On mukava,
kun Facebook muistuttaa aikaisempina vuosina samana päiväyksellä jakamistamme kirjoituksista.
Joskus jaan niitä uudelleen, mutta useimmiten en. Kun aika ei salli paneutua
syvällisesti kirjoittamiseen, saatan käyttää niitä uuden tekstin pohjana. Kuten
tänään. Ehkä. Enhän aina tiedä, mitä on syntymässä, kun alan näpytellä
kirjaimia näppäimistöltä.
Kävin
tänään (julkaistaessa eilen) pitkästä aikaa Helsingissä. Kohdallemme sattuivat vain ne ainoat
sateiset hetket tällä viikolla. Sade pyyhkiytyi kuitenkin sitten taas pois ja
kotiin lähtiessä aurinko paistoi heleästi. Enpä sitten enää jaksanut tehdä
täällä kotona mitään.
Poikkesimme
sateesta märkinä katsomassa sisareni pojan Jussi Meurosen taidenäyttelyn ”Näkymiä
ja olotiloja” Kalevankadulla Galleria Katariinassa. Näyttely on siellä enää
tämän kuun loppuun. Hänen kotisivuillaan
voi kuitenkin käydä milloin tahansa katselemassa hänen taidettaan. Jussi on sisareni Päivikin ainoa lapsi. Hänen
vanhempiensa häistä 1977 kirjoitin edellisessä blogissani.
Siellä se kamera kuvasi itsekseen |
Huomaan
jatkuvasti joutuvani vastaamaan joko itselleni tai jollekin toiselle kysymykseen,
miksi olen niin avoin. Tänään viimeksi. Miksi kerron itsestäni niin paljon? En aina edes vastaa kysymykseen. Itse asiassa
joudun pohtimaan kysymystä säännöllisesti. Olen myös usein maininnut sen
kirjoittaessani. Joudun myös miettimään ihmisten lukutaitoa. Nykyään saatan
myös ahdistua toimittajien osaamisen puutteesta. Miten saada kirjoitettua
teksti niin, että kaikki lukijat sen ymmärtävät. Vai onko se todellakin liian paljon
vaadittu?
Blogini
lukijat kommentoivat kirjoituksiani todella harvoin. Kommentointi on vaikeaa. Mistään kirjoitukseni kohdasta ei oikein taida saada
kiinni. En edes odota kommentteja. Jos niitä olen saanut, ne ovat aina olleet
asiallisia. En itsekään usein kommentoi ihmisten kirjoituksia, en aina edes
Facebookissa. Se ei edes taida kuulua suomalaiseen käytäntöön.
Tällä viikolla |
Joka tapauksessa
blogejani ei lueta niin paljon, että minun olisi aiheellista hermostua tämän
enempää. Se, että avoimuuteni saattaa ahdistaa toisia, on heidän ongelmansa, ei
minun. Kun kirjoitan toisista ihmisistä, olen mielestäni käsitellyt heitä hienovaraisesti
ja kauniisti, ovat he sitten eläviä tai kuolleita. Voisin olla räväkämpi,
mutten ole.
Jätän tämän
tylsän ja hedelmättömän pohdinnan sikseen ja kuljen ajassa neljä vuotta
taaksepäin päivään 29.5.2011.
Valitsen
tähän silloisesta blogistani joitakin kohtia, joita kommentoin. Elämän
kerroksellisuus näkyy. Kirjoitan tästä päivästä, ajasta neljän vuoden takaa ja
sitä vanhemmista hetkistä. Kursivoitu teksti on menneestä ajasta, muu
kommenttia.
Kesäkuun alussa 2011. |
Kuljeskelen, miten kuljeskelen,
mutta joinakin päivinä en saa yhtään mitään aikaiseksi. Oma viimeisimmän
vuosikymmenen elämäntarinani ja sen tragiikka vie minut silloin mennessään. Palelen,
en saa mitään aloitettua, käperryn omaan itseeni. Toisaalta olen yrittänyt
jättäytyä kohtalon vietäväksi, mutta toisaalta minun on pystyttävä keskittymään
vanhoihin asioihin, asioihin, jotka olen halunnut jo unohtaa.
Minkä taakseen jättää sen edestään
löytää! 2000 - luku oli elämässäni
sellaista pyöritystä, että en ehtinyt tarpeeksi kiinnittää huomioitani
kaikkeen. Olin lähtenyt joihinkin asioihin hyvin luottavaisesti ja uskoin aivan
liian pitkään, että minulla olisi ollut tuki ja turva toisessa ihmisessä. Niin
ei kuitenkaan ollut, minkä sain sittemmin karvaasti kokea. Siinä mielessä
korjaan nyt sirpaleita, jotka itse aiheutin kun en ollut tarkkaavainen. Minua
itkettää, kun ajattelen kaikkia tuntemiani pariskuntia, jotka voivat luottaa
toisiinsa kulkiessaan elämän myrskyjen läpi. Itken omalta osaltani surusta,
että en ole sitä kohdannut. Itken myös ilosta pystyessäni näkemään sen onnen,
mistä monet muut voivat olla kiitollisia.
Ajoin perjantai-iltapäivänä sadetta
vastaan mennessäni Turkuun sukuseuramme hallituksen kokoukseen. Kokouksen
pöytäkirja ja lupaamani tehtävät odottavat kirjoittamista ja tekemistä. Tulin
sitten illaksi ja yöksi Saloon Perniöön pikkuserkkuni Helmin luo. Oli ihana
tavata pitkästä aikaa. Istuimme pitkään hänen ateljeessaan lukemattomien
taulujen keskellä ja keskustelimme. Lauantaina piipahdimme Salon taidemuseoon
katsomaan siellä vielä esillä olevaa näyttelyä ”Käsityksiä”.
Esillä oli teoksia kolmelta 1960-luvulla
syntyneeltä naistaiteilijalta (Minna Kangasmaa, Merja Miettinen ja Silja
Puranen).
Piipahdimme sitten kaupungilla ja
kun olimme jo edellisestä illasta lähtien puhuneet voimaa antavista asioista,
sorruin ostamaan Marimekosta pöydälleni vahakankaan, jota ihailin jo kaksi
vuotta sitten. Silloin elämäni oli juuri joutunut täydelliseen myllerrykseen
tehtyäni isoja ratkaisuja ja olin pienellä pakomatkalla Helmin luona.
Tässä
kohdin on linkki 2009 matkan jälkeen kirjoittamaani blogiin ja huomio, että
siihenkin blogiin olin liittänyt Silja
Purasen teoskuvan vierailtuamme Fiskarsissa olevassa näyttelyssä. Salon
taidemuseossa valokuvaaminen oli taas kielletty.
Vahakangas
vähän kulahtaneena on edelleen ruokapöydällä.
Juuri tänään ajattelin, että voisin hankkia jo uuden. Viittaan elämän
tragiikkaan, mutta kyllä kaikki on ollut melkein farssia. Oikeuenkäyntiin valmistautuminen pakotti minut kertaamaan vanhoja asioita.
Olimme silloin 1.7.2009 käyneet Salon
Marimekon myymälässä, jossa ihailimme ”Juhannustaika”-nimistä
kangasta ja siitä tehtyjä vaatteita. Nyt
jokin voima veti taas Marimekkoon. Rulla samaista Aino-Maija Metsolan
suunnittelemaa vahakangasta osui käteeni. Nyt olen jo osittain henkisesti selvillä
vesillä silloin alkaneessa asiassa, mutta loppurutistus on vielä tekemättä.
Sitä varten kaikki voima ja apu tuntuu nyt tulevan tarpeeseen. Miksi Helmi
olisi maalannut itselleen sen voimataulun ja miksi sitten olisimme niin paljon
asiaa käsitelleet?
Myöhemmin lähdimme vielä käymään
Kertun ja Kaukon luona, joihin olen ystävystynyt Helmin ja yhteisten
näyttelyjemme kautta. Aika ei paljon merkitse, kun keskustelu alkaa polveilla.
Liikumme muissa sfääreissä enkä voi millään kyllästyä kuuntelemaan niitä
tarinoita. Tunnen myös omien asioideni saavan uusia ulottuvuuksia. Olen
äärimmäisen onnellinen, että olen päässyt näiden viisaiden ihmisten
vaikutuspiiriin. En voi muuta kuin ihmetellä niitä johdatuksia, jotka
kuljettavat meitä oikeiden ihmisten lähelle.
Mutta sitten on se musta raskas
niljakas, melkein kuin elävä otus, musta möykky, josta yritän pyristellä irti.
Joskus yritän saada sen kiinni syvässä sumuisessa metsässä, jossa saappaani
vajoavat paksuun liejuun. En pysty saamaan tunnelmasta tai otuksesta mistään
kiinni vaan jokaisella mutaan painuvalla askeleella se vain etääntyy tai
sulkeutuu. Hyvä juttu siinä on, että se ei pysty tekemään minulle mitään pahaa.
Se on enää vain mielessäni, se on se kaikki paha, jonka yritän saada pois
kokonaan. Hyvät ystävät, älkää kuvitelko, että olen sekoamassa. Päinvastoin olen menossa kohti parempia
aikoja. Kaksi vuotta sitten olin täydellisen epätoivoinen, mutta yritin hoitaa
itseäni kaikella kauniilla ja luotin, että saan asiat järjestymään. Nyt edessä on oikeudenkäynti, jonka jälkeistä
aikaa en edes osaa kuvitella. En voi muuta tehdä kuin asettua voimaa antavien
ja auttavien asioiden kanssa yhteyteen ja luottaa niihin.
Älkää muuten koskaan vähätelkö
ongelmianne vaan katsokaa niitä HETI suoraan silmiin! Vaikeatkin asiat on
tarkoitettu elettäviksi. Elämä kantaa kuitenkin ja olemme aina turvassa, vaikka
kotikin menisi alta. Raunioissa kasvaa aina kaunis kukkanen kunhan sen vain
huomaamme!
Niinpä.
Paljon pahaa ja raskasta oli tuolloin vielä edessä, kaikki sellaista, mistä
minulla ei ollut tuolloin aavistustakaan. Tuskin ihmiselämässä on edes helppoja
aikoja, on vain aikoja, joista selviämme oikealla asenteella. Elämä on tarkoitettu todellakin elettäväksi.
Kesäkuun alussa 2011. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti