Kosketus

Jotkut muutokset tapahtuvat hetkessä, jotkut pidemmän ajan kuluessa. Joitakin muutoksia tuskin huomaa. Voi olla myös herkistynyt huomaamaan asioita, joihin ei aikoinaan kiinnittänyt huomiota. Olen viimeisten vuosien, nyt lähes kymmenen vuoden aikana käsitellyt monia asioita juurta jaksain, yksi kerrallaan ja sitten työntänyt ne ikään kuin varastoon, josta ne saattavat syystä tai toisesta pulpahtaa uudelleen esiin. Jostakin muistojen liitoskohdasta nousee sitten yllättäen esiin uusia asioita. Elämä kun on. Turha sitä on sanoakaan, että se on arvaamattoman runsas ja täynnä vivahteita. Senhän te kaikki tiedätte. Paitsi, että meistä useimmat juuttuvat kaavoihin ja kulkevat aina niitä ennestään tallaamiaan polkuja. Hamaan loppuun saakka. Jos kaikki on hyvin ja olemme tyytyväisiä vallitseviin olosuhteisiin, ei se ole mikään ihmekään. Sitten on meitä muita, joille mikään ei ole itsestään selvää. En todellakaan lähde nyt selvittämään, missä on syy, kun joku toinen lähtee tutkimaan ihmiseloa syvemmälti. Johtuuko se elämän muutoksista vai meidän kunkin persoonasta. Saati en edes ota kantaa siihen, johtaako se mihinkään muuhun kuin oman itsensä syvempään tuntemukseen.

Tunteet. Olemme oikeutettuja tunteisiimme, kaikkiin niistä. Oikeusjuttuni yhteydessä minua kiellettiin tuntemasta, kun asioiden kaivaminen herätti jonkin pienen tunnekuohun, mikä nyt ei ollut kokonaisuuden kannalta mitenkään merkittävä. Oli pysyteltävä vain asialinjalla. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kysymys ei ollutkaan minun tunteistani vaan asianajajani omista tunteista, joita hänessä heräsi ja jotka lähtivät hänen omasta elämästään ja muistoistaan. On helppo kaataa omat ongelmat toisen ihmisen syyksi. Silloin kielto tuntui minusta jotenkin kohtuuttomalta, väärältä ja aloin epäillä omaa itseäni. Sama asia toistui useamman kerran eri tavoilla ja hämmensi minua entisestään. Joillakin ihmisillä on taipumus satuttaa toista, kun tämä on heikoilla. Ei todellakaan ole tarkoitus, että apua tarvitseva ihminen joutuu ongelmaisen ihmisen autettavaksi ja kiedotuksi entistä syvemmälle. Niin minulle oli käynyt ennenkin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt näistä käyttäytymismuodoista paljonkin.

Jouduin myöhemminkin monissa muissa tilanteissa puolustamaan itseäni. Tunsin usein olevani pieni vauva, joka ei osaa mitään. Siksi olen näissä blogeissa usein kirjoittanut, että kaikki muuthan tietävät minun asiani paremmin kuin minä itse. Jossakin vaiheessa onkin aiheellista käsitellä se osa kokemuksistani: miksi niin monet ihmiset mielellään sekaantuvat toisen elämään ja tuntuvat tietävän paremmin, miten toisen pitää toimia ja jopa mitä ajatella. Mutta ei nyt.

Kosketus.  Maaginen sana kesken pilvistä maaliskuun päivää. Kaikki yhteys toisiin ihmisiin on kosketusta. Yhteys pitää meidät hengissä. Pieni lapsi ei selviä ilman fyysistä kosketusta. Hän haluaa syliin monissa eri tilanteissa. Kun nostelen Alexia ikkunalle katsomaan ulos hänen sitä pyytäessään, ajattelen, että hän tai jokin hänessä varmaan muistaa, kuinka pikkuvauvana kannoin häntä ikkunasta toiseen kertoillen kaikesta yhdessä näkemästämme.

  

Mutta miten me aikuiset selviämme ilman fyysistä kosketusta, sellaista joka kohdistuu meihin itseemme, juuri minuun tässä ja nyt. Miten pystymme elämään kymmenet vuodet ilman rakastavaa kosketusta. Enkä tarkoita nyt seksiä, jonka niin helposti voimme sanoa olevan se kosketus.

Enpä olisi uskonut, että alan pohtia tällaista asiaa. On kuitenkin aika loogista, että se on myös käsiteltävä. Rakastava kosketus on myös paljon laajempi asia kuin se, mistä oma ajatukseni lähti liikkeelle. Se on kierinyt ajatuksissani jo pitkään ja vaatinut tarkastelua. Sen ajatus on lämmittänyt sydäntäni  ja saanut sen sykkimään nopeammin näissä viimeaikaisissa elämänmuutoksissa.  Se on saanut minut kaivautumaan syvälle omaan menneisyyteeni ja ymmärtämään asioita. Olen palauttanut mieleeni kaikki elämäni kohtaamiset ja etsinyt niistä kosketusta. Vaikka oma ajatukseni lähti yksinkertaisesti fyysisen kosketuksen, hyväilyn ajatuksesta, sanasta ja tunteesta, se on siitä laajentunut ja ymmärrän siitä nyt enemmän kuin koskaan.

Loppujen lopuksi se kosketus on se palo, liekki, roihu, joka palaa meidän sisällämme. Toinen ihminen näkee sen, lämmittelee siinä, ymmärtää, rakastaa sitä, haluaa oppia sen tuntemaan, ei pakota, ei herjaa, ei syytä. Se kosketus on silkkaa rakkautta, joka on sisällämme ja heijastuu meistä ulos. Se on side, se on säde, joka on välillämme tavalla tai toisella. Mutta miten usein se poljetaan jalkoihin ja tapetaan milloin minkin asian varjolla. Avioliitot ja suhteet kariutuvat, kun emme näe toista ihmistä sellaisena kun hän on. Ihmisten luonnehäiriöt ja riippuvuudet sekoittavat asioita, silloin on mahdotonta kenenkään kukoistaa.  Monet ihmiset kuten minä ovat eläneet avio- tai avoliitossa vuosikaudet yksin, usein syyttäen kaikista ongelmista itseään kun toinenkin on samat syytökset esittänyt. Loppujen lopuksi se onkin ollut se kosketuksen puute, ei taaskaan pelkän fyysisen kosketuksen vaan paljon laajemman, rakkauden puute. Jos emme näe rakastavaa ja kunnioittavaa katsetta, ei ole myöskään henkistä kosketusta puhuttamakaan käden kosketuksesta.  Voimme palata metsän lahonneiden puiden joukkoon joko odottamaan jonkun halausta tai kehittämään uusia versoja pystyäksemme elämään edelleen. 

Minun on aiheellista kiittää kaikkia eteeni vuosien mittaan tulleita mielenkiinnon kohteitani, joista osia voin myös intohimoiksi kutsua. Niiden kautta olen löytänyt kosketuksen moniin ihmisiin ja olen kestänyt elämääni yksin. Niiden kautta olen löytänyt myös sitä kosketusta, jonka avulla olen jaksanut elää eteenpäin yli vaikeuksien ja epäonnistuneiden suhteideni, niiden joista aina syytin ensisijaisesti itseäni, mutta joita en pystynyt yksin parantamaan. Ainoa keino oli lähteä.

Lapset tarvitsevat erityisen paljon fyysistä kosketusta ja hyvänäpitoa. Jäänkin nyt miettimään, lisääntyykö samanlaisen kosketuksen tarve, kun vanhenemme?  Kun olemme taas melkein kuin lapsia. Koska siitähän ajatukseni lähti!

Kun olin kirjoittanut tämän, lähdin etsimään valokuvia vaikkapa halauksista. Niitäkin minulla on runsaasti kuvieni joukossa. Osuin kuitenkin taas kerran katselemaan valokuvia pikkuserkkuni Helmin ja minun yhteisestä näyttelystä elokuussa 2006. En ole päässyt niitä kuviani esittämään missään, joten päätin nyt laittaa muutaman kuvan tänne, koska ne liittyvät aiheeseen. (Niitä on vaan niin paljon, että...) Ilman vuorovaikutusta ystäviemme kanssa, yhdessä kokemiamme ilon hetkiä, yhteisiä muistoja, emme jaksaisi. Minulle nuo asiat tulivat vaikeiden aikojen keskelle ja nekin olivat kosketus ja johdatus suurempaan yhteisöön. Kun vain jaksaisimme pitää sitä tulta yllä. Se oli myös tärkeä aihe näyttelyn pohjalla, siksi pelleilimme siellä niin paljon. Jotta muutkin uskaltaisivat!