Historian taustatietoa

Hurja kasa kirjoja odottaa lukemistani. Sen sijaan, että istahtaisin mukavasti aloilleni ja alkaisin lukea, puuhailen koko ajan kaikkea muuta. Olisiko tämä jonkinlaista keskittymisvaikeutta?  Hengitän syvään kaikkia vapaita päiviä, kun velvollisuudet eivät  ole nujertamassa. Voiko päiviä ja aikaa hengittää. Kyllä voi. Mutta jostakin kumman syystä sellaiset päivät myös valuvat käsistä. On myös koko ajan vaara, että hamuan lisää kaikenlaista tekemistä.  Olen kai aina ollut ahne  elämälle, joka on niin mahdottoman täynnä rikkauksia. Eivätkä ne rikkaudet ole muuta kuin pieniä asioita tavallisessa arkipäivässä;  tapaamisia ihmisten kanssa, kulkemista puutarhassa ja luonnossa kameran kanssa, osallistumista kiinnostaviin tapahtumiin, uusien asioiden oppimista.  Näissä kaikissa on sellaisia vivahteita, joita hengitän sisääni.  Elämä on yhtä kaunista valoa täynnä, niin runsas, että sydämestä koskee.

Tällekin viikolle on sattunut monta asiaa, joita haluaisin käsitellä syvällisemmin, joista olisi mukava kirjoittaa, jotta saisin tuntemukseni ja kaikki ihanat vivahteet ikuistettua. Kaiken ytimessä on sitten tuo kirjoittaminen, joka repii minua puoleensa. Kirjoittavan ihmisen pitää myös lukea paljon. Olen ilmeisesti aloittanut lukea ilmaa samalla kun hengitän sitä. Kun istahdan joskus väsyneenä television ääreen, niin aivan varmasti hetken perästä olen täydessä unessa. Niin käy huolimatta ohjelman kiinnostavuudesta.  Onko se tekeminen polttoaineeni?  En kuitenkaan jaksa ruoanlaittoa ja muita kotiaskareita kuin sen pakollisen määrän. Laitan työt aina yhteen nippuun ja aherran ne paketteina pois tieltäni.

Vietimme pari iki-ihanaa päivää Hämeenlinnassa Alajärven rannalla. Osan aikaa käytimme soutamiseen Alajärveltä Isolle Munakkaalle.

Keskustelut ystävien kanssa ovat myös osoittaneet minulle, että voin olla paljon rohkeampi. Voin kaikessa rauhassa kulkea omaa tietäni eteenpäin, tarkastella asioita, rekisteröidä ilmiöitä, asioita ja ihmisiä vapaasti , valokuvata ja kirjoitta kaikesta.  Ihmisen aika ei vain ole aina riittävä.

Hämeenlinnan retken aloitti osaltani osallistuminen Hämeen linnassa Hämeen Kesäyliopiston seminaariin, jossa käsiteltiin linnan varhaishistoriaa usealta eri kantilta.

En ole vielä saanut edes Karl Ove Knausgårdin ”Taisteluni”osa III:sta luettua loppuun.  Äskettäin itselleni ostama Anni Kytömäen Kultarinta odottaa hyllyssä kuten monet historialliset kirjat.  Tuossa kaiken välissä olen lukenut Kustaa H.J. Vilkunan isostavihasta kertovaa teosta ”Viha – perikato, katkeuus ja kertomus isostavihasta (SKS 2005). Kirjastoon pitäisi heti alkuviikosta palauttaa ”Suomen maatalouden historian osa 1, jonka oikeastaan haluaisin itselleni. Sarjaan kuuluu kaksi muutakin osaa ja kirjasarja maksaa lähes 250 e. Puhumattakaan kaikesta muusta lukemattomasta kirjallisuudesta, joka pyörii ympärilläni.

Eliel Danielson-Gambogi. Perunannostajat. 1893. Tampereen taidemuseo.

Tuo maatalouden historia on mahdottoman kiinnostava, koska se liittyy kaikkiin omiin tutkimuksiini.  Molempien sukujeni esivanhemmat ovat talonpoikaista sukua hyvin kaukaa historian hämärästä. Onkin aiheellista tutustua perinpohjin myös siihen toimintaympäristöön, missä he ovat eläneet. Sain juuri luettua Anneli Mäkelä-Alitalon kirjoittaman luvun ”Periytyminen ja naisen asema”.

Pitihän Axel myös pistää ruohikolle ennen kävelelemään oppimista kuten isommat veljensä aikoinaan.

Olen poiminut sieltä tähän joitakin kohtia. Aikoinaan sukupuolten oikeudet poikkesivat selkeästi toisistaan, sillä sisar peri vain puolet siitä, mitä veli. Miehiä suosiva perinnön jako vaikutti sukupolvien mittaan, sillä siinä, missä pojanpoika peri  1/4, tyttärentyttären osuus oli vain 1/9, jos kummassakin perheessä oli poika ja tyttö. Perimystä koskeva lainsäädäntö uudistettiin vasta 1878. Naimaton nainen oli vuoteen 1863 saakka koko ikänsä holhouksen alainen ja vaimo alistettiin aviomiehen edusmiehisyyteen aina vuoteen 1930 asti. Leskinaisilla oli keskiaikaisen lainsäädännön mukaan mahdollisuus hallita omaisuuttaan. Tätä ei suoraan myönnetty, mutta näitä naisia ei alistettu kenenkään valtaan. Jotenkin sen myös huomaa lukiessaan kirkonkirjoja. Leskinaiset pomppaavat sivuilta esiin. Melkein kuin omassa ylhäisessä yksinäisyydessään.

Joka tapauksessa naiset olivat muuten alistettuina miehen valtaan, jonka voi myös katsoa olevan eräänlaista suojelua. Mäkelä-Alitalo mainitsee, että keskiaikaisen lain huono tuntemus on aiheuttanut tutkimuksissa ja yleisissä käsityksissä paljon virheitä, joita käyn tässä myös läpi.

Nainen voi siis omistaa perimäänsä maata, mutta ei voi hallita sitä. Puolisoilla ei ollut avio-oikeutta toistensa perittyyn sukumaahan ennen vuotta 1930, joten vaikka aviomies oli vaimonsa perimän sukutilan isäntä, hän ei omistanut maata.  Aviomies toimi puolisonsa edusmiehenä, Mies ei tuolloin voinut saada tilaa vaimonsa kautta.  Toisin sanoen vaikkapa aikoinaan omalle kotitilalleni Hämeessä tyttären puolisoksi tullut isäntä ei millään tavoin omistanut tilaa. Se siirtyi kuitenkin heidän yhteisille jälkeläisilleen.

Toisena Hämeenlinnan päivänä soutelimme toisella veneellä Pikku-Munakkaaalla etsimässä pikkulumpeita. Löysimmekin yhden yksilön.

Lapsettoman vaimon asema oli myös hankalampi, jollei hän ollut tilan omistaja, koska tila periytyi tämän omille sukulaisille. Lesken oikeutta kohennettiin nk. huomenlahjalla, jolla määrättiin osa aviomiehen omaisuudesta lesken hallintaan tämän elinajaksi. Maa palautui miehen suvulle lesken kuoltua, mutta irtaimen omaisuuden leski oli saanut pitää ja kuluttaa.

Kuitenkin 1600-luvun suomalaiset ymmärsivät huomenlahjan toisin kuin lainsäätäjä eli se sekoitettiin myötäjäisiin. Huomenlahjaksi kutsuttiin paikoin myös rahakorvauksia, joita maksettiin epäsäätyisille miniäehdokkaille, joista käsittääkseni haluttiin päästä eroon.

Uusi ystävä Malla Tuusulan kirkkorannassa. Suvuissakin juuremme kohtaavat.

Talonpoikaistalojen periytyminen naislinjaa pitkin ei ole selvitettävissä ja tutkittavissa ennen 1600-luvun loppupuolta.  Karjalassa on helpompi seurata naislinjoja, koska naisilla oli jo varhaisista ajoista lähtien omat sukunimet, jotka sitten säilyivät usein aina siihen saakka, kunnes 1920 säädettiin uusi sukunimilaki. Usein miehet ottivat naisen sukunimen avioituessaan tilan jatkajan kanssa.

1700-luvun naisia on joskus vaikea seurata. Juutun usein pitkäksi aikaa tutkimaan jonkun naispuolisen esivanhemman alkuperää. Yritän etsiä vinkkejä lasten kummeista, naapureista ja sisarusten avioitumisesta toiseen kylään. Mielikuvitukseni alkaa joskus laukata. Olisihan jopa mahdollista, että sukunimeä vailla oleva nainen ei ole syystä tai toisesta halunnut käyttää isänsä sukunimeä. Me ihmiset olemme myös hyvin erilaisia. Toisilla on mieletön ego ja toiset piilottavat sen. Olisihan mahdollista, että jotkut meistä huutavat tulla näkyviksi ja toiset  elävät huomaamatttomasti. Vaatisi varmaan selityksen, mutta jääköön tällä kertaa.

Lukijani saattaa ajatella, että tuollaiset pohdinnat eivät sovi tieteelliseen tutkimukseen. Mutta miettikääpä joskus ihmisen valtavaa kapasitettia kaikkeen mahdolliseen. Joskus mahdoton voi ollakin mahdollista. Ainakin pohdinnat johtavat kirjoittamiseen ja jopa uuden oppimiseen. Minulle se riittää.

Joka tapauksessa olen yhden kirjoituksen sukututkimuksen sivutuotteena aloittanut tuollaisesta pohtimisesta. Siitä vaan ei ole tullut valmista, koska lähden aina tutkimaan eteenpäin jotakin polkua pitkin. Rippikirjoissa kun on niin paljon tulkinnan varaisia juttuja ja suoranaisia virheitä. Mitä nyt naisista väliä!

Kirjoja tuli luettavaksi tänään iso kasa lisää, kun vein sen Maatalouden historian Keravan kirjastoon. Lainaan sen pian uudelleen.

Vaikka tuonkin esille usein vain kaiken valoisan puolen, ikävät asiat vaanivat koko ajan taustallani. Taloa esitellään joka viikko. Usein kiinteistönvälittäjä istuu paikalla yksikseen sen puoli tuntia. Silloin tällöin paikalla tulee joku katsoja, mutta ostajaa ei vain ole vielä löytynyt. Talon toinen omistaja on taas alkanut lähetellä  hyvin ikävän sävyisiä viestejä, välillä uhaten itse muuttaa taloon ja myydä tätä, koska minulta ei onnistu. Välillä hän kirjoittaa, että olisi aikanaan suostunut myymään osuuteensa minulle hinnasta, jota silloin tarjosin.  Kuitenkin hän lähti oikeuteen aiheuttaen äärimmäisen paljon ikävyyksiä. Välillä viestissä on, että että minun pitäisi tehdä jotakin ratkaisevaa. Omasta mielestäni olen tehnyt kaiken, mihin olen pystynyt. Ratkaisevaa olisi varmaan, jos laskisimme talon hinnan niin alas, että se olisi pilkkahinta. Niinhän usein tehdään vastaavissa tilanteissa. Siihen minä taas en suostu, en varsinkaan ison remontin jälkeen. Hinta on nyt kohtuullinen ja oikeudenmukainen. Remontti ei sitä ole nostanut. Pitää vain sitkeästi kestää kiusanteko menemättä siihen mukaan. Naisen historiaa tämäkin.

Sainpas vielä yhden tekstin elokuulle valmiiksi!