Yhtäläisyyksiä penkomassa

Yllättävät asiat nousevat huoliksi ja esteeksi. Siitä huolimatta kesken kaikkien järjestelyjen on pakko aina välillä istahtaa kirjoittamaan. Pakko ei ole hyvästä, mutta kirjoittajalle se on elämänehto ja eräs keino kestää elämän joskus rajujakin kolhuja. Mitä ongelmat sitten haluavat kertoa vai kertovatko ne ylipäänsä mitään, se on asia, jota en tässä lähde pohtimaan. Sen sijaan vien ajatukseni toisille tasoille ja keskityn sillä tavoin rentoutumaan.

Meillä kaikilla on omat tapamme, jolla osaamme hypätä ulos omasta itsestämme ja mahdollisista ikävistä asioista. Sitä voi jopa verrata meditaatioon, joskus se on sitä, mutta kaikkia tapoja ei voi eikä monen mielestä saa edes kutsua sillä nimellä. Kaiken päämäärä on se, että palaamme harharetkiltämme omaan itseemme ja käsittelemme omat kipukohtamme muuttamalla ne voimavaroiksi. Eikä ongelmiin jäädä lillumaan, ei katkeroiduta, tulla kyynisiksi ja kerätä vihaa, joka pursuaa kyllä ihmisestä ulospäin tavalla tai toisella.

Nykypäivänä elämä on katkonaista ja vaatii meiltä itse kultakin aikamoisia taitoja selvittääksemme joskus eteen tulevat ongelmat ja katkot mallikkaasti.  Sitä tuli aikanaan harjoiteltua työelämässä ja siinä sivussa myös kotona.  Tuskin meistä tulee koskaan täydellisiä missään ja onkin terveellistä hyväksyä itsensä puutteineen. Se on ihmisen osa.

Minun oli tarkoitus kytkeä viime aikoina havaitsemiani asioita yhteen.

Tämän kuvan omasta karjalaisesta taustastani esitin elokuussa  Kuolemajärveläinen - lehteen kirjoittamani jutun yhteydessä. Sukututkijan sukutaulussa oli silloin 1100 nimeä. Nyt niitä  on 2196.  Tällaisia kuvia saa  tulostettua SukuJutut- ohjelmasta. 

En ole ehtinyt kovin paljon jatkaa sukututkimuksia, niitä, joihin olen jatkuvasti viitannut. Ehdin joka päivä viettää pienen hetken Sukujutut-ohjelmassa, mutta oikeastaan olen vaihteeksi välttänyt sellaista yhteiseloa näiden asioiden parissa, että valvoisin yli puolenyön. Myönnän liikkuneeni aihepiirin ympärillä.  Lupauduin menemään kotipaikkakuntani Tuusulan sukututkimuskerhoon kertomaan omista tutkimussuunnistani. Onneksi se on vasta ensi vuoden puolella. Nimittäin kaduin lupaustani heti peräjälkeen. Siellä on paikalla mahdottoman kokeneita ja tietäväisiä sukututkijoita, joilla varmaan olisi paljon enemmän annettavaa. Lohdutan itseäni sillä, että kerhotoiminta on onneksi sellaista, että siellä olemme jakamassa kokemuksia ja saamassa muilta vinkkejä ja ideoita emme arvostelemassa muita. Vaikka tutkimukseni eivät ole vielä kovin syvällisiä ja pitkäikäisiä, voin kuitenkin jakaa innostustani muille, niille, jotka oovat alkutaipaleella,  jotta hekin uskaltaisivat edetä rohkeasti tiellään.

Pistäydyin osallistumassa myös pääkaupunkiseuran uusikirkkolaisten kokoukseen, koska naapuripitäjästä löytyy myös mielenkiintoisia yhteyksiä. Ohjelmassa  Heimo Rumpunen (seisoo muuten takana oven kohdalla) kertoi ensimmäisen polven evakon kokemuksista. Heimo sattuu olemaan minulle kolmas serkku, joita myös sirpaleserkuiksi kutsutaan. Isoisäni Abraham Sirkiä  ja Heimon isoäiti  Helena Wilhelmintytär Sirkiä ovat olleet serkuksia.

Kerroin tässä äskettäin omasta tehtävästäni ja sitä ennen maalaiskylän käsityöläisistä.  Oman kylän historia kirvoitti pian keskustelua sisarieni kanssa. On totta, että muistamme lapsuudestamme erilaisia asioita. Kerroin Peltossuutarista, hänen punataustastaan kansallissodan aikana. Hän oli myös aikanaan 1950-luvulla SDP:n valittuna edustajana Rengon kunnanvaltuustossa. Isäni toimi myös tuolloin aktiviisesti  kunnalliselämässä ollen aika pitkään kunnanhallituksen puheenjohtajana. Vanhassa blogissani esitin aikoinaan jonkun aiheeseen liittyvän kuvan. Tulen myöhemmin sopivan tilaisuuden tullen palaamaan aiheeseen näiden kuvien kera.

Isälleni Pentille on postileimalla 23.12.1937 Olavi lähettänyt tämän postikortin. Mitenköhän ehti jouluaatoksi? Miten posti kulki tuolloin? Jäävätkö postikorttini jopa kirjoittamatta tänä vuonna, jos on onglelmia sen kulussa? Mikki Hiiri ei ollut tuolloin vielä täyttänyt 10 vuottakaan!

Sisareni Heljä muisti, kuinka suutari oli joulupukkina. Hän oli ajanut kylän raittia pitkin hevosen vetämässä reessä. Sisareni oli käynyt isän kanssa hakemassa suutarilta tämän korjaamat pienet punaiset nahkasaappaat, jotka olivat täynnä joulupukkikarkkeja. Rekiajelu ja joulupukkikarkit saappaissa saattavat olla kaksi erillistä tapahtumaa, jotka ovat muistojen ketjussa yhdistyneet mukavaksi joulumuistoksi. Sisareni muisto herätti minussa voimakkaan, aivojen syövereistä pyrkivän mielikuvan ja toi mukanaan muita, erilaisia mielleyhtymiä.

Meillähän liikkui pihapiirissä tuolloin 1950-luvulla useinkin niitä salaperäisiä pukkeja ja tonttuja, erityisesti joulutontut aktivoituivat joulun alla. Palaan hetkessä kotimme keittiöön hämäränä joulukuun iltapäivänä. Ehkä me sisarukset kinastelimme, riehuimme tai olimme muuten tottelemattomia. Äiti sanoi nähneensä tontun kurkistavan ikkunasta. Jopa tuli äkkiä rauhallista ja väitän nähneeni, kuinka pieni tonttu riensi metsän suuntaan.

Eräänä jouluna meillä kävi jopa kaksi joulupukkia.  Tuolloin meistä kaikki eivät enää uskoneet joulupukkiin, koska muistan ihmetelleeni, kuka se toinen pukki oli. Vanhempani eivät myöskään tienneet ja asiasta puhuttiin vuosikausia, varmaan vielä äitini viimeisinä elinvuosina.  Väinö Peltonen kuoli kesän kauneimpaan aikaan 8.6.1969 ollessaan vajaat 73 vuotta vanha.  Hän on hyvinkin voinut olla noihin aikoihin joulupukkina, ylimääräisenä

Tämän kuvan olen ehkä esittänyt ennenkin, mutta hyvät kuvat eivät koskaan vanhene. Siinä me kaikki neljä tyttöä olemme kerääntyneet magnetofonin ympärille Ruotsin Göteborgissa asuvan enomme Hannu Sirkiän laulattaessa meitä. Vuosi saattaa olla 1957,  jolloin olin 10 vuotias lettipää. Ulkona taitaa olla lunta, on siis talvi.

Tällä viikolla kuuntelimme Keravan Sukututkijoiden tilaisuudessa herkeämättä Markku Pihlajaniemen kertomuksia siitä, millaista renkien ja piikojen elämä on ollut 1700-luvulla. Kertojan pohjana olivat aikakauden renovoidut tuomiokirjat eli käräjillä käsiteltyjen asioiden pöytäkirjat Pohjanmaan alueelta. Käräjille tuli tuona aikana runsaasti renkien ja piikojen työsuhteeseen liittyviä riitatapauksia, mikä ei tainnut olla mikään ihme, koska työsuhteeseen liittyvät ehdot olivat sen verran ankaria. Olin yllättynyt siitä, kuinka säänneltyä pienen ihmisen elämä tuohon aikaan on ollut. 

Katselen nyt rippikirjoja toisenlaisten lasien läpi, sillä esityksestä tuli sellaista taustatietoa, että sain uuden vaihteen käyttööni. Omien talonpoikaissukujeni suurien perheiden lapset olivat pakotettuja lähtemään kodeistaan aikaisin ansaitsemaan elantoaan piikoina ja renkeinä. Vanhemmilla ei varmaan ollut mahdollisuuksia työllistää kaikkia omilla tiloilla tai hyysätä (sana muuten saattoi jopa olla vieras joillekin, kun esitelmöitsijä kysyi, tunnemmeko sanan) lapsiaan muuten. Elämän koko kirjo paljastui noista pöytäkirjoista. Niistä voi olla apua sukututkijoillekin selvitettäessä vanhempia juuria. Mutta ne käsialat, työmaata riittää.  Päähäni pulpahti myös paljon kysymyksiä aiheen ulkopuolelta, sairauksista, niiden hoidosta, lääkkeistä, matkustusluvista, henkirahoista, oikeuden toiminnasta yleensä. Kirjasin niitä ylös palatakseni niihin sopivan tilaisuuden tullen.

Aikansa työtodistus - päästökirje rengille. Tällaisia voi löytää huutokaupoista.

Paikallisten kerhojen, sukututkimusyhdistysten ja sukututkimusjärjestöjen kuten Suomen Sukututkimusseuran ja Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen antama koulutus, seminaarit sekä julkaisut ovat minulle tällä hetkellä todella tärkeitä.  Suomen Sukututkimuseura julkaisee GENOS -nimistä aikakausikirjaa, joka tulee seuran jäsenille. Viimeisimmässä kirjassa oli muutama mielenkiintoinen kirjoitus aiheita tutkivilta henkilöiltä. FT Piia Einonen kirjoitti Viipurista syyskuisena tulipaloyönä vuonna 1836.  Kirjoitukset perustuvat tieteelliseen tutkimustyöhön, asiakirjoihin ja kirjallisuuteen. Tällöin viitteet ja lähdeluettelot ovat mittavia. On sitten kirjoittajasta kiinni, kuinka hän osaa elävöittää kertomuksen, että sitä lukee kuin suurta seikkailua.  Talojen asukkaat kaivetaan arkistoista näyttämölle ja karttojen ja kuvien avulla lukija pääsee tutkimaan ympäristöä, sen aikaisia olosuhteita ja perheiden elämää. Kävin artikkelin mukana pikakäynnillä Viipurissa vuonna 1837. Itse asiassa tuo kysymyksessä ollut palo riehui alueella, jolla olen yleensä lyhyillä Viipurin käynneilläni ehtinyt liikkua. Domuksen talo on rakennettu juuri noille sijoille. Viime kesänä Viipurissa tein videon, joka löytyy YouTubesta tämän linkin takaa. Pari sataa vuotta aiemmin Viipurinkin asuinrakennukset lienevät olleet suurimmaksi osaksi puusta rakennettuja. 

Näkymä Kuolemajärven Karjalaisten kylässä kesällä 2011. Tätä mäkeä pitkin sukuni jäsenet lienevät kiivenneet  kohti talojaan.  

Historia sinne tai tänne. Kohtalonyhteyksiä meidän ja niiden sukupolvien, jopa niiden ammoin maan päältä hävinneiden välillä löydän päivittäin. Tämän päivän hyvinvoinnin takana on se sama ihminen, tuskin yhtään sen enempää kehittyneenpänä kuin ennen, vaikka niin saattaa kuvitella.  Olosuhteet olivat sentään toiset, ei ollut sähköä ei valoja, ei autoja eikä tietokoneita, ei osattu aina lukea saati kirjoittaa.   Maalla asuttiin talkoilla itse rakennetuissa taloissa, lämmitettiin oman metsän puilla eikä ongelmien ratkaisuun löytynyt asiantuntijoita. Oman avun piti riittää.

Entisajan talonrakentamisen vaiheisiin voit käydä tutustumassa Kansalliskirjaston Doriassa.  Siellä löytyy Samuli Paulaharjun  ” Kansatieteellinen kuvaus asuinrakennuksista Uudellakirkolla Viipurin läänissä”. 1906.   Vaikka kuvauksen otsikko koskee Uudenkirkon pitäjää, se myös pätee täysin naapurissa olevaan Kuolemajärven pitäjään. Useiden kuvien esimerkit ovatkin Kuolemajärveltä, Seivästöltä  ja Karjalaisten kylistä.  Tämä aihe alkaa näköjään murtautua ulos.  Siitä vaan.

Talvisodan jälkiä on runsaasti  lyhyen matkan päässä edellisestä paikasta.  Kuolemajärven läpi kulki Mannerheim-linja. Useita bunkkereita on ollut pitkin Ahvijoen varrella tiellä kohti Karjalaisten kylää. Tutkittavaa riittää.