tiistai 14. lokakuuta 2014

Alkuviikko

Maanantaina 13.10

Lokakuu on ehtinyt pyörähtää jo melkein puoliväliin. Yritän pitää mieleni rauhallisena, vaikka aivan liian monet asiat vaativat huomioni keskittämistä ja ennen kaikkea tekemistä. Illat pimenevät aivan liian varhain ja oma jaksamiseni on illan suussa jo niin vähissä, että voin taas kerran todeta, että enpä ehtinyt kaikkea tänään ja etenemiseni oli hidasta. Eilen tuli taas mieleeni, että entäpä jos jätänkin kaiken kesken ja pakenen hajoavasta talosta tai uppovasta laivasta tai miten onkaan tapana sanoa. 

Kuka käskee minun olevan säntillinen, kiltti ja asiat kunnolla hoitava kansalainen?  Oma pinnani ei katkennut silloinkaan, kun olisi melkein pitänyt. Sinnittelin viimeiseen asti kestäen kaiken eteeni sysätyn tyhmyyden. No, olin siis itsekin tyhmä. Pari kertaa aiemmin on tämä sama tunne tullut mieleeni. Kun mikään ei tunnu riittävän. Toki tiedän, että sehän olen vain minä itse, joka asettaa ne vaatimukset itselleni. Alkaako se kieltämäni viha purkautua vihdoin ulos minusta?  Alanko vihdoin kunnolla vihata ihmistä, joka jätti minut pulaan silloin noin kymmenen vuotta sitten? Mitä tarvitaan ihmiselämässä, että oppii näkemään muiden ihmisten raadollisuuden, joista ne muut ihmiset eivät itse edes mitään tajua eikä edes auta, jos niitä heille yrittäisi selvittää. Mutta toisaalta, onhan meillä  kaikilla samat edellytykset ja kyvyt eli välineet, joilla voisimme ymmärtää. On vain turha odottaa niin tapahtuvan.

Siinä sitä taas pähkäillään keltaisten lehtien seassa. Viime viikolla
En minä kuitenkaan pakene vaan kestän.  Pakeneminen ei koskaan auta, sillä joku päivä olemme taas saman asian edessä. Emme pääse pakoon itseämme, omaa elämäntehtäväämme. Kun siitä elämäntehtävästä kaikkine lonkeroineen oppii nauttimaan, ei lähde enää koskaan pakoon. Tuskan ja kivut hetket ovat lyhyitä, vain sen hetken kun ajatus kulkee lävitsemme ajatusten hautausmaalle ja palaamme elämänvirran harteille jatkaaksemme matkaamme. Olemme saapuneet sille virralle kokemustemme ja oppimamme kautta ja ymmärtäneet, että siinä on hyvä kulkea. Kaikki tarvittava on meissä itsessämme, lähellä, menemme sitten minne tahansa.


Anna täytti viime viikolla 20 vuotta. Tässä kuvassa kesällä 1999. Mihin se aika menee?

Oikein odotan, että välissä olisi yksi sadepäivä, jotta saisin kaikessa rauhassa kirjoitella. Aamu alkaa valjeta päiväksi ja tuskin sadepäivää on tänäänkään tulossa.  Luonto on värejä tulvillaan, syksy on juuri nyt kauneimmillaan. Piha odottaa minua töihin. Täällä sisällä on vielä paljon tekemistä. Mutta tällaista samanlaista tekstiä olen tuottanut jo vuosikausia. 

Yritän töiden paineessa kirjoittaa edes jotakin. Jollen kirjoita, tutkin, luen tai järjestelen papereitani. Asioilla ja kaupassa käynnit yritän aina niputtaa johonkin päivään ajatuksella ”vie mennessä tuo tullessas.” Sitten välissä on ehtiessä tai väsyessä niitä lepohetkiä, erilaisia. Nyt viikonloppuna vietin ystävän seurassa kaksi päivää ”Kuulutko sukuuni”- tapahtumassa Vantaalla. Kiertelimme ympäriinsä keskustellen sukututkijoiden ja muiden toimijoiden kanssa. Kävimme kuuntelemassa useita luentoja. Sain runsaasti ravintoa mielelleni.


Kylläpäs näytän paksulta ja varmaan olenkin. Kuukausi sitten vietimme päivän Habitare-messuilla. Minulle se oli täysin uusi kokemus. Onhan mielenkiintoista kierrellä ja katselemassa uusinta uutta, kun omassa kodissa ollaan aika kaukana menneisyydessä. Tässä kokeilen jotakin uutta ja uljasta sänkyä, jossa voi nukkua ihanteellisessa asennossa.
Tiistaina 14.10. :
Se tulee sitten pakolla. Nyt pysähdyt, sanoo kehosi. Päätä alkaa särkeä kesken yötä, liikaa ahertanut ruumis tekee stopin. Tässä joku päivä aiemmin ja aika usein muutenkin olen muistellut syksyä 2011, kun minut pysäytettiin. Merkit alkavat paljon aikaisemmin emmekä halua uskoa niitä, enhän minäkään silloin. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, miksi ne vain pahenivat. Mutta onko meillä edes keinoja ymmärtää, kun paineet ryntäävät meitä vastaan niin usealta taholta. Olen itsekäs, jos kuuntelen kehoni ääntä ja lepään kunnolla kesken kaiken kiireen. Makaan tai istun päivän tekemättä mitään tyhjentäen aivoni,  luopuen ajatuksistani vain tuijottaen luontoon, metsään, taivaalle.  Se on enemmän kuin tarpeen juuri nyt, kun minua on riepoteltu viikkokaudet, jolloin olen pohtinut talon asioita, remonttia, muuttoa, kaikkea työtä ja selviytymistä tästä vaiheesta seuraaviin. Jos vaikka sitten kun tämä kaikki on ohi, voin vihdoin viettää sellaista lomaa, jota muut viettävät lekotellen auringossa. Olenhan ollut pikku lomilla, mutta eivätkö nekin ole useimmiten olleet suorittamista, vaikka minulle kovin mieluista. Eihän tämä ole muuta, kuin että ajattelen nyt vain kyseenalaistavani taas kerran kaikkea toimintaani. Nyt vain minun on otettava itseäni niskasta kiinni (joka kyllä kaipaisi hierontaa ja sukellettava siihen omaan meditaatiooni palatakseni raiteilleni. On aika mennä metsään ja luontoon, pikku retkelle.


Habitaressa ihailimme nuorten taiteilijoiden teoksia, joita he olivat tehneet kaikenlaisesta trashistä. Tällä osastolla esittelyä piti mukava nuori mies, Jari Miranda, josta varmaan vielä kuullaan paljonkin. Löysin linkin hänen kotisivuilleen, jonne pääset tästä.

Talossa on ollut ja on vieläkin paljon keskeneräisiä yksityiskohtia, joista pidän päässäni kirjaa, joita raportoin eteenpäin. Piti oikein sanoa, että tunnen itseni pahaksi valittajaksi, mutta eihän se niin ole. Haluan kaiken olevan entisessä kunnossa. Olen tässä kyllä projektissa kehittynyt rakentajana ja talon ymmärtäjänä. Kaiken lisäksi yhteistyö eri osapuolten kanssa on ollut tosi onnistunutta ja opettavaista.  Mutta työstähän sen käy ja on kaikelta muulta poissa!


En ole vielä oikein päässyt kunnolla kuvaamaan nuorinta lapsenlastani, joka eilen täytti kuukauden. Kuvia vanhemmasta Alexista löytyy runsaaasti. Tässä Alex mummin sylissä 1.8.2012 eli alle vajaan kuuden kuukauden ikäisenä.

Olen aina puoltanut pieniä asioita ja yksityiskohtia niiden tärkeyttä kokonaisuuden ymmärtämisessä. Mutta yksityiskohdat vaativat myös kokonaisuuden ymmärrystä. Paradoksi jälleen kerran. Se on oikeastaan kaiken kyseenlaistamista katsomalla sitä kaikkea kaksien lasien läpi, sieltä usean yksityiskohdan kautta, mutta myös sen kyseessä olevan asian kokonaisuuden ja sen viitekehyksen läpi.


Väläys Kuulutko sukuuni - tapahtuman ohjelmsta: Tarja Tornaeus, aiemmin Raninen, tuusulalaisesta Reuna Kustantamo pitämässä asiantuntijan tietoiskua : Suku- ja kyläkirjat arvoon arvaamattomaan- suku- ja kyläkirjojen suunnittelu, toteutus ja kustannukset. Kirjan julkaisua suunnitteleville erinomaisen hyvä kontakti,. Kannattaa panna mieleen.

Aamun sanomalehdet kuten tietysti myös kirjallisuus ovat aina heittäneet jonkin asian eteeni ja saaneet minut siirtymään kirjoittamisen pariin. Aiemmin heräsin silloin tällöin myös öisin kirjoittamaan, kun jokin asia tuli lopulta niin pakollisena eteeni, että unikin häiriytyi. Tänään se oli Keski-Uusimaassa ollut Keravan kirjaston maanmainion johtajan Jari Paavonheimon puheenvuoro nimellä "Mustat joutsenet", joka nimi viittaa libanonilaisen Nassim Nicholas Talebin kirjaan:  Musta joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus. (The Black Swan: The impact of the highly improbable, 2007.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2007. ISBN 978-952-5697-04-9. 


Myös väläys Kuulutko sukuuni- tapahtuman ohjelmasta: Kari-Matti Piilahden esitys Kirkonarkistojen muita aineistoja koskien harvinaisempia kirkonarkistojen lähdesarjoja. Kari-Matti Piilahti on ollut opettajani sukututkimuksen jatkokurssilla. Kävimme myös kuuntelemassa toisen opettajani Teuvo Ikosen esitystä käsityöläisten tutkimisesta.

Kirjan ydin, harvinaisten mustien joutsenten nimellä kulkevien havaintojen , johon Paavonheimo viittaa, huomioiminen on ihmiselle tärkeää, vaikka niitä ei aina havaita. Suuntaudumme usein asioihin, jotka jo tiedämme, mutta jätämme sen, mitä emme tiedä, huomioimatta. Yksinkertaistamme asioita, ajattelemme kuten aina ennenkin ja jätämme ehkä kauankin kehittymässä olevat asiat huomioimatta.  Paavonheimo viittaa kirjoituksessa sitten Rosa Liksomin kirjastoissa viettämiin vapaan selailun päiviin, joka on yksi tapa murtaa kaavamaisen ajattelun raameja ja inspiroida taiteilijaa. 


Taisi olla ja olikin Roomassa keväällä 2008 ja tarkalleen 15.3.2008.  Hotellissa matkanohjaaja suunnittelee päivän reittiä. Samalla tavalla tekisin nytkin.

Ja todistettavasti siis muitakin. Voisin kirjoittaa aiheesta vaikka kirjan kuten siis monesta muustakin asiasta. Mutta apua, kunhan siis .... Tällaista elämää vietän minäkin. Ympäristöni pursuaa mahdottoman paljon aineistoa, joka auttaa minua irtautumaan milloin tahansa. Se onkin elämäni suola, jolle yritän joka päivä antaa hetken. Minulle on ehkä suurempi ongelma se inspiraatioiden ja ei-kaavamaisen ajattelun kahlinta ja kurissa pitäminen kuin niiden puute.  Kun vaan ehtisi kaikkeen.


Heikki Talvitie oli Hannu Taanilan tentattavana 17.9.2014 aiheena tietenkin Venäjä

Huomenna on Keravan kirjastossa Hannu Taanilan haastattelussa Maarit Tyrkkö, joka nuorena toimittajana pääsi Kekkosen lähipiiriin ja on nyt julkaissut kirjan ”Tyttö ja nauhuri”.  Paavonheimon ansiota lienee, että Keravan kirjastossa on jatkuvasti tällaisia ajankohtaisia henkilöitä vieraana. Sinne pitää mennä usein jonottamaan jo lähes tuntia aiemmin, jotta mahtuu mukaan. Rosa Liksom on vuorossa marraskuussa.  Tuusulan kirjastollakin on marraskuussa tiedossa Jörn Donnerin vierailu. Mutta sitä ennen ovat edessä taas Helsingin Kirjamessut.   On tässä inspiraatioita kerrakseen.  

1 kommentti:

  1. Reuna-kustantamo kiittää, oli kivaa Vantaan sukututkijoiden tapahtumassa. Nähdään taas kulttuuririennoissa, ylihuomenna on Järvenpään Suomalaisessa kirjalauantai ja 12. marraskuuta sitten Lottamuseossa dekkaristien paneeli.

    VastaaPoista