Mummon päänsäryt

Tosikkohämäläisenä perusihmisenä ja puolikarjalaisena olen huomannut, etten oikein aina ymmärrä ihmisiä, joitakin heistä.  Se saattaa myös johtua ikääntymisestä. Ei enää jaksa kaikenlaisia turhanpäiväisiä juttuja. En odota kyllä muidenkaan kestävän minun tylsiä tarinoitani sukututkimuksista, historiasta tai vaikkapa talokaupoista, puutarhanhoidosta, omasta  historiastani tai jonkun ammoin kuolleen tuntemattoman historiasta.  Facebook  on sellainen paikka, jossa juuri kevyet ja tyhjänpäiväiset jutut rehottavat. Huonot ja epätarkat valokuvat kaikesta liikkuvasta ja omasta itsestä ovat siellä kova sana. Kaverit kehuvat ja kiittävät. Siellähän minäkin riekun omia juttujani, niitä lyhyitä, koska aikani ei riitä pitkiin blogeihin, joita rakastan. Toki nekin voivat olla lyhyitä, mutta kun pääsen alkuun, ei loppua näy. Ihminen saattaa muuttua vanhetessaan joka tapauksessa pitkästyttäväksi. Meitä on monenlaisia.  Ja sovimme silti kaikki tähän maailmaan.

Olin torstaina kuuntelemassa mielenkiintoista sotahistoriaan ja puhujan omaan henkilökohtaiseen historiaan liittyvää tarinaa.  Kysymyksessä oli  Suomen sodissa merkittävän K. L. Oeschin elämäntarina, josta hänen pojanpoikansa Klaus Oesch oli kertomassa.  Tarina on juuri nyt taas erityisen ajankohtainen, koska parisen viikkoa sitten ilmestyi Vesa Määtän kokoama ja kirjoittama valtavaan lähdeaineistoon perustuva elämänkerta. Ostin sen jopa itselleni Kirjamessuilta Gummeruksen osastolta. Sisareni kävi luonani tällä viikolla ja muisteli äitimme aikoinaan puhuneen Oeschistä. Ei ole mikään ihme, sillä niin merkittävä hän on Karjalan komentajana ollut. Kirja pyrkii puhdistamaan Oeschin maineen ja kunnian, mikä onkin ihan aiheellista. 

Tapani mukaan vedin siinä kuunnellessani ajatuksissani  taas yhteyksiä omaan historiaani ja kokemuksiini. En kai osaa enää olla muutenkaan. Siis vain kuunnella ja sitten unohtaa.  Pitkä elämä takanapäin tekee mahdolliseksi löytää runsaasti yhtymäkohtia toisten ihmisten elämien kanssa. Kun 1960-luvulla asuin toisen sotapäällikön Erik Heinrichsin (1890-1965) kodissa Kulosaaressa alivuokralaisena, olisin voinut hyvin haastatella vuokraemäntääni, sotapäällikön leskeä Maria Heinrichsiä hänen elämästään sodan aikana. Mutta mitä minä työnheitukka silloin olisin osannut? Hän olisi varmaan ollut mielissään, jos olisin ollut kiinnostunut.

Tässä iässä tuntuu siis mahdottomalta olla enää "puhdas paperi", kun historiaa on jo niin paljon takanapäin. Auttamatta ajautuu muistelemaan, yhdistelemään ja ajattelemaan, entä jos.... Kannustan jälleen kerran muitakin paneutumaan muiden historian lisäksi omaan historiaansa. Kukaan muukaan ei meidän tuntemattomien ihmisten osalta tee sitä. Kun poistumme  tästä maailmasta, historiamme valuu meistä maahan ja jäljelle jää tyhjä kuori. Ikään kuin emme olisi koskaan tehneet yhtään mitään. Ikään kuin meille ei ole koskaan tapahtunut mitään. Niin on käynyt vanhemmilleni. Jollemme me lapset tuo heidän elämäänsä näkyville, he kuolevat lopullisesti. Jollemme tee omaa elämäämme näkyväksi, meistäkään ei jää jäljelle mitään.

Mummoni

Pidän tiukasti kiinni oman mummoni hameenhelmasta ja kipitän hänen riuskojen askeltensa jäljessä pitkin soratietä kohti keltaista (se saattoi olla valkoinenkin) taloa metsän takana. Hän pitää siellä pyhäkoulua kylän lapsille. Voin kuvitella näin tapahtuneen, mutta en muista sitä. En muista mummoni tuoksua, vaikka muistan, että hän tuoksui jollekin. Hän oli rauhallinen ja lempeä.  Äitini muisti hänet toisenlaisena.  Hän ei koskaan pitänyt lapsiaan sylissään. He joutuivat pienestä pitäen ahertamaan, hoitamaan myös pienempiään. En muista mummostani muuta kuin, että hän oli pyöreähkö ja lempeä. Hän kirnusi voita, jota en pystynyt syömään. Se oli hapanta. En kyllä muista, että hän olisi pitänyt minua silloin 7-vuotiasta sylissään.

Vaikka kuinka pinnistelen, en muista mitään sen enempää. En muista edes hautajaisia ollessani 12-vuotias. Muistan vain sen kauhun, jonka vallassa elin vuosikaudet, unet, joita näin. Minun olisi pitänyt mennä katsomaan häntä avatussa arkussa, niin tekivät serkkuni ja siskoni. Uneksin vuosikaudet siitä tilanteesta. Kaukana oli arkku, jonka lähelle en uskaltanut mennä, en edes katsoa siihen suuntaan. Sitten näin haudan, josta törrötti jalka.

Muistan ehkä sen, kun riehuimme kotona hänen ollessaan vierailulla ja lapsenvahtina. Hän huusi meille silloin ”Menkää siitä kartanolle.” Me nauroimme, koska emme tienneet, mitä hän tarkoitti. Kun hän täytti 65 vuotta, oli isot juhlat. Kakuissa oli voikreemiä täytteenä ja kuorrutuksena. Olivatko ne siellä kellarissa keittiön lattian alla vai missä?  Joka tapauksessa kävimme sormellamme vetämässä makupaloja kakkujen kuorrutuksesta. Ketkä me? Varmaan sisareni ja serkkuni?

Miksi en muista enempää.  Uskon, että vanhemmat ja nuoremmat serkkuni  ja sisareni muistavat paljon enemmän. Mutta kirjoittavatko he siitä, jakavatko he tietonsa tuleville polville? Pitäisikö minun alkaa haastatella heitäkin ja kirjoittaa heidän muistamansa asiat  ylös.  Heistä moni vietti kuitenkin paljon enemmän aikaa mummomme kanssa.

Mummo olisi voinut kertoa jotakin äidistään, josta oma äitini sanoi vain pari asiaa. Hän olisi tiennyt oikean isänsä, vaikka kirkonkirjojen mukaan hän syntyi äpäränä.  Mutta olisiko hän kertonut minulle mitään, jos olisin osannut kysellä?

Miten olisin silloin edes osannut kysyä mitään? Minulla ei ollut yhtään elämänkokemusta.  Olen usein ihmetellyt lukiessani, kun joillakin ihmisillä tuntuu olevan sekin puoli hallussaan pienestä pitäen. Mutta voiko siihen luottaa? Monet ovat todella hyviä tarinan kertojia, väliin voi sepittää omiaan.

Päänsärky

Minun ikäisenäni mummoani ei enää ollut. Olen usein ennenkin muistellut näitä samoja asioita ikään kuin yrittäen irrottaa aivosoluistani jotakin lisää pääsemättä pidemmälle.  Päätäni alkaa särkeä. Sitä särkeekin aika usein nykyään. Hermojen jännitys ja stressi eivät ole mukavia seuralaisia. Elämä voisi olla aivan toisenlaista ilman niitä.

Joillekin ihmisille on ehkä todella vaikeaa muistaa, edes haluta muistaa, koska muistot tuovat mieleen ikäviä asioita. Niiden mieleen virtaamista voi estää monella tapaa.  Vaikkapa juomalla.  Vanhojen ihmisten alkoholinkäyttö on lisääntynyt suuresti.  Siitä puhutaan sittenkin todella harvoin. Harvat ovat kuitenkaan suoranaisia alkoholisteja, mutta suurkäyttäjiä. En tiedä aiheesta yhtään mitään muuta kuin vähän paheksun alkoholin kunniapaikalla pitämistä.  En käytä itse alkoholia.  Mieleeni tuli tässä kuitenkin, että se voi monelle ihmiselle olla keino välttää surullisia ajatuksia, syyllisyyden tunteita, ikävää ja yksinäisyyttä. Joitakin se auttaa olemaan hauska ja iloinen. Edes hetkeksi. Elämä saattaa olla aika ankeata ilman viinaa.

  

Jos minä alkaisin juoda kestääkseni paremmin, saisin vielä kauheamman päänsäryn. Ihan oikeasti. Olen tuntenut ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä päänsärky on. Se on muuten sitä, että päätä koskee ihan oikeasti, oksettaa ja on paha olla.  Suurin osa päänsäryistäni tulee sään vaihtumisista, ilmanpaineen pienet heilaukset tuntuvat päässäni, joskus jopa pari päivää aiemmin.  Niin on ollut koko elämäni. Niihin päänsärkyihin eivät auta pillerit kuin vain lyhyeksi hetkeksi. On vain kestettävä. Tieteellisesti  tai tutkimuksissa ei ole oikein pystytty tällaisia asioita todentamaan. Tässä olisi yksi koekaniini.

Päänsärky siis kiusasi taas tällä viikolla.  Ehkä se onkin vain keino hiljentää minut olemaan tekemättä mitään.  Sääli, että se rajoittaa kirjoittamista.  Eikä se ollut mummojen ja muistojen aiheuttamaa.  Pitää olla itselleen armollinen.