Joskus käy niin, että luettelon kirjoittaminen on enin, mihin pystyy. Niin kävi tämän postauksen kanssa. Se on ehkä sitä rutiinin ylläpitoa, josta en yleisesti kovasti piittaa. Mutta kaikelle on aikansa...
Syömisen
jälkeen alkaa väsyttää. Nyt kun riippukeinu roikkuu kahden ison männyn välissä,
hetken viivähtää mielessä ajatus mennä sinne köllöttämään kirjaa lukemaan.
Tietenkin nukahtaisin hetkessä. Kunhan saan tuon kahvin juotua, toteutan ajatukseni.
Jalkani ovat sen verran jäykät, että en sieltä varmasti pääse hetkessä edes
pois kunhan ensin olen kompuroinut sinne
sisään.
Maanantaina
käytyäni ensin Hyvinkään sairaalassa, poikkesin tarkistamaan, onko Nukarin
kukkamyymälä auki. Ei ollut auki vielä niin varhain aamulla. Ajelin soratietä
takaisin isolle tielle (Kantatie
45).
Kesäaamut
kuten yleensä kaikki muutkin aamut ovat ihania. Minun oli pakko pysäyttää auto
ja mennä ihailemaan tietä reunustavia kurjenpolvia. Niitä
kasvoi syvän ojan molemmilla puolilla. Otin muutaman valokuvan ja menin ojan
toiselle puolelle poimimaan kimpun mukaani. Enpä enää hypi kevyesti ojan
reunalta toiselle ja pois tullessani olinkin jo makaamassa ojan pohjalla, josta
kömmin vaivalloisesti ylös auton luo.
Valokuvaukseen pitäisi keskittyä aivan toisella tavalla kuin minä
nykyään. Maan tasalla kasvavien kukkien
kuvaaminen ei ole helppoa. Kameran näytöllä kuva näyttää olevan aivan hyvä,
mutta se ei olekaan tarkentunut siihen kukkaan vaan sen takana kasvavaan
ruohoon. Silmälasitkin pitäisi päivittää.
Ihminen
tahtoo palata rikospaikalle. Sillä samaisella aukealla revin peltoa autollani
kesäkuussa 2009 nukahdettuani keskellä kaunista iltapäivää kantatie 45:llä. Oli
kaiken lisäksi ruuhka-aika.
Suojelusenkelini oli valppaana eikä antanut minun vielä lähteä eikä
aiheuttaa vahinkoa kenellekään muullekaan.
Jos olisin lentänyt pellolle vähän aikaisemmin, olisin ollut kivisessä
ojassa. Mätkähdin pehmeästi auton vasen
kylki edellä pehmeään viljapeltoon. Voitte vain kuvitella, etten koskaan voi
ajaa tuosta kohdasta ajattelematta noita hetkiä.
Poikkesin samalla matkalla lempipaikallani Tuusulan kirkkorannassa.
Myöhemmin päivällä
tyttäreni tuli pienten lastenlasteni kanssa käymään ja auttoi minua
toteuttamaan toiveeni saada jo pari kesää sitten ostamani riippukeinu
paikalleen. Tässähän on pari kolme vuotta jäänyt väliin sattuneista syistä.
Kotipihalla ei ole ollut paljon eloa muutamana viime vuotena.
Olen tehnyt pieniä ylläpitotoimia kaikkien muiden asioiden ollessa
päällimmäisinä. Mäntyjen välissä kesäisin roikkunut kankainen riippukeinu oli aikoinaan kesäisin vanhempien lastenlasteni lempipaikka. Eräänä kesänä se sitten halkesi, kangas repesi enkä saanut aikaiseksi
uutta. Liikkuvainen Alex viihtyi nyt keinussa yllättävän pitkään poissa pihalla
ja sisällä olevilta muilta ”työmailtaan”. Kun vielä viereiseen pikkupihlajaan kiinnitettiin naru, jolla hän pystyi keinuttamaan keinua itsekseen, hän ei
tahtonut tulla sieltä pois ollenkaan.
Kesä on
alkanut. Pitkästä aikaa tuntuu vihdoin
oikealta kesältä. Talon ”ongelman” ratkaisuun mennee vielä aikaa
runsaasti. Nyt etsitään vastuullista,
kun toinenkin henkilö kuntotarkastajan lisäksi kävi vihdoin viimein keskiviikkona kartoittamassa
tilanteen. En voi tehdä nyt tehdä muuta kuin odottaa. Joka tapauksessa tämä prosessi
on käytävä loppuun asti ennen kuin voin aloittaa talon myynnin uudelleen.
Mikäs täällä on asuessa, ihanassa tutussa
kodissani! En silti voi asettua kunnolla vaan elämä epätietoisuudessa jatkuu
ties kuinka kauan. Mutta eikö elämä itsessään ole juuri sellaista eikä olomme
täällä maan pinnalla ole koskaan ikuista. Asioiden
keskeneräisyys syö ihmistä, vaikka sen voi hetkeksi aina unohtaakin. Näiden asioiden pohtimista on ollut tällä
viikolla paljon.
Olen
laiminlyönyt myös entisiä naapureitani pahasti jo vuosikausia. Keskiviikkona sitten
onnistuin pyytämään heidät iltapäiväkahville terassille. Pakkasessa oli vielä
viime kesältä pari pussia mustikoita, joista tein piirakan. Kuinka paljon ovatkaan asiat muuttuneet sen
pian 16 vuoden aikana, jotka olen asunut näillä kulmilla!
Ihan
oikeasti kapusin siihen riippukeinuun tunnin ajaksi lukemaan. Otin siellä
valokuvia ja luin jonkin aikaa. Teen saman joku toinenkin päivä.
En saanut julkaistuksi tätä blogikirjoitusta, koska sen jälkeen sukelsin kesän 2007 valokuviin. Etsin kuvaa riippukeinun rikkimenemisestä. Niitä en vielä löytänyt, koska jäin kiinni kaikkiin muihin valokuviini. Vaikkapa siihen, että kesällä 2007 kasvatin talon seinustalla tomaatteja kasvusäkissä. Nyt olen ostanut jälleen sellaisen multasäkin, mutta tomaatintaimi ja muut siihen istutettavat ovat vielä hankkimatta. Sitten sekin päivä oli taas jo illassa.
En saanut julkaistuksi tätä blogikirjoitusta, koska sen jälkeen sukelsin kesän 2007 valokuviin. Etsin kuvaa riippukeinun rikkimenemisestä. Niitä en vielä löytänyt, koska jäin kiinni kaikkiin muihin valokuviini. Vaikkapa siihen, että kesällä 2007 kasvatin talon seinustalla tomaatteja kasvusäkissä. Nyt olen ostanut jälleen sellaisen multasäkin, mutta tomaatintaimi ja muut siihen istutettavat ovat vielä hankkimatta. Sitten sekin päivä oli taas jo illassa.
Torstaina
kävin ystävättäreni ja ystäväni kanssa Malmin hautausmaalla. Vuosien mittaan reitti
hautausmaalle on tullut tutuksi, koska lähes joka vuosi lähdin ystävättäreni kanssa sinne
joulukynttilöitä viemään ja usein myös keväisinkin. Nyt hän istutti kahdelle haudalle verenpisarat.
Ehdimme vain hiukan kierrellä hiostavassa
säässä ja ehdimme lähestyvän ukkosen alta pois. Malmin hautausmaan kotisivuille pääsee tästä.
Hautausmaan on mainittu olevan toiminnallisesti Suomen suurin, pinta-alaa
sillä on 65 ha.
Malmille on haudattu
myös erityisen paljon taiteilijoita. Tauno Palon hauta sattui olemaan sen
verran lähellä, että etsimme sen.
Menomatkalla pysähdyimme Eugen Schaumanin hautamuistomerkille ja sankarihaudoille. Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Borikovin ampunut ja sen jälkeen itsensä surmannut Eugen Schauman haudattiin aikoinaan nimettömään köyhienhautaan Malmille, mutta sukulaiset siirsivät olojen muututtua hänen ruumiinsa sukuhautaan Porvoon Näsinmäelle.
Sankarihautaosastolla oli mm. Iittalan junaturman
muistomerkki, joka oli meille vieras asia. Junat törmäsivät talvisodan aikana 4.3.1940
yöllä Kalvolan Iittalan aseman eteläpuolella kohtalokkain seurauksin. Toisessa junassa oli
Ruotsiin evakkoon lähetettyjä lapsia, joita tapaturmassa kuoli 15. Yhteensä
junaonnettomuudessa kuoli 31 henkilöä. Täältä löytyy lisää
tietoa surullisesta tapahtumasta.
Eikä viikko ole vielä edes lopussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti