Mansikkapaikat

Kaipa siitä on sitten kirjoitettava, vaikka monta muuta aihetta pyörii päässä.  Ehkä saan jonkun niistäkin ujutettua tähän mukaan? Oli varmaan eilen, kun ajatus mansikkapaikoista tuli mieleeni. Ahomansikat vasta kukkivat. Monessa paikassa olen niitä kukkivia ohittanut ja noteerannut. Eilen bongasin niitä jopa auton ikkunasta ajaessani kotiin jätettyäni matkakumppanini Nurmijärvelle.  Kuinkas muuten. Ovathan ahomansikat olleet aina minulle tärkeitä, paljon tärkeämpiä kuin ne puutarhamansikat, joita aina juhannuksen jälkeen aletaan poimia lähistön mansikkatiloilta. Sekin perinne jo vuosien takaa. Varmaan kuvakansioissani on niistä joka kerrasta paljon valokuvia.

Niiden mansikkapaikkojen kulmilla kuvattua 6.6.2014

Olen varmaan jo pikkutyttönä siellä kotipaikassani Rengossa alkanut mansikoiden kypsyttyä kiertää ne kaikki lähiympäristön ahot läpi poimien mukiin tai koriin punaposkisia, ihanalta tuoksuvia mansikoita, joita sitten olemme mansikkamaitona syöneet.  Miksi se muisto olisi sitten niin voimakas ja elävä?  Aurinko paistaa juuri siihen kohtaan lattialle talon ikkunoista. Äiti touhuilee keittiössä. Kesä, ihana aika vuodesta!

Aivan noiden hanhien takana näkyy se paikka polun vasemmalla puolella, jossa oli kivi. Siihen kaaduin. Tämä kuva on 1960-luvun alkuvuosilta.

Aivan pienenä kävin hakemassa navetan kylmiöstä pienellä kannulla kermaa. Oikaisin pienen polun kautta, joka kulki hiekkakäytävän vieressä. Kaaduin kannun kanssa ja kermat imeytyvät säihkyvänvihreään ruohomattoon. Siksi varmaan muistan sen niin elävästi. Koska meillä oli silloin vielä lehmiä, niin maitoa oli omasta takaa. Maidon päältä kuorittiin kerma. Olen ollut silloin reilusti alle kouluikäinen. Lehmät myytiin muistaakseni jo ennen kouluikääni.

29.6.2011 Juhmon mansikkatilalla Tuusulassa

Myöhemmin, aikuisena, aina niin pitkään kun sain paikalla käydä, olen samaan aikaan kesästä tehnyt ne kierrokset etsiessäni mansikoita. Muistaisin ne vieläkin hyvin tarkkaan, vaikka useat paikat ovat aikoja sitten jo täysin metsittyneet. Äitini vielä eläessä teimme näitä retkiä yhdessä. Lapsille ja lapsenlapsillekin opetin, kuinka mansikoita laitetaan timotein varteen.  Aina joskus kissat kulkivat metsäretkillä kanssamme. Useimmiten olen kuitenkin kuljeskellut kotiseutuni ahoilla yksikseni. Ne olivat minun lapsuuden polkujani.  Kun kuljin sisarteni kanssa  ”Polulle kauas”, silloinkin poimimme ojan varsilta mansikoita.

Kesällä 2005

Edellisestä voi päätellä, että lapsuuteni on yksi mansikkapaikka. Olen ylläpitänyt sitä unelmaa tai haavekuvaa omassa mielessäni kautta aikojen ja se on kantanut minua tähän päivään.  Keskustelemme harvoin toistemme kanssa lapsuudestamme. On myös ihmisiä, jotka sanovat suoraan, etteivät he muista siitä mitään. Jotkut eivät halua muistaa. Sisarteni ja minun muistot myös eroavat toisistaan. Joskus niistä on hyötyä, jos haluaa tavoittaa jostakin asiasta tarkemman muistikuvan.  Usein niistä ei ole siihenkään apua, koska olemme ehkä tarkkailleet eri asioita. Minulla on ollut jo melko varhain eli 10-vuotiaasta lähtien kamera, jolla olen alkanut tallentaa joitakin muistoja. Päiväkirjoja on tallella samasta ajasta lähtien.  Vaistoan myös herkästi, kun joillekin vanhojen asioiden kelaaminen muuttuu syystä tai toisesta vastenmieliseksi asiaksi. Se on surullista, koska jollemme me vie omia muistojamme tulevaisuuteen, ei kukaan muukaan vie. Tulevaisuus sitten saa päättää sitä, onko niillä merkitystä.

5.6.2014 

Tästä pääsenkin sopivasti tämän päivän mansikkapaikkoihin.  Jonkun mielestä voi tuntua sairaalta kutsua niitä mansikkapaikoiksi, sillä niin paljon ne poikkeavat niitystä valtoimenaan punaisia ahomansikoita.  Lapsuus ja nuoruus ovat kaukana takanapäin. Meidän maailmamme ei ole toisaalta enää koskaan sama kuin joskus kauan sitten.  Se meidän on hyväksyttävä. Niin kauan kun elämme, voimme tehdä tästä maailmasta omanlaisemme ja etsiä sieltä ne asiat, joiden kanssa tahdomme elää ja joita vaalimme. Minullekin mansikkapaikat ovat muuttuneet käsitteiksi.

Haudalla kasvoi näitä kun sinne menimme 5.6.2014

Kun kirjoitan lapsuudestani, en tunne enää sen kummempaa nostalgiaa.  Nostalgia tarkoittaa Wikipedian mukaan ” menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Nostalgiaan liittyy usein menneen aikakauden ihannointia. Sananmukainen merkitys sanalle nostalgia on koti-ikävä, kotimaan kaipuu. Se on johdettu kreikan kielen sanoista nostos, kotiinpaluu ja algos, tuska.”

Tarkkaavainen lukija voi ehkä vähän ihmetellä, sillä olen useinkin ollut haikealla mielellä ja yhden blogini  2.11.2012 olen jopa julkaissut nimellä ”Nostalgiaa”.  Kun sen lukee, huomaa, että haikailen oikeastaan enemmän niitä ihmisiä, jotka olen tuntenut ja jotka olen menettänyt, en mennyttä aikaa.  En näe myöskään ylenpalttista ihannointia.  Kotimaa.  Onko suvun kotipaikkojen tutkiminen nostalgiaa, koti-ikävää? Ehkä sen voi niinkin nähdä.  Toisaalta tunteista on aina apua enkä tule niitä ENÄÄ KOSKAAN kieltämään.

5.6.2014 piti käydä tervehtimässä vanhaa koulua, jota kävin 8 vuotta.

Minulle menneen muistelu, muistaminen ja tarkkailu on rakkautta ihmisen elämään, kokemuksiin ja niiden tuomista tai tuomisen yrittämistä eläväksi. Jos itkisin kaikkea mennyttä, en edes pystyisi niistä kirjoittamaan. Saati sitten puhumaan niistä. Kuka nyt itkultaan pystyy tekemään mitään muuta kuin itkemään lisää.  Lehdissä toimittajat usein käsittelevät asioita asiallisesta, mutta vain kovin yleisellä tasolla. Eniten pidänkin persoonallisesta otteesta ja itsensä likoon laittamisesta. Mutta sehän on vain minun mielipiteeni....

5.6.2014 kirkossakin kävimme

Minun mansikkapaikkani tänään ovat siis muistoja, omia ja muiden muistoja, niiden käsittelyä , muokkaamista ja eteenpäin viemistä.  On hienoa, jos saan sinne paikoille mukaan jonkun ystävän.  Ilman asioiden jakamista emme voi elää.  Ajattelen usein nyt, että olisinpa aikoinaan ollut tarkkaavaisempi, kuunnellut enemmän, kun vanhempani jakoivat muistojaan. Mutta siihen, että niin ei käynyt pitää aina suhtautua hellyydellä.  Kuten siihen, etten mitenkään ehdi haastatella kaikkia niitä ihmisiä, joita haluaisin. Pienen pieniä murusia sieltä kuitenkin tippui ja tippuu koko ajan mukaamme, niitä yritämme muistaa ja keskustellen ja yhdistäen tuoda tähän päivään.  Kuunnellaan rakkaudella myös ystäviemme muistoja! Meidän kaikkien oma historia on tärkeä. 

Taitaa olla niin, että minulle kaikki on nyt yhtä ja pelkkää mansikkapaikkaa. Eivät vain käsitteet vaan koko elämä. Ota nyt siitä selvää.

... niin ja Yoldia-meren rannalla Aulangolla.