästään. Silloin voi vasta hengittää ja elää tätä päivää. Kirjat, kirjeet, valokuvat, kaikki vain roskiin! Kovakantisista kirjoista kannet pois ja sisältö paperinkeräykseen!

Pihatöissä viime sunnuntaina.

 

Vielä aion säilyttää kaiken kirjallisen ja kuvallisen aineistoni ja jätän hävittämisen jälkipolville.  Olen ikionnellinen, että olen ottanut talteen vanhempieni menneisyyden lisäksi myös omaa menneisyyttäni. Niissä riittää tutkimista loppuelämäksi kaiken muun mielenkiintoisen tähän hetkeen kuuluvan rinnalle. Toisaalta se kaikki tallentamani on helposti tuhottavissa. Huonekaluja, astioita ja vaatteita minulta ei jää, koska en niitä arvosta.  Kun vaan ehtisin saada kaikki muistot kirjalliseen muotoon. En lähde nyt tässä sen enempää pohtimaan käytännön toimenpiteitä asioiden eteenpäin viemiseksi.

Etenen toisinaan paperi kerrallaan. Papereita on paljon ja ne vaativat ajattelua, tulkitsemista, tarkistamista. Joskus jopa kuvittelen itseni niihin tilanteisiin, samaistun toisen henkilön kokemuksiin.

Äitini lomalla sotatoimista 1941- 1942 Lampaluodolla.

Äitini sota on päättynyt

Syyskuun 4 päivä 1944 äitini on saanut kirjeen Lotta Svärd-järjestön Suur-Saimaan piirin Piirijohtokunnalta. Se toimi osoitteessa Hallituskatu 3, Mikkeli. Äitini on jo 30.7.1944 sodan hänen osaltaan päätyttyä kirjoittanut ja ilmoittanut valtion varusteista, jotka hän on kadottanut. Hänen kyseessä olevat varusteensa jäivät todennäköisesti korsuun etulinjaan, ehkä juuri sinne Valkeasaareen, jossa 9.6.1944 alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäys. Kirjeestä ei selviä, mistä varusteista on kyse, mutta hän saisi varusteet, kun on ensin pyytänyt omasta yksiköstään todistuksen kadonneista varusteista. 

 

Syyskuun alussa 1944 oli tehty aselepo ja Moskovan välirauha astuivat voimaan 19.9.1944. Wikipedian mukaan ”Moskovan välirauha on Neuvostoliiton, Britannian ja Suomen välinen jatkosodan päättänyt aseleposopimus, joka allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944. Varsinaiset sotatoimet olivat päättyneet jo 4.–5. syyskuuta 1944”. Suojeluskunta lakkautettiin 7.11.1944 ja 23.11.1944 valtioneuvosto lakkautti Lotta Svärd ry:n. 

Siihen loppui lottatoiminta. Myöhäiseen syksyyn 1944 lienee äitinikin ollut vielä komennuksella. 2946 on antanut luutnantti L Puhakaisen allekirjoittaman työtodistuksen, jossa todetaan hänen olleen palveluksessa 17.7. -17.11.1944 välisen ajan ja suorittaneen tehtävänsä uutterasti ja erittäin kiitettävällä tavalla.

Syksyllä 2014 tuli 70 vuotta täyteen jatkosodan loppumisesta. Ylen sivulta löytyy tiivistetyssä muodossa paljon tietoa aiheesta.

Maanantaina 24.10. Keravan kirjastossa  oli kaksi mielenkiintoista kirjailijaluentoa. Hannariina Mosseinen kertoi oman Kannas-kirjansa syntyhistorian. Tässä linkki Hesarin arvosteluun. Aivan ihastuttavaa kerrontaa nuorelta naiselta.

Kuka oli Dagny?

Osoitteella 2 kpk/2946 kirjoitti äitini äiti Aino evakosta Karunasta 18.10.1944. Kirjeessä hän kertoo perheen kuulumiset. Marraskuun alussa Dagny-niminen ystävätär kirjoittaa Helsingin Kivelän sairaalasta kertoen maanneensa jo viisi viikkoa vuoteenomana sairaalassa ja ehkä olevansa siellä vielä kaksi viikkoa.  Ensin hän oli kaksi viikkoa Hämeenlinnan sotilassairaalassa ja sitten siirrettiin Kivelään. Hän oli sairastunut ankaraan keltatautiin. Tätä tarttuvaa tautia kutsutaan ehkä nykyään nimellä hepatiitti A.  Sotavuosien aikana ja niiden jälkeen oli keltatautiepidemioita. Tästä pääset Arno Forsiuksen kuvaukseen taudista ja sen historiasta. Sieltä voi lukea, että tautiin ei sairastuessa ole mitään erityistä lääkehoitoa, mutta se vaatii pitkää vuodelepoa. 

Anna Kortelainen, vanha tuttu meille jatkoi iltaa kertomalla Viipurista kirjailijan silmin. Aina yhtä hieno esitys. Kuvassa Keravan kirjaston johtaja esittelee hänet.

Kirjeet kulkivat hitaasti ja menivät ristiin. Toisen kirjeen Dagny kirjoitti 24.11.1944, jossa hän kertoo olevansa vielä viikon sairaalassa ja lähtevänsä sitten maalle lepäämään.  Äitini on etsinyt työpaikkaa itselleen. Kirjeistä käy ilmi, että Dagnyn veli asuu Helsingissä Kansakoulukadulla. Joulun hän kirjoittaa viettävänsä Loviisassa sisarensa perheen luona. Äitini on Haminassa!  Se selviää kirjeestä, koska Dagny esittää kysymyksen ”Mitä sinä Haminassa teet?”

Äitini on ollut ilmeisen epätoivoinen. Dagny on kysellyt hänelle työpaikkaa ystäviensä välityksellä, mutta tilanne on huono. Dagny lupaa, että äiti voisi asua hänen asunnossaan/huoneessaan  joulukuun 15 päivän jälkeen. Millä paikkakunnalla Dagnyn huone on? Se ei selviä, koska kirjekuoret ovat hävinneet.

Kun selaan pientä kirjekasaa eteenpäin, löydän kuitenkin vielä yhden kirjeen seuraavan vuoden 1945 lokakuulta. Ehkä niitä on lisääkin. Olisiko Dagnyn sukunimi Tallgren? Olen sen napannut muistilappuuun jostakin, vaikka se ei ilmene kirjeistä.  Äitini on kirjoittanut hänelle uudelleen ja Dagny on iloinen kirjeestä.

Vaikka minulla ei ole äitini kirjettä Dagnylle, voin melkein tuntea sen epätoivon, minkä vallassa hän on ollut kirjoittaessaan ystävälle, josta en koskaan kuullut häneltä.  Äitini on täyttänyt jo  30 vuotta. Viisi vuotta kului sodassa eikä uuden elämän aloittaminen tunnu helpolta.  Dagny tarjoaa kirjeessään Jumalan kantoapua.  Itse hän opiskelee Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa, mutta tekee myös työtä. On ollut lavantautiepidemia, jolloin hän on ollut rokottamassa satoja ihmisiä. Olisivatko naiset tutustuneet toisiinsa sotilassairaalassa suurhyökkäyksen jälkeen? Hän kyselee kirjeessä, josko äitini muistaisi kapteeni Tarkin, jonka rouvan kanssa Dagny on usein. Nämä ovat saaneet esikoistyttären.

Pala palalta selvitän ajan, asiat ja ihmiset,  jotka äitini on tuntenut sodan loppumisen ja syntymäni välissä. Nyt on vielä enemmän kysymyksiä. Vastaukset tulevat, kun etenen paperista toiseen. Tosin katkoja tulee koko ajan, aivan liian usein ja paljon.