En halua olla passiivi

Palaan edelliseen kirjoitukseeni ”Elämän särmä” sikäli, että sitä kirjoittaessani ja ottaessani siihen otteita aiemmista kirjoituksista, huomasin taas sen itse asiassa ällistyttävän asian, että kirjoitin vain pintaa raapaisten. Nimittäin samanaikaisesti samoihin aikoihin, juuri samoina päivinä tapahtui myös paljon muuta kuin mistä kirjoitin. Se kaikki selvisi osittain ottamistani valokuvista. 

Kumpi on merkityksellisempää; se mitä ajattelumme kehittää vai se, mitä oikeasti tapahtuu? Entä ihmissuhteet, tapaamiset?  Kaikkea emme koskaan edes halua kertoa. Ikävät asiat unohdamme melkein tarkoituksellisesti, ehkä ne ikään kuin häviävät sillä tavalla. Kun onnistumme hyvin jossakin ja olemme ylpeitä itsestämme, emme kerro sitäkään. Joku voi luulla, että olemme ylpeitä ja kehumme itseämme. Facebookissa vihjailu on arvokasta, mutta myös ärsyttävää. Jokaisella on siellä oma minä tai sitten ei ole muuta kuin minän varjo. Siellä ihmisen tunnistaa hänen tyylistään ja kirjoituksistaan edes näkemättä hänen profiiliaan. Toistamme omaa itseämme koko ajan.  Tallaamme koko elämämme samoja polkuja, vaikka oikeasti me olemme paljon muutakin. Emme vain tuo sitä näkyviin. Suomessa on myös usein yllättävän tärkeää häivyttää oma itsensä ja sukeltaa passiiviin.

Samoja polkuja tallaan minäkin toistaessani itseäni vuodesta toiseen. Mutta olen aina ärsyyntynyt siitä passiivista, vaikka joskus olen huomannut sen käytön olevan pakottavaa.  Siihen tapaan lipsahtaa helposti, se antaa meille mahdollisuuden häivyttää se oma ärsyttävä persoonamme, se kaikista vierain henkilö. Mielestäni se passiivisuus tekstissä saa minut yleensä ohittamaan sen ei-kiinnostavana.  Kun luen vanhoja blogejani, niitä unholaan kadonneita, joihin joskus viittaan ja julkaisen uudestaan kokonaan tai osittain, huomaan niissä usein pohtineeni tällaisia asioita. Miksi teemme niin ja näin? 

Wikipedia: 

”Passiivi (lat. passivum) on yksi verbin pääluokista, muita ovat aktiivi ja medium. Indoeurooppalaisissa kielissä passiivi on verbin muoto, jossa transitiiviverbin tekeminen kohdistuu lauseen subjektiin. Suomen kielessä passiivi taas kuvaa verbimuotoja, joissa tekijä jää taka-alalle.”

”Suomen kielessä passiivia on perinteisesti pidetty verbin pääluokkana, joka ilmaisee epämääräisen persoonan suorittamaa tekemistä (esimerkiksi tehdään, puhuttiin, on luettu, tultaisiin). Passiivia voidaan kutsua myös neljänneksi persoonaksi. Silloin passiivi nähdään verbin subjektittomana persoonamuotona. [1] Aktiivissa taas tekijä mainitaan.”

Nuorempana olemme myös enemmän viihteellä. Saatamme olla kiinnostavampia suuremmalle joukolle. Minusta taas vanhemmat ihmiset ja joskus myös nuoremmat ovat hurjan paljon kiinnostavampia, jos he ovat kiinnostuneita samoista asioista kuin minä!  Silti joukossa toimiessa iän mukana moni asia menettää hohtonsa. Siksi pitää lähteä eläkkeelle ja aloittaa alusta. Eikö se ole se kolmas elämä? 

Asiat saattavat olla kiinnostavia niin kauan kun haluan niiden olevan kiinnostavia.  Jollakin asialla saattaa olla hohto enää vain minun mielessäni ja aiheena, josta voin kirjoittaa. Ystäväni kanssa jaksan puhua yllättävän monista asioista, kun meillä on siihen tilaisuus ja aikaa. Joskus kyllä epäilen, että osa sanomastani menee häneltä ohi. Niinhän minullekin käy silloin tällöin. 

Olosuhteiden pakostakin jotkut asiat tai tehtävät on työnnettävä syrjään. Kun ei jaksa tai ei ole riittävästi rahaa tehdä sitä sun tätä, mielenkiinto viisaasti kohdistuu niihin asioihin, joihin pystyy. Onneksi maailma on täynnä ilmaisia asioita. 

Usein pitäisi tehdä aivan jotakin muuta kuin kirjoittaa, lukea tai olla. Sen kyllä tiedostaa, mutta kun ei vaan huvita, ei juuri sinä päivänä. Tällä viikolla on ollut useita sellaisia päiviä. Ei oikeastaan ole huvittanut mennä pihatöihin, mutta aurinko on kutsunut sinne. Pakko on pahasta ja niitä pakollisia tehtäviä kyllä omakotitalossa riittää. Olen palellut sisällä. Jostakin syystä jalkani ovat tällä viikolla olleet taas arat, on vaikeampi  liikkua, varsinkin mäkisellä pihalla. En oikeastaan voi vielä odottaakaan täyttä helpotusta, koska aloitin lisälääkkeen (Trexan) oton vasta kesäkuussa. Siitä luovuin syksyllä 2013 ja seuraukset tulivat näkyviin viime vuoden loppupuolella. Koskaan ei voi tietää eikä koskaan näköjään pidä olla liian ylpeä.

Tein viikolla ulkona kaikenlaista siivoamista, leikkelin ja revin ruohoja ja rikkaruohoja. Nyt kun käteni jo hyvin kestävät.  Syyslannoitin osan kukkapenkkejä, ehkä vähän liian myöhään. Ja tietenkin otin muutaman kuvan viimeisistä kukista, ruusuista, unikoista, auringonkukasta. Kärhökin kukkii vasta nyt eikä kuollut, vaikka niin alkukesästä luulin. Aina työteon jälkeen voin hyvillä mielin alkaa kirjoittaa ja lukea ennen kuin ryhdyn taas muihin töihin. Usein kuitenkin käy, että en jaksakaan. Varsinkin syömisen jälkeen väsähdän ja usein en katso tunteihin koneeseen päinkään.

Ei ole mikään pakko aina jaksaa. Aamulla herätessäni, alan tehdä toimintasuunnitelmaa. Kun sitten nousen ylös, alan toimia. Kuten tänä aamuna ja sen johdosta olen taas askeleen edellä. Ehkä viikon päästä sisälläkin on taas vaihteeksi lämmintä, kun kaksi lämpöpatteria on ensin vaihdettu. Tilasin ne heti aamusta. Sitten mietin, pitäisikö öljypoltin huoltaa joka vuosi. Entä nämä keskeneräiset asiat, vesivahingon seuraukset. Liikahtaako se asia ensi viikolla eteenpäin ja millä tavalla?  Öljyä pitää kohta tilata.  Monta suunnitelmaa on rivissä. Omakotiasuminen ei ole helppoa. Se on melkein kuin pienen firman johtamista. Asiat eivät ole paperilla, mutta päässä raksuttaa jo koko seuraava talvi ja suunnitelmat kevään varalle. Toimintasuunnitelma. 

Kun saa jonkin asian tehtyä, niin alan valmistella päivän lounasta, tänään paistettua maksaa ja perunamuussia. Ehkä siitä jää meille myös huomiseksi, jos vaikka innostumme käymään kylillä syysmarkkinoilla enkä ehdi ruoanlaittoon.  Voisin ostaa vähän lisää puolukoita. Kaivonkannentekijä toi elokuussa lahjaksi ämpärillisen, mutta puolukat hupenevat nopeasti. Omenoita en tarvitse tällä kertaa, omista puista riittää satoa pitkälle syksyyn. Nytkin valmistelin jälkiruoaksi omenapaistoksen. Monta piirakkaa on jo tullut tehtyä. Osa omenista säilyy kylmäkomerossa melkein jouluun asti.