Elämän kulkuri

Olen kirjoitellut silloin tällöin pieniä pätkiä jostakin tutkimastani aiheesta, historiasta, sukututkimuksesta, vanhempieni historiasta ja omastani.  Kaltaiseni aloittelija innostuu herkästi jostakin, useimmiten liian monesta asiasta yhtä aikaa eikä sitten loppujen lopuksi saa mitään sen hienompaa tekelettä aikaiseksi.  Toisaalta pitäisi myös oppia laskemaan tasoa ja tyytymään vähempään.  Tiukka itsekritiikki on siis aikamoinen este. Olen itse asiassa käsitellyt tätä asiaa monta kertaa ennenkin milloin missäkin muodossa. Viime päivinä asia on alkanut taas kiusata minua.  Saamattomuus.  En syytä mitään ulkoisia olosuhteita tai koettelemuksia, vaikka  toki ne ovat verottaneet voimavarojani.   On tietenkin ikävää, että kirjahyllyni on edelleen järjestämättä ja aineistomappejakin olisi järjestettävä paremmin puhumattakaan noista valokuva-albumeista, joille pitäisi tehdä jotakin. 

Tämän kirjoituksen kuvat ovat kaikki  Helsingistä syksyltä 2010, johon viittaan kirjoituksessani.

  
Jonkun satunnaisen vierailijan silmään osuessaan vaikkapa mappieni määrä on rasittava yksityiskohta. Etkös voisi niiden määrää vähentää, tarvitsetko kaikkia, kysäisi ystävätär pistäytyessään. Kyllä toki olen sen itsekin huomannut, että kotiani ei varmaan koskaan voi verrata kenenkään ystäväni kotiin. Voiko muuten meistä kenenkään elämää verrata toisiinsa?  Vanhetessamme muutumme kaikki niin täysin erilaisiksi. Erot vain kasvavat ikääntyessä.  Mielenkiintomme suuntautuu täysin eri asioihin, vaikka toki on aina joitakin yhtymäkohtia. Eletään ja annetaan toisten elää oman näköistään elämää.

Kansalliskirjaston nämä hienot osat ovat tällä hetkellä remontissa eikä evakkotiloissa, joissa viime aikoina olen käynyt, ole paljon kuvattavaa.

Olen myös kiinnittänyt huomiota siihen valtavaan  kiireeseen, joka useimmilla ystävilläni on koko ajan. On vaikea saada sovituksi tapaamista ja jos saa sellaisen sovittua, niin syystä tai toisesta se peruuntuu vähän ennen toteutumista, koska muut asiat tulevat tärkeämmiksi. Ihmisten elämä tuntuu olevan täyteen ohjelmoitua ja kiire roikkuu kiinnikasvaneena. Epäilen vähän tuota kiirettä, sillä minulla kun sattuu olemaan aina aikaa. Joskus ihmettelen sitä itsekin. En suunnittele tulevaisuuttani enkä lyö lukkoon menojani niin tiukkaan, että edes tulisin kiireelliseksi.  Joku voisi sanoa nyt ja varmaan ajatteleekin, että kyllä on tylsä ja mielenkiinnoton elämä, kun ei ole kiirettä.

Kansalliskirjaston ikkunasta.

Voihan olla, että joskus vanhat ystävykset ovat kulkeneet jo niin eri suuntiin, että tuskin edes riittää puhumista.  Minä puhun omista harrastuksistani ja toinen ehkä sairauksistaan ja - kiireistään.  Jollei tapaamista saa koskaan järjestettyä, voin päätellä, että olen muuttunut mielenkiinnottomaksi ihmiseksi. Tiedän oikein hyvin, mistä se johtuu.

Yliopiston portailta luennolle kiipeämässä. Katse oli silloin koko ajan katonrajoissa.

Satunnainen lukija saattaa kauhistella kirjoittamaani. Mutta niinhän se on. Jos pudottautuu oravanpyörästä pois ja hävittää vieläpä sitä omaa tärkeää egoaan, niin mitä yhteistä enää sellaisella ihmisellä on useimpien kanssakulkijoiden kanssa.  Ihmisten keskinäinen yhteydenpito perustuu usein eräänlaiseen kaupankäyntiin.  Yhteiset mielenkiinnon aiheet ovat toki aina yhdistävä tekijä johonkin pisteeseen saakka. On hyvä mennä lujaa paikasta toiseen tunteakseen elävänsä täysillä. On matkusteltava, käytävä kauppaa, mielisteltävä, silitettävä, ostettava tavaroita, pysyttävä nuorena, sovittava tiettyyn kaavaan.  Kun kirjoitan tätä, kylmät väreet käyvät selässäni. Eipä nyt tarvitse kaivaa niitä vanhoja nuoruuden päiväkirjoja esiin. Tämä kaikki on kulkenut sieltä saakka mukanani. Kävi vain niin, että unohdin sen välillä, kun omastakin elämästä oikeasti tuli niin kiireistä, että oli pakko unohtaa itsensä. Vuosikausiksi.  Välähdyksinä sieltä väliltä tulee esille hetkiä, kun tajusin, mutta suljin sitten taas silmäni ja menin eteenpäin.  Meillehän on tärkeätä sopeutua ja tehdä niin kuin on aina tehty, vaikka aluksi yritämme panna vastaan.  Mutta sitten virta lähtee viemään sen normaalin kaavan mukaan. Siitä saattaa ollakin mahdoton päästä irti. Irtipäästäminen on yltiöpäistä ja rohkeaa. Sen jälkeen elämä ei ole koskaan enää samanlaista kuin ennen. Ei ole enää valmista käsikirjoitusta.

Kiertelin Kansallisteatterin rakennusta, kun siitä piti kirjoittaa essee. Osuin tämän hienon Viktor Jansson  Convolvolus-veistoksen äärelle. Siinä on mallina ollut nuori Tove Jansson.  

Hiljaisuus ei ole ihan äänetön. Tällä viikolla kuljin ihmismassassa ja sekin toi nuo kirjaamani asiat mieleeni. Niitä samoja katuja kuljin vuosikaudet edes näkemättä ympäristöäni.  Sinebrychoffin taidemuseo oli tupaten täynnä ihmisiä. Oli kuun ensimmäinen keskiviikko, jolloin sinne on ilmainen sisäänpääsy.  En ollut mennyt sinne pelkästään siksi (en edes tiennyt sitä)  vaan kuuntelemaan opiskelutoverieni kanssa Anne-Maria Pennosen luentoa äskettäin avatun  ja hänen kuratoimansa näyttelyn Naisten matkassa tiimoilta. 

Anne-Maria opasti meidät taidehistorian aineopintoihin  syksyllä 2010. Hänen oma tutkimusalueensa koskee Düsseldorfin koulukuntaa eli aikanaan siellä opiskelleita taiteilijoita, mutta meitä hän tuona syksynä opetti aivan muista aiheista. Kiertelimme kaupungilla, museoissa, pidimme esityksiä suomalaisista taidehistorioitsijoista, kirjoitimme esseitä erilaisista annetuista aiheista, jotka liittyivät Suomen taiteeseen ja arkkitehtuuriin. Kuljeskelin silloin kuten koko opiskeluaikana paljon itsekseni valokuvaamassa Helsinkiä. Olin tosin aloittanut sen kuljeskelun ennen eläkkeelle siirtymistäni. Voin suositella kaikille, jollette jo sitä harrasta. Jos vain kiireeltä ehditte edes kiinnostumaan.

Puusta veistettyjä teoksia oli silloin myös Kaisaniemen puistossa. Ovat muuten hyvin yleisiä Viipurissa.

Tällaiset pienen pienet aiheet kuten tämä tänään esille ottamani tuovat ihmeellistä kyllä mieleen paljon muistoja monista kallisarvoisista hetkistä, jolloin aika on kuin hetkeksi pysähtynyt. Kun niitä hetkiä alkoi tulla lisää, niin muutos alkoi toteutua ja sitten olimme tässä. Samalla kuitenkin tajuaa sen, kuinka liikuttava asia tämä elämä kokonaisuudessaan on.  Yritän silloin tällöin näissä kirjoituksissani tavoittaa noita käännekohtia, jolloin jokin ovi on auennut. En ole koskaan sulkenut jättämieni huoneiden ovia kokonaan, jotta jatkossakin tavoittaisin ne ajatukset ja tunteet,  joita olen kokenut.

Enpä olisi uskonut, että juuri nyt, tämän evakossa asumisen aikana käsittelenkin enemmän omaa elämääni monelta eri kantilta enkä siis edes kirjoita sitä vanhempieni historiaa valmiiksi kuten suunnittelin.  Elämä ei todellakaan ole valmis käsikirjoitus. Siellä on tilaa unelmille, työnteolle, opiskelulle, ilolle, ihan kaikelle, mitä vain siihen miellämme intuitiosta ja johdatuksesta puhumattakaan.  Hiljaisuus puhuu.  Mutta helpointa on usein kulkea sen valtavirran mukana, kovaäänisesti. Valitettavasti.

Kansallismuseon pihalla.