Kesäviikon aikana

Joskus käy niin, että luettelon kirjoittaminen on enin, mihin pystyy. Niin kävi tämän postauksen kanssa. Se on ehkä sitä rutiinin ylläpitoa, josta en yleisesti kovasti piittaa. Mutta kaikelle on aikansa... 

Syömisen jälkeen alkaa väsyttää. Nyt kun riippukeinu roikkuu kahden ison männyn välissä, hetken viivähtää mielessä ajatus mennä sinne köllöttämään kirjaa lukemaan. Tietenkin nukahtaisin hetkessä. Kunhan saan tuon kahvin juotua, toteutan ajatukseni. Jalkani ovat sen verran jäykät, että en sieltä varmasti pääse hetkessä edes pois kunhan ensin olen kompuroinut  sinne sisään. 

Maanantaina käytyäni ensin Hyvinkään sairaalassa, poikkesin tarkistamaan, onko Nukarin kukkamyymälä auki. Ei ollut auki vielä niin varhain aamulla. Ajelin soratietä takaisin isolle tielle (Kantatie 45). 

Kesäaamut kuten yleensä kaikki muutkin aamut ovat ihania. Minun oli pakko pysäyttää auto ja mennä ihailemaan tietä reunustavia kurjenpolvia. Niitä kasvoi syvän ojan molemmilla puolilla. Otin muutaman valokuvan ja menin ojan toiselle puolelle poimimaan kimpun mukaani. Enpä enää hypi kevyesti ojan reunalta toiselle ja pois tullessani olinkin jo makaamassa ojan pohjalla, josta kömmin vaivalloisesti ylös auton luo.  Valokuvaukseen pitäisi keskittyä aivan toisella tavalla kuin minä nykyään.  Maan tasalla kasvavien kukkien kuvaaminen ei ole helppoa. Kameran näytöllä kuva näyttää olevan aivan hyvä, mutta se ei olekaan tarkentunut siihen kukkaan vaan sen takana kasvavaan ruohoon. Silmälasitkin pitäisi päivittää.

Ihminen tahtoo palata rikospaikalle. Sillä samaisella aukealla revin peltoa autollani kesäkuussa 2009 nukahdettuani keskellä kaunista iltapäivää kantatie 45:llä. Oli kaiken lisäksi ruuhka-aika.  Suojelusenkelini oli valppaana eikä antanut minun vielä lähteä eikä aiheuttaa vahinkoa kenellekään muullekaan.  Jos olisin lentänyt pellolle vähän aikaisemmin, olisin ollut kivisessä ojassa.  Mätkähdin pehmeästi auton vasen kylki edellä pehmeään viljapeltoon. Voitte vain kuvitella, etten koskaan voi ajaa tuosta kohdasta ajattelematta noita hetkiä. 

Poikkesin samalla matkalla lempipaikallani Tuusulan kirkkorannassa. 

Myöhemmin päivällä tyttäreni tuli pienten lastenlasteni kanssa käymään ja auttoi minua toteuttamaan toiveeni saada jo pari kesää sitten ostamani riippukeinu paikalleen. Tässähän on pari kolme vuotta jäänyt väliin sattuneista syistä. 

Kotipihalla ei ole ollut paljon eloa muutamana viime vuotena.  Olen tehnyt pieniä ylläpitotoimia kaikkien muiden asioiden ollessa päällimmäisinä. Mäntyjen välissä kesäisin roikkunut kankainen riippukeinu oli aikoinaan kesäisin vanhempien lastenlasteni lempipaikka. Eräänä kesänä se sitten halkesi, kangas repesi enkä saanut aikaiseksi uutta. Liikkuvainen Alex viihtyi nyt keinussa yllättävän pitkään poissa pihalla ja sisällä olevilta muilta ”työmailtaan”. Kun vielä viereiseen pikkupihlajaan kiinnitettiin naru, jolla hän pystyi keinuttamaan keinua itsekseen, hän ei tahtonut tulla sieltä pois ollenkaan.

Kesä on alkanut.  Pitkästä aikaa tuntuu vihdoin oikealta kesältä. Talon ”ongelman” ratkaisuun mennee vielä aikaa runsaasti.  Nyt etsitään vastuullista, kun toinenkin henkilö kuntotarkastajan lisäksi kävi vihdoin viimein keskiviikkona kartoittamassa tilanteen. En voi tehdä nyt tehdä muuta kuin odottaa. Joka tapauksessa tämä prosessi on käytävä loppuun asti ennen kuin voin aloittaa talon myynnin uudelleen.

Mikäs täällä on asuessa, ihanassa tutussa kodissani! En silti voi asettua kunnolla vaan elämä epätietoisuudessa jatkuu ties kuinka kauan. Mutta eikö elämä itsessään ole juuri sellaista eikä olomme täällä maan pinnalla ole koskaan ikuista.  Asioiden keskeneräisyys syö ihmistä, vaikka sen voi hetkeksi aina unohtaakin.  Näiden asioiden pohtimista on ollut tällä viikolla paljon.

Olen laiminlyönyt myös entisiä naapureitani pahasti jo vuosikausia. Keskiviikkona sitten onnistuin pyytämään heidät iltapäiväkahville terassille. Pakkasessa oli vielä viime kesältä pari pussia mustikoita, joista tein piirakan.  Kuinka paljon ovatkaan asiat muuttuneet sen pian 16 vuoden aikana, jotka olen asunut näillä kulmilla!  

Ihan oikeasti kapusin siihen riippukeinuun tunnin ajaksi lukemaan. Otin siellä valokuvia ja luin jonkin aikaa. Teen saman joku toinenkin päivä. 

En saanut julkaistuksi tätä blogikirjoitusta, koska sen jälkeen sukelsin kesän 2007 valokuviin.  Etsin kuvaa riippukeinun rikkimenemisestä. Niitä en vielä löytänyt, koska jäin kiinni kaikkiin muihin valokuviini. Vaikkapa siihen, että kesällä 2007 kasvatin talon seinustalla tomaatteja kasvusäkissä. Nyt olen ostanut jälleen sellaisen multasäkin, mutta tomaatintaimi ja muut siihen istutettavat ovat vielä hankkimatta.  Sitten sekin päivä oli taas jo illassa.

Torstaina kävin ystävättäreni ja ystäväni kanssa Malmin hautausmaalla. Vuosien mittaan reitti hautausmaalle on tullut tutuksi, koska lähes joka vuosi lähdin ystävättäreni kanssa sinne joulukynttilöitä viemään ja usein myös keväisinkin. Nyt hän istutti kahdelle haudalle verenpisarat.  

Ehdimme vain hiukan kierrellä hiostavassa säässä ja ehdimme lähestyvän ukkosen alta pois. Malmin hautausmaan kotisivuille pääsee tästä.  Hautausmaan on mainittu olevan toiminnallisesti Suomen suurin, pinta-alaa sillä on 65 ha.  

Malmille on haudattu myös erityisen paljon taiteilijoita. Tauno Palon hauta sattui olemaan sen verran lähellä, että etsimme sen. 

Menomatkalla pysähdyimme Eugen Schaumanin hautamuistomerkille ja sankarihaudoille.  Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Borikovin ampunut ja sen jälkeen itsensä surmannut Eugen Schauman haudattiin aikoinaan nimettömään köyhienhautaan Malmille, mutta sukulaiset siirsivät olojen muututtua hänen ruumiinsa sukuhautaan Porvoon Näsinmäelle. 

Sankarihautaosastolla  oli mm. Iittalan junaturman muistomerkki, joka oli meille vieras asia. Junat törmäsivät talvisodan aikana 4.3.1940 yöllä Kalvolan Iittalan aseman eteläpuolella kohtalokkain seurauksin. Toisessa junassa oli Ruotsiin evakkoon lähetettyjä lapsia, joita tapaturmassa kuoli 15. Yhteensä junaonnettomuudessa kuoli 31 henkilöä. Täältä löytyy lisää tietoa surullisesta tapahtumasta.

Eikä viikko ole vielä edes lopussa.