Lukea tietosanakirjaa kuin romaania

… piirtää sketsejä kuin lopullista taideteosta, huvitella väreillä keväällä, pääsiäisenä kun jäät vajottavat, ei voi enää juosta jään halki hakemaan pajunkissoja, oi ystävät, älkää takertuko aikaan, älkää aikakausiin eikä vuodenaikoihin…

Kun olin nuori, runosuoneni pulppusi koko ajan.  Eilen aamulla lukiessani Helsingin Sanomia, juutuin kulttuurisivuilla artikkeliin Erkka Filanderista.  Hän on nuori mies, joka on  juuri voittanut  lehden kirjallisuuspalkinnon esikoisteoksellaan runoelmalla nimeltä  ”Heräämisen valkea myrsky”.

Hupsista vain, olin heti keväässä 1967 tai sinne päin, koska niihin aikoihin oma runosuoneni pulppusi . Minulla on osa sen aikaisista kirjoituksista tallella sikin sokin.  Pystyin täysin samaistumaan tuon nuoren miehen ajatuksiin.  Sivulla oleva runokin oli kuin omaa kohta 50 vuoden takaista runouttani.

Raati on perustellut Filanderin runoelman olevan ekstaattista runoutta, elämänilon pulppuavaa ylistystä, jossa keskeisiä kuvia ovat valo, kevät ja herääminen. Vapaasti ryöppyävän kirjoituksen virrassa on silkkaa nuoruuden ja luomisen runoa. Hänen runoissaan ei ole sija kyynisyydelle ja ironialle ja nykyrunoudeksi se tuntuu poikkeuksellisen avoimelta ja vilpittömältä (HS 15.11.2013).

Vanha omenapuu keskellä luontoa lenkkipolun varrella.

Kissa nostaa taas kerran omaa häntäänsä löytäessään oman nuoren itsensä nykyhetken nuoressa runoilijassa. Olen varmaan joskus maininnutkin, että lähetin aikoinaan omia runojani johonkin kilpailuunkin, mutta ne palautettiin kiittäen.  Nyt en enää runoile, mutta osa proosarunoistani on edelleen tallella. Pian niistä ajoista on 50 vuotta. Tässä ajassa maailma on muuttunut aivan toiseksi. Jos vain ehdin tehdä kaiken suunnittelemani, voin joskus perata myös runoni tuosta paperikasasta esiin ja julkaista ne. Nykyään kun julkaisuväyliä riittää. Tosiasia kuitenkin on, että vanha ämmä  ei voi olla mitenkään kiintoisa runoilijana. Tosiasia on myös se, etten kyllä itsekään enää havittele kultaa ja kunniaa.  Kaiken teen vain omaksi ilokseni. Ei taida nuorempienkaan saavutukset enää suurta yleisöä kiinnostaa!

Tammikon tiellä viime heinäkuussa. Matkakumppanini Tuula Virsu ja sisareni Heljä ovat jo kovaa vauhtia menossa. Minulla on tuollakin kilometrin matkalla paljon tallennettavaa aivosoluihini. Ensimmäisiä tehtäviäni onkin viedä oman äitini muistot talteen.

Enkä varmaan olisi edes minä, jos en olisi säästänyt noita aarrelaatikoita kaiveltaviksi.  Jokin ulkopuolinen ärsyke kuten vaikkapa lehtikirjoitus, johtaa tonkimaan niitä  ja taas kerran koko elämän ihanuus avautuu edessäni. Pienet ilot valaisevat päivääni. Meillä ikääntyvillä ne ilot saattavat olla hyvin erilaisia kullakin. Sen olen huomannut. Tiemme eivät aina edes kohtaa toisiaan. Mutta jokainen saa pitää omat ilonsa.

Nukun silloin tällöin kovin levottomasti ja syy on useimmiten se, että haluan päästä kirjoittamaan. Jotkut vuosia vireillä olevat projektit alkavat kukin vuorollaan nousta pinnalle. Onhan materiaaliakin kertynyt sen verran, että voisin alkaa kirjoittaa.  Eihän se toden totta vaadi muuta kuin ryhtymisen ja aloittamisen. 

Tässä Leena Miekkavaara esitystä pitämässä (14.11.). Helsingin Kuolemajärvikerho kokoontuu yleensä Karjalatalon Sortavala-salissa. Nyt olikin sali täynnä porukkaa kuuntelemassa mielenkiintoista luentoa kartoista. 

Mutta nyt kuten nuorenakin heilun eri asioiden välillä, milloin täällä, milloin siellä.   Aloitan asioita, jotka jäävät kesken.  Elämä on usein melko rauhatonta. Siinä ei paljon ole rauhaa kirjoittaa ja ajatella.  Monen monta asiaa olisi pitänyt aloittaa jo aiemmin, jotta ne sujuisivat nyt helpommin.

En voinut olla ajattelematta asiaa torstaina, kun olin Helsingin Kuolemajärvikerhossa kuuntelemassa Leena Miekkavaaran esitystä ikivanhoista kartoista, joista etsittiin Karjalaa ja Kuolemajärveä.  Välillä haaveeni alkaa vielä opiskella historiaa alkavat tuntua naurettavilta.  Minulla ei ole enää aikaa uhrata vuosiani siihen, että pänttään asioita ulkoa, jotta selviäisin tenteistä läpi.  Onko niin, että meillä jokaisella on oma tulikasteemme, eräänlainen kiihko, joka ajaa eteenpäin?  Jos saisin dokumentoitua kirjalliseen muotoon omien sukujeni historian yleisen historian kontekstiin ja lisäksi tarkemmin omien vanhempieni ja oman historiani, olisin tyytyväinen. 

Olen mukana eri asioissa siksi, että oppisin lisää. Haluni jakaa tietoani on myös kasvanut ajan kanssa, kun vain vastaanottajia löytyy.  Kirjoittaminen on minulle elinehto. En todellakaan pystyisi edes elämään ilman tätä välinettä. Valokuvaaminenkin on minulle ensi sijassa dokumentointia. On ihanaa, kun silloin tällöin voin jakaa eri tasoilla näitä asioita muiden kanssa. Mutta kaikista eniten kaipaan vertaistukea, jota voin keskustella syvällisemmin tavoitteistani ja samalla saada niitä selkeytettyä.

Nämä kaksi kuvaa on sisareni Heljä ottanut. Houkuttelin hänet mukaani 9.11. Karjalan liiton Perhe- ja suku-tapahtumaan, jossa osallistuimme iltapäivän seminaariin, Se käsitteli perhettä ja sukua sodan varjossa. Useissa Karjalaan, sukutukimukseen ja kirjoihin  liittyvissä tapahtumissa tapaan Tuula Virsun Turusta.  Suomen Sukuhistoriallisen  yhdistyksen toiminnanjohtaja FT Kari-Matti Piilahti kertoi aampäivän ohjelmassa karjalaisesta sukututkimuksesta ja asutushistoriasta. Hän on ollut opettajani sukututkimuksen jatkokurssilla. Kävin tervehtimässä ja vaihtamassa pari sanaa.

Kotityöt jäävät siksi joinakin päivinä hunningolle, kun veto näihin vaatimattomiin harrastuksiini on päällä. Jokin aika sitten vietin aikaani Kansalliskirjastossa, jonne pitäisi lähteä uudelleen. Onneksi mahdottoman paljon aineistoista saa netin kautta. Kansallisarkistoon olisi aiheellista mennä tutkimaan tietoja, joita ei ole vielä digitoitu. Hämeenlinnan ja Mikkelin maakunta-arkistoissa olisi aiheellista vierailla. Viipuri ja Pietari ovat  vuorossa sitten.

Tämän kartan olen varmaan ennenkin esittänyt blogissani ja Facebookissa. Se löytyy Viipurin läänin historia-kirjasarjan osan III sivulta 421, jossa kerrotaan Rautateollisuuden varhaisvaiheista Kannaksella. Juvan ruukki sijaitsi samoilla Karjalaisten kylän lähistöllä. Selityksenä kuvalle kirjassa: " Lorenz Christoph Stobaeuksen karttaluonnoksessa maaliskuulta 1703 näkyy Juvan ruukin sijainti Kuolemajärven ja Kaukjärven välissä, talvitien varrella." 

Monet sukututkijat kuten myös historiantutkijat ovat tutkineet asioita kymmeniä vuosia, minä olen vasta alkupolulla.  Oma tutkimukseni on samalla opiskelua. Tällä viikolla innostuin tutkimaan voudintilejä.  Niitä alettiin pitää Ruotsin valtakunnassa Kustaa Vaasan aikana (1523 – 1560). Tarkempaa tietoa niistä löytyy Kansallisarkiston sivuilta.  Ajattelin perehtyä niihin perusteellisesti ja samalla opetella lukemaan vanhoja käsialoja.

Ehkä myös mahdollisesti oppisin jotakin oleellisista noista ajoista ja siinä sivussa minulle tippuisi jotakin tietoa myös omiin tutkimuksiini. Aloitin rohkeasti Karjalan voutikunnan voudintileistä. Valitsin vuoden 1616 – 1617, koska se oli ensimmäinen vuosi Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen sivuilla.  Löysin Kuolemajärven kylät helposti Viipurin pitäjän alta alkaen kylästä Kuolemajärviby.  Siirsin kuvat Wordiin ja aloitin translitteroinnin kylä kylältä asukas asukkaalta. Aika pitkälle pääsin, mutta se on vielä kesken ja monia nimiä joudun vielä usein pähkäilemään. Kylännimiä en myöskään kaikkia ymmärrä.

Lisää kuvateksti

Valitsin uudemman asiakirjan, koska 1500-luvun dokumentteja on vielä vaikeampi lukea. Täältä Rannan voutikunnan maantarkastusluettelosta  löytyvät helposti melkein kaikki Kuolemajärven kylät, jotka ovat olleet jo silloin hyvin asutettuja.  Menee kyllä tovi aikaa oppia lukemaan kirjoituksia, vaikka ne vaikuttavatkin selviltä. Niiden tulkinnat, erilaiset nimet  ja ajan ymmärtäminen on opeteltava siinä sivussa. Olen useamman kerran alkanut tehdä luetteloita paikkakunnan kylistä ja asujista, mutta työn hitauden ja tulkintavaikeuksien takia olen jättänyt sen kesken. Aiemmin kirjoitetuista historiakirjoistakaan en saa aina  kovin paljon apua, koska niissä vanhemmat ajat ovat melko ylimalkaisia ja lähteet melko puutteellisia.

Olen mahdottoman kiitollinen, että on aina ollut ihmisiä, jotka ovat paneutuneet historian tutkimiseen ja kirjoittaneet siitä. Siksi luenkin koko ajan muiden kirjoittamia opuksia. Lähteiden rekisteröinti on hyvin tärkeätä, että löydän ne myöhemmin helposti ja voin liittää kirjoituksiini. Koko ajan olen kuitenkin oppinut valtavasti ja löydän jo paikkaa koskevat tiedot helposti asiakirjoja selailemalla, koska tunnistan tutut  nimet.  Mutta kuten jo mainitsin alkutaipaleella olen ja olisikin hienoa saada tähän työhön apua, jotta pääsisin siihen varsinaiseen tehtävääni, aiheesta kirjoittamiseen.  

Enkö ole jo kirjoittanut, että yksi elämämme tarkoituksista on oppiminen.  Vaikka tutkiminen ei johda aina mihinkään tulokseen, niin jo pelkästään tällaisella tutkimusmatkalla oleminen on ilo. Siksi on hienoa löytää valmiita teoksia aiheesta kuin aiheesta.  Mahtavaa on myös voida osallistua erilaisiin seminaareihin, joissa voimme kuunnella tutkijoiden aiheisiin liittyvistä esityksistä. Tämä aika on erityisen otollista näille asioille tai sitten oma katseeni on erityisesti kohdistunut niihin.

Palaan vielä tuohon tekstini alkuun, jota aloitin itse asiassa kirjoittaa jo eilen aamulla, mutta jouduin keskeyttämään melko pian eikä koko päivänä sitten enää ollutkaan tilaisuutta palata siihen. Otsikko on oman runoni alku ja voisin nyt itse asiassa jatkaa sitä vaikkapa seuraavasti  "tutkia historiaa kuin omaa elämää", mutta en tee sitä. Runosuoneni ei enää pulppua samalla tavalla kuin nuorena.

Kotityöt ovat taas täysin hunningolla.  Papereita, lehtiä, valokuvia ja kirjoja kaikki pöydät ja lattiat täynnä. Ja aurinkokin alkoi  yllättäen paistaa. Siksi keittiö ensin kuntoon, imuri käteen ja ehkä sitten ulos lenkille kameraa käyttämään. Tai sitten keksin ihan jotakin muuta.  Usein kuitenkin päivä on jo päättynyt ennen kuin olen ehtinyt tehdä kaikkia niitä asioita, joita haluaisin tehdä.

Charles Emmanuel Biset. 1640.