Ajan raskaus

Onkohan tulevaisuudessa häämöttämässä sellainen aika, että ehtisin tehdä jotakin oikeasti?  Minusta tuntuu koko ajan, että raapaisen monia asioita saamatta mitään kunnolla aikaiseksi. Taitaa olla niin, että meillä jokaisella on aivan ikiomat mittapuut, joiden mukaan arvostelemme toimiamme.

Tässä eräänä päivänä alkuviikosta ystäväni mainitsi ollessani hänen luonaan kahvilla, että omenapuutkin pitäisi leikata.  Olin vähän aikaisemmin kiinnittänyt huomiota oman pihani pilviä hipovaan omenanpuun oksaan samalla kun katselin, miten ihmeessä ylettyisin katkomaan mäntymetsäni puiden kuivanneita oksia. 

Mäntymetsäksi voi hyvin kutsua puutarhaa, jossa kasvaa kymmenisen isokokoista saaristomäntyä.  Nyt kun lumi vielä peittää pihan, niin aamuisin se voi olla niin kovapintaista, että sen päällä pystyy seisomaan ja ulottuu ylemmäs.  Aamut usein vilistävät ohi muuta tehdessä ja iltapäivällä aurinko on lämmittänyt  lumen pinnan.  Sen verran voin tehdä, että luen puiden leikkausohjeet. Niissä sanotaan, että hyvän sadon varmistamiseksi hedelmäpuita on leikattava usein.  Taidan tässä joku päivä tarkastella asiaa tervettä järkeä käyttäen ja jättää jatkon tuleville asukkaille, jotka todennäköisesti kuitenkin kaatavat säälimättä pihan kaikki puut.  Maailma ja ihmisten arvostukset ovat muuttuneet. Vanhaa pihaakaan ei saa koskaan takaisin muuta kuin antamalla ajan kulua eikä sitä saa silloinkaan samanlaisena takaisin.

Kunta-asioita

Viikolla kävin Tuusula-seuran vuosikokouksessa, jossa otettiin kantaa kuntamme palasiin pilkkomis- ja jakamissuunnitelmiin, jotka kumpuavat metropolihallinnon suunnitelmista.  http://www.hs.fi/paivanlehti/kaupunki/Helsingin+seudulle+tulisi+nelj%C3%A4+kuntaa/a1362125585761?src=haku&ref=arkisto%2F 

Pöyristyttävää jo sinänsä olisi, että historiallisesti toiseen joukkoon kuuluva Tuusulan eteläosa liitettäisiin osaksi Vantaata.  Sote-alue-kysymys on toinen asia , joka vie samaan suuntaan.  http://www.hs.fi/kotimaa/Sote-ehdotus+Helsinki+Espoo+ja+Vantaa+vastaisivat+palveluista+pikkunaapureille/a1363661016468

Kokouksessa todettiin, että nyt on viimeinen hetki ottaa asiat omiin käsiin ja rakentaa yhteinen linja muiden Keski-Uusimaan kuntien kanssa. Tuskin  edes me asiaa sivusta seuranneet  pystymme täysin ymmärtämään, mistä tässä kaikessa  oikein on kysymys.  Ja toisaalta  välittääkö moni nuoremman sukupolven edustaja siitä, mihin kuntaan me jatkossa kuulumme  ja minne päin käännämme katseemme, kun haemme palveluja.

Olen jo aiemmin ollut silmät pyöreinä, kun aina asioiden edellä kulkee se sama väittämä, että näin tehdään, koska väestö vanhenee ja siksi tarvitaan uudelleen organisointia.  Eikö tämä koko juttu maksa myös mielettömän paljon?  Maailma menee aina vain vaikeammaksi ymmärtää. Toivon kuitenkin jaksavani ymmärtää sitä edes jotenkuten elinpäivieni loppuun saakka.

Sama paikka kuvattuna  ylhäällä viime viikolla 19.3.2013 ja alhaalla 2.2.2009

Tamminiemi

Viikolla kävin myös Helsingin Kuolemajärvikerhon kanssa tutustumassa Tamminiemeen. Esittelyn aluksi saimme kuulla ensi kesänä Ilmajoen musiikkijuhlilla Kekkosesta tehdyn oopperan pääosissa esiintyvien Jyrki Anttilan ja Raimo Laukan laulua.  Tamminiemen huoneita kiertäessäni tuli mieleen, että tänä päivänä monet nuoret ovat rakentaneet itselleen yhtä komeita ja suurempia pytinkejä, jolloin Tamminiemi saattaa tuntua niiden rinnalla vaatimattomalta. Siinä taas tuli mietittyä maailmamme arvojen muuttumista.

Tässä olemme menossa saunalle ja kahvilaan.

Sukututkimukset

Melkein suoraan Tamminiemestä jatkoin Tuusulan sukututkimuskerhon kokoukseen, jossa tällä kertaa pääaiheena oli Mika Waltarin ja Sylvi Kekkosen sukulaisuussuhde.  Maija Kajander, joka itsekin oli viides serkku Mika Waltarin kanssa, valotti meille tämän äidin puoleista sukuhistoriaa.  Sylvi Uinon äiti oli Pietarissa toimineen kultasepän (Thomas Stenberg)  tytär Emilia Stenberg.  Mika Waltarin isoisä eli äidin isä (Johan Johansson) oli samoin Pietarissa kultaseppänä.  Sukuyhteys syntyi näiden kultaseppien kautta, kun Johan Johansson meni naimisiin Mika Waltarin isoäidin Maria Wilhelmiina Trappin kanssa, joka oli siis alun perin  Pornaisista kotoisin ja jonne hän myös Pietarista palasi.

Olin noiden sukujuttujen jälkeen todella väsynyt ja sammahdin tosi aikaisin nukkumaan. Heräsin aamulla aikaisin ja Mika Waltarin elämänkerrat kirjahyllyssäni alkoivat polttaa.  Tutkinkin heti, mitä kirjoissa näistä asioista kerrotaan. Uudemmassa Unio Mysticassa, jonka Panu Rajala on kirjoittanut, sukulaisuussuhde todellakin mainitaan sivulla 30, jossa kerrotaan, kuinka  Waltarin perheen asuessa Mikkelissä  äidin pikkuserkku  Sylvi Uino ulkoilutti perheen poikia.  Ritva Haavikon toimittamassa, vuonna 1980 ilmestyneessä  teoksessa ”Kirjailijan muistelmia”, Mika Waltari kertoo sukunsa vaiheista melkein samoin sanoin, kun tilaisuudessa kuulimme. 

Menossa tutustumaan Sipoon  vanhaan kirkkoon kesällä 2006. Olimme tulossa Pornaisista, Mika Waltarin maisemista, jossa kävimme kesäretkellä, Anna ja minä.

Vanhat blogit, tämä talvi ja vähän muitakin

Muiden sukututkimukset innostavat taas hetkeksi omien puoleen, vaikka aikani rapisee ohitse aivan liian nopeasti. Ehdin lukea jutun jos toisenkin ja siinä kaikki. Talvipäivät valuvat  toisinaan käsistä milloin yhden milloin toisen asian viedessä huomioni.  Suoraan sanoen nautin välillä vain olemisesta.

Alkuviikosta riensin parina päivänä Tuusulanjärvelle, jossa tänä kevättalvena on mahtavat  luistelu-, hiihto- ja kävelyradat. Viikonloppuina sinne ei kannata lähteä, koska monet muutkin ovat tulleet paikalle ja on melkein mahdoton saada päiväsaikaan parkkipaikkaa. Arkipäivisin tilaa riittää.  Viime vuosien talvina tällaista mahdollisuutta jääelämään ei olekaan ollut, koska lunta on tullut niin paljon jo siinä vaiheessa kun järvi ei ole vielä kunnolla jäätynyt.  Kiertelin itse asiassa siellä viimeksi helmikuussa 2009.  Kirjoitin siitä 3.2. 2009 silloiseen blogiini seuraavaa:

"Iltapäivästä tulikin mahdottoman hieno. Ajattelin ensin lähteä pienelle kävelylenkille, kävellä lähellä kotiani olevalle yhdelle Tuusulanjoen ylittävälle sillalle kameran kanssa. Minulla on tuhansia kuvia sillalta, koska niin usein kävelylenkkini kulkevat sen ohi ja päiväsaikaan en voi lähteä minnekään ilman kameraa.  Mutta mieleni muuttuu koko ajan, uusia ideoita tulee. Loppujen lopuksi ajoin autolla Tuusulan kirkolle. Kiertelin ensin hautausmaan ja kirkon ympäristön ottaen kuvia joistakin haudoista (Halonen ja Aleksis Kivi jne) .

Sitten laskeuduin Tuusulanjärvelle. Olen aikoinaan asunut kirkon välittömässä läheisyydessä. Olenkin ikuistanut maisemaa kirkon rannasta kohti Järvenpäätä myös tuhansia kertoja vuosikymmenien ja erityisesti viimeisimmän 5 vuoden aikana, kun olen kuvannut digikameralla. Järvelle on nykyään talvisin aurattu leveät luistinradat ja niiden viereen tehty parikin latua. Tuusulan puoleinen rata kiertää ympyrän kaartuen lähellä Halosenniemeä toista rantaa pitkin takaisin. Järvenpään puolella on omansa. Päätin kävellä Tuusulan puoleisen kierroksen, koska halusin kuvata talvista Halosenniemeä järveltä päin. Fjällbon kohdalla poikkesin rantaan kuvaamaan polkua rannassa ja sen ympärillä kaartuvia mäntyjä. Kunpa osaisin maalata tai kunpa minulla olisi malttia opetella maalaamaan. Paremman puutteessa maalaan runsaasti kameralla.

Viime vuonna tähän aikaan oli myös vielä näin paljon lunta. Muru seuraa ikkunasta naapurin Mökää.

Luistelijat ja hiihtäjät olivat pääsääntöisesti vanhempaa väkeä, olipa yksi lähtenyt potkukelkalla liikkeelle.  Kaikenlaisia luistimia oli käytössä. Retkiluistimet ja sauvat ovat varmaan paras yhdistelmä.  Onnelan rannassa niitä vuokrattiin 25 euroa/2 tuntia.  Kannattaa varmaan ostaa heti alkuun omat, koska hinta on naurettavan kallis.

Kun tulin Fjällbon rannasta takaisin radan reunaan, kaunoluistimilla luisteleva nainen kaatui komeasti edessäni. Kun hän nousi ylös, hän lensi saman tien toiselle puolelle. Olisin auttanut, mutta eipä hän sitten tarvinnutkaan apua. Hän sanoi olevansa ensimmäistä kertaa kokeilemassa luistimia, jotka myös näyttivät aivan upouusilta. Ne hän oli ostanut jostakin 20 eurolla. En kyllä lähtisi kaunoluistimilla, niin vaikeat ne olivat minulle aikoinaan Kouluaikoina en koskaan oppinut luistelemaan kunnolla. Toivotin hänelle hyvää jatkoa.

Jäässä risteili paljon halkeamia, vaikka onhan se paksua ja kestävää. Krapin saunan ja Taistelukoulun kohdalle oli tehty avannot uimista varten. Ilma oli mitä parhainta hengittää ja kulkea, pieni pakkanen oli juuri sopiva ja aurinko lämmitti. Kuvaaminen iltapäivän kirkkaassa auringonpaisteessa lumen häikäistessä ei ole helppoa, mutta räpsin tapani mukaan ahkerasti paljon kuvia ja karsin niitä sitten, kun olen siirtänyt ne tietokoneelleni. Sain kuvattua Halosenniemeä ja siitä käännyinkin toiselle puolelle kohti jykevää Sarvikalliota. Kallio peitti auringon. Valon ja varjon erot tulivat jyrkiksi. Vähensin ilmiselvästi kuvaamistani paitsi otin pari omakuvaa varjostani. Josko voisin niitä käyttää johonkin tarkoitukseen. Tuntui että porukkaa alkoi olla vähemmän liikkeellä, kello lienee ollut siinä 15.30.

Ajattelin Pekka Halosta hiihtämässä järvellä kun olin samassa paikassa, missä hänkin aikanaan kulki. Hän oli etsimässä kuvauskohteita ja ehkä paikkaa tulevalle ateljeelleen ja kodille. Puhelin pärähti soimaan laukussani. Elisa Torniosta soitteli. Olin äskettäin kysellyt sähköpostilla häneltä, mitä pakkaan matkalaukkuuni, kun ensi sunnuntaina lähden hänen mukanaan Tornioon ja myöhemmin Leville. Puhelun ajan olin Sarvikallion varjossa. Oli jännä sanoa Elisalle, että soitit minulle keskelle Tuusulanjärveä. Keskustelimme viikonlopun ohjelmasta ja tosiaan siitä, mitä otan mukaani kameroiden lisäksi. Aion kuljettaa myös kannettavan tietokoneeni sinne, koska olen ostanut sen nimenomaan matkoja varten.  Hän tulee etelään jo viikolla ja menee ensin siskonsa luokse Espooseen. Menen jo lauantaina tapaamaan häntä Vantaalle ja samalla kuuntelemaan hänen työhönsä liittyvän amerikkalaisen gurun esitelmää. Sen jälkeen menemme syömään jonnekin. Sunnuntaiaamuna hän noutaa minut mukaansa ja pitkä matka Tornioon alkaa. Siitä onkin jo aikaa kulunut, kun olen viimeksi Lapissa ollut, ainakin 15 vuotta. Nyt katson asioita aivan uusin ja kiireettömin silmin. Osa minusta on nykyään aivan toinen ihminen kuin silloin. Sitä se vanheneminen tekee.

Tammikuussa 2008  (12.1.2008) Tuusulanjärvellä näytti tältä.

Kun olin Tuusulan kirkon kohdalla päätin oikaista ladun viertä pitkin järven poikki. Se olikin raskasta, koska lunta on kuitenkin aika paljon. Lapsiperheitä tuli nyt rannalle harjoittelemaan luistelemista vanhempien päästyä töistä. Huomasin olevani tosi nälkäinen, sillä olin viimeksi syönyt aamulla pari ruisleipäviipaletta. Onneksi kotona oli eilen päivällisen tähteet, jotka tarvitsi vain lämmittää."

Itse asiassa samoja asioita kirjoitin myös edellisenä päivänä edelleen lähettämääni päiväkirjamerkintään, johon viittasin blogini alussa:

"Koko kansa kirjoitti eilen päiväkirjaa.  Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kalevalaisten Naisten Liitto keräsi kansanrunousarkistoon päiväkirjamerkintöjä tavallisilta suomalaisilta ihmisiltä. Samanlainen keräys järjestettiin tasan 10 vuotta sitten eli 2.2.1999 ja silloin arkistoon kertyi yli 23.000 päiväkirjaa. Aineistosta tehtiin tutkimus ja julkaistiin teos Suomalaisen päivä (SKS2001)."

Tosin merkintäni kertoi myös muista asioista kuten unistani ja rauhattomasta nukkumisestani levottoman nukkujan rinnalla. Pakenin silloin moniin asioihin voidakseni olla ajattelematta epäonneani elämässä. Nyt pakoni on tavallaan päättynyt, mutta olenko sen onnellisempi? Vai olenko vain tyhjässä kohdassa ajanjaksojen välissä?

Antamalla ajan kulua ja tehdä tehtävänsä. Ehkä se pätee ihmiseenkin jos puutarhaankin. Mutta samanlaisena en sitä edes halua takaisin.

Tätä odotamme.