Lisää isän päiväkirjamerkintöjä, valokuvia ja vähän Karjalaakin

Isäni  melkein 17-vuotiaana kirjoittama päiväkirja, josta kirjoitin edellisessä postauksessani, osoittautui sitä pidemmälle luettuani koulutehtäväksi. Punakynällä tehdyt merkinnät olivat opettajan tekemiä korjauksia. Kirjoitukset harvenevat ja päiväkirja loppuu 3.4.1935. Vaikka kysymys on lyhyestä ajanjaksosta hänen elämässään, se auttaa minua kartoittamaan tuota aikaa aivan uudella tavalla. Muistelen, että jossakin varastossa lienee toinenkin päiväkirja. Kunhan löydän sen, kirjoitan siitä erikseen.

Ei liene kovinkaan yleistä, että koulupojat omistivat tuohon aikaan kameran ja valokuvasivat. Se ei nimittäin ollut yleistä edes minun nuoruudessani.  En tiedä enkä voi nyt mistään varmistaa, voiko isäni kamera tuolloin olla ollut se sama, jonka sain parikymmentä vuotta myöhemmin ensimmäiseksi kamerakseni ja jolla kuvasin omaa varhaisnuoruuttani. Päiväkirjan kanssa samanaikainen valokuva-albumi viittaa siihen, että hänellä lienee ollut kamera jo 1935.  Riihimäellä 1.4.1935 tehty päiväkirjamerkintä toisaalta antaa ymmärtää, että käytössä on ollut ystävä Villen kamera. Kuvia on sen verran runsaasti, että voi olettaa, että isälläni on ollut kamera jo ennen 1937.

Tuolloin isäni teki koulukaveriensa Villen ja Erkin kanssa retken Kirveskallion taakse. Paikallistan Googlen kautta kallion jonnekin Riihimäen kaupungin pohjoispuolelle. Pojat menivät Kirveskalliolta eteenpäin noin kaksi kilometriä ja isäni kuvaus kertoo siitä, kun he ovat kauniilla etelään päin viettävän harjun rinteellä. Mukana heillä oli partiolaisille kuuluvia retkivarusteita, paljon evästä repussa  kuten ”metrimakkaraa” (1 metri). Villellä oli mukana kamera. Ensimmäisen kuvan Ville otti salaa hyvän tilaisuuden tullen isästä ja Erkistä takaapäin näiden kulkiessa edellä. Paksun lumen läpi etsittiin leiriytymispaikka. Villen repussa oli kirves ja isäni ohjasi pojat paikan ollessa hänelle ennestään tuttu vanhan tervaskannon luo. Siellä alettiin pilkkoa sopivia puita nuotiota varten. Isäni katkoi kiiltäväteräisellä eräveitsellä kuusien alimpia oksia alustaksi.

Ville

Hän kuvaa seikkaperäisesti leiripaikan rakentamista ja tulen sytyttämistä. Kun sitten odotettiin veden kiehumista pannusta, niin siitä putosikin kiinni tinattu nokka, jonka jälkeen piti yrittää kuumentaa vettä sen ollessa kyljellään. Makkarasta leikattiin isot pätkät, jotka laitettiin tikun päähän ja lykättiin nuotion loimuun. Nuotiota hän kutsuu amerikkalaiseksi risti- eli preerianuotioksi ja pojat kuvittelivat paistavansa parasta mahdollista biisonin lihaa. Samalla otettiin kuvia, jotka isäni aikoi laittaa päiväkirjan kuvitukseksi, jos ne vain ehtisivät. Surullisesta pannusta saatiin kunnon vahvat teet, mutta ensin vain mukilliset. Retkikattila olisi auttanut, mutta se oli jäänyt kotiin.

Isäni Pentti

Retkelle oli lähdetty jo aamulla ja puolenpäivän jälkeen oltiin jo valmiita palaamaan. Ensin leiripaikka siistittiin ja sitten käytiin lumisotaa. Sen seurauksena Erkin naama oli kuin se surullinen pannu, jonka Ville kiipesi viemään vanhan koivun oksalle leiripaikan taakse. Sitten pojat löntystivät poispäin kohti Riihimäkeä poljettua latua pitkin väsyneinä ja märkinä.

Mirja-sisko Jyri-koiran kanssa kotitalon kulmalla.

Kortteeriin palattua isäni järjesteli kerättyjä kasveja, koska ne piti seuraavana päivänä viedä kouluun.

Aiemmassa kirjoituksessani käsittelin kotona vietetyn hiihtoloman tapahtumia. Hiihtoloma jatkui vielä viikonlopun yli. Lauantaina maaliskuun 2 päivänä oli riuska pakkasilma. Kamari oli jäänyt lämmittämättä ja oli aamulla kuin jääkellari (tuttua minulle menneiltä vuosilta).  Hän hiihteli aamupäivällä noin 30 kilometriä aina Turengissa ja Haapajärvellä päin. Todella näyttävän pitkiä lenkkejä verrattuna minun nuoruuteni.

Hän kertoo suksien tervauksesta ja lukemistaan kirjoista. Jokin kirja on aina väliajoilla luettavana. Lauantaina hän lopetti kirjan ”Maakunnan sinetti”, jonka oli kirjoittanut Artturi Leinonen. Kirjassa kerrotaan nuijasodasta. Sen jälkeen hän aloitti Runar Schildtin (suom. I. Ahma) "Kotiinpaluun ym. kertomuksia", jossa kerrotaan Suomen vapaussodasta. Siteeraan tällä kertaa vain isääni, mutta myönnän, että olisi kiehtovaa mennä syvemmälle kaikkiin yksityiskohtiin ja tutustua tuon ajan nuorison vaikuttajiin, kuten näiden kirjailijoiden tuotantoon, laajemmalti.  Nimien takaa pääsee Wikpediaan, josta voi saada lisätietoja molemmista kirjailijoista.

Mauno kotimäellä

Sunnuntaina hiihdeltiin vielä ahkerasti ja kilpailtiin. Mutta maanantai-aamuna piti nousta jo aamulla kolmen jälkeen Maunon kanssa. Kuka on Mauno? Oliko hän se sama Manu, joka asui varhaislapsuudessani siellä Hakalan mökissä poikansa Armaksen kanssa? Ennen kouluun lähtöä piti hevoset syöttää. Se oli Maunon tehtävä ja isäni jäi vielä sänkyyn lukemaan erästä Pälsin matkakirjaa. Valokuva-albumista löydän Maunon kuvan.

Riihimäelle tultuaan hän kävi hiihtämässä ja luistelemassa pariinkin otteeseen, koska koulu alkoi vasta seuraavana päivänä.  Koulun alkaessa hän selvittää eri aineiden merkitystä itselleen. Luonnontieteet ovat kiva aine, mutta saksan kieli ei ole ollenkaan kiva, koska sitä ei voi järjellä käsittää. Koulun jälkeen luistellaan ja pelataan jääpalloa.

Reksi ja Heta

Löydän myös mainintoja opettajista. Hiihtoloman jälkeen kouluun on tullut uusi opettaja, pastori, maisteri Klami. Olisiko historian opettajan nimi Varmander? En saa kirjoituksesta selvää. Voimistelunopettajana on pojilla on Saarinen ja tytöillä Paatero. Fysiikkaa opetti maisteri Helin ja saksaa maisteri Roiha. Maantiedettä opetti rouva Oksanen. Loppuviikosta isäni lukee Cooperin ”Haukansilmää”, usein jo aamuvarhain ennen kouluun lähtöä.

Päiväkirjan kirjoittaminen oli suomen kielen opettajan lehtori Voipion antama koulutehtävä. Koska isä ei ole vienyt päiväkirjaa kouluun, hän joutuu lähtemään sen takia erikseen lehtorin kotiin. Lehtorin antama arvostelu HYVÄ onkin 7.3.1935  heti kuvauksen jälkeen. Opettaja antaa arvosanan perässä muitakin ohjeita jatkoa varten. Päiväkirjan kirjoittaminen hiipuu ja loppuu siihen.  Paksu mustakantinen vihko on sen jälkeen täynnä algebran ja geometrian tehtäviä.

Blogin kirjoittajan selventävä huomautus 16.10.2017 edeltävän tekstin nimiin viitaten seuraavaan lähteeseen: Riihimäen oppikoulut ja lukiot 1905 -2005 Timo Salminen Opin teillä (opettajaluettelo ss. 445-464) :

Historian opettaja oli Wäinö Warmanen (1885 - 1967). Hän opetti myös suomea ja venäjää, FK 1910.

Voimistelun opettajan nimi oli Teemu Tapio Saarinen (1906 - 1979), VO 1930, FK 1941, RYL voim.opettaja 1932-1940, Khs voim. tark. 1951-1965, HY voim.laitoksen vt.johtaja, yliop. 65-, kouluneuvos.

Tyttöjen voimistelunopettaja Paatero oli myöhemmin Tuulikki Meri-Laine Peltonen (1909 - 1998).

Maisteri Roiha oli Maire Roiha (1908 - 2004), FK 1934,ruotsin opettaja 1.10.1934 - 15.3.1935.

Maantiedon opettaja oli Paula Aleksandra Oksanen (1883 - 1957), kutsuttiin Hetaksi.

Maisteri Heliniä en löydä historiikista. Maisteri Roiha oli Maire Roiha (1908- 2004), FK 34, RYL vs. 1.10.34-15.3.35 (opetti ruotsia).

Olisivatko edellä olevassa kuvassa olevat Reksi ja Heta olleet aviopari?  Rehtorin nimi oli tuolloin nimittäin Vieno Ilo Oksanen (1881 - 1940). Heta tunnettiin näköjään lähinnä tuolla nimellä ja hän oli muistelijoiden mukaan hyvin vaativa. Hänen opettajanuransa kesti 52 vuotta osittain syystä, että koska hänellä ei ollut kelpoisuutta valtion opettajanvirkaan, niin eläkeedut jäivät vaatimattomiksi (s. 117).

Kommenttini lähteisiin eli em. teokseen viitaten:  Heta oli oikealta nimeltään Paula Aleksandra Heikkilä, myöh. Oksanen (1883 - 1957). Hän toimi koulun johtajattarena vuosina 1905 -1931. Hänen puolisonsa kaiken todennäköisyyden mukaan oli Vieno Ilo Oksanen, joka toimi koulun johtajana vuosina 1908 - 1931 ja vt. rehtorina 1931 - 1939. (ss. 443). Teoksessa mainitaan, että V. I. Oksanen luopui rehtorin toimesta keväällä 1939 ja jäi samalla sairaslomalle. Hän kuoli 21.10.1940. Paula Oksanen palasi jatkamaan työtään 31.10. (s. 64)

Isän sisko Eila. Taustalla näkyy osa vanhaa taloa, joka purettiin jo ennen meidän aikaamme.

Lukiessani päiväkirjaa ja nyt siitä sekä isäni että omin sanoin kertoessani ja samalla albumin kuvia skannatessani, en voi olla ajattelematta pidemmälle.  Voinko koskaan tavoittaa lähellekään äitini menetetyn kotiseudun, Kuolemajärven tunnelmia. Voin yrittää sitä ja ymmärrän, että itse asiassa minulle paras keino on tämä oma tapani; katsoa asioita oman historiani ja opiskelun kautta.  Voin kuunnella tarkalla korvalla siellä eläneiden kertomuksia, joista suurin osa vielä elossa olevista, on ollut poislähdettäessä lapsia. Käyn aina joskus kuuntelemassa eri historiantutkijoiden tulkintoja kirjoittamistaan. Jotkut eivät ole koskaan edes käyneet niillä paikoilla, joiden ihmisistä he kirjoittavat. Useinhan he tutkivat suurempaa, arkistoista ja muista julkaisuista kaivamaansa tietoa. En usko, että heidän itselleen kehittämä kuva voi aina olla lähellä täysin oikeata tulkintaa. Saman olen todennut niiden ihmisten kertomuksissa, jotka ovat eläneet menettämällään kotiseudulla. Ei voi siis olla mitenkään väärin, että teemme tarinoista oman versiomme, jonka muodostamme tarkan harkinnan tuloksena. Päättelemme, että näin se on ehkä ollut. Sitä kuunteluani olen koko ajan kehittämässä.

Eilen Karjalatalolla tilaisuuden päätyttyä.

Eilen olin kuuntelemassa Helsingin Kuolemajärvikerhoon esitelmän pitäjäksi kutsumani teologian tohtori Hannu Kilpeläisen hienoa luentoa. Hän kertoi hyvin tarkasti Karjalan kannaksen uskonnon kehittymisestä siksi evankelisluterilaiseksi, jona me sen tunnemme. Hän lähti kaukaa historiasta ja sen käänteistä, mutta toi myöhemmin eteemme paljon yksityiskohtia, joita emme ole tulleet ajatelleeksi emmekä ole edes liittäneet kannaksen ja Kuolemajärven historiaan. Hänen puheestaan löytyi se tarkentava näkökulma, joka sai minutkin muutaman kerran henkäisemään. Mielenkiintoista oli se, että jos Mikael Agricola olisi jatkanut Viipurissa suomen kielen kehittämistään sen sijaan, että hän joutui siirtymään Turkuun, käyttäisimme tänä päivän ehkä mie ja sie-muotoja kirjakielessä. Useille kuulijoille Kuolemajärven lestadiolaisuus oli vieras asia, vaikka se nimenomaan siellä sai hyvin suuren jalansijan.  Karjalaisten uskonto oli koko ajan liberaalia ja ekumeenisuus oli läsnä, oltiinhan koko ajan myös ortodoksisuuden rinnalla ja lähellä vähän paikkakunnasta riippuen. Yleisöllä on runsaasti kysymyksiä luennon päätyttyä eikä Hannu Kilpeläistä olisi maltettu päästää pois.

Hannu Kilpeläinen tutki aikanaan väitöskirjassaan Valamon luostaria.

Kotiin päästyäni kaivoin esiin erään toisen väitöskirjan, jota muistelin tilaisuuden aikana. Mauri Kinnunen on 2004 väitellyt Jyväskylän yliopistossa Suomen historian alueella aiheesta. Sen nimi on "Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa 1870 - 1939." Väitöskirjasta löytyy jopa  tuttuja nimiä liittyen tekemääni sukututkimukseen.  Vanhoillislestadiolaisuuden kannatus oli voimakkainta nimenomaan Kuolemajärvellä, Koivistolla ja Uudellakirkolla. Väitöskirja kertoo hyvinkin tarkkaan aiheesta ja sen lopusta liitteestä 1 löytyy matrikkeli saarnaajista ja papeista. Heidän joukossaan on muiden muassa Kuolemajärven viimeinen kirkkoherra, rovasti Erkki Gummerus (s.404).

Kevättä Tuusulassa tänään.