Kohtalon kohtaamista

Yritän olla hissukseen kuten eläin, joka sairastuttuaan piiloutuu muilta. Ihmiset toimivat eri tavalla suljetusti, avoimesti tai riehuen. Sairauteni toin julkisuuteen, samoin toin hieman peitellysti perhehelvetin, jossa elin vuosikausia ympäristön sitä täysin edes tajuamatta. Mutta mitä tiedämme ylipäänsä läheistemme elämästä kulissien takana. On vaikea käsitellä tappionsa, mutta niin se on vain käsiteltävä ja jatkettava eteenpäin. Loppujen lopuksi emme saa täältä kauniista ja toisaalta kauheasta maailmasta mitään mukaamme. Pääasia on, että tulemme jotenkin toimeen.

Nyt on jälleen uudelleen oikeudessa saakka vahvistettu, että nainen ei saa tehdä virheitä, mutta mies saa rellestää. miten haluaa. Loppujen lopuksi nainen olikin sitten se, joka on elänyt kaikki vuodet siivellä, vaikka asia oli vuosikaudet toisin päin. Vapaamatkustajaa palkitaan runsaasti. Hyvyydellä ei tässä maailmassa enää pärjää. Hyvyyttä voi tässä tapauksessa kutsua täydelliseksi tyhmyydeksi. Tyhmyydestä tietysti rangaistaan. Minun tyhmyyteni on ollut monikertaista. Tähän se päättyy. Nuolen tappioni ja jatkan eteenpäin. Onhan vastaanvanlaista tapahtunut ennenkin. Ihmisten raadollisuus ilmenee tänä päivänä eri tavalla kuin aiemmin. Se on pelottavaa. Pelottavaa on myös se, että oikeudessa työtä tekevien kyky nähdä ja tulkita tapahtumia on heikentynyt. Loppujen lopuksi naisen asema yhteiskunnassamme ei ole niin hyvä kun sen voisi olettaa olevan. Miehen sanaan luotetaan edelleen enemmän. Oikeus ei välttämättä enää toteudu vaan muut arvot jylläävät. Onhan se nähty muuallakin.

Voisin toki heittää nyt järjen pellolle ja alkaa elää pellossa. Ymmärtököön kukin sen, miten tahtoo. En koskaan pystyisi niin tekemään ja kuvittelin, että eivät muutkaan. Kun katselin vuosikaudet toisen ihmisen pellossa elämistä voimatta millään tavalla auttaa ja loppuun saakka luottaen, että voisimme lopuksi sopia asioista, olen läksyni karvaimman kautta oppinut. Kosto oli yllättävä enkä tiedä nytkään, jatkuuko se edelleen. Vastaavaa tapahtuu kokoa ajan ympärillämme emmekä näe sitä. Monet sortuvat paineen alla. Miten voisin jakaa kokemukseni suuremmalle yleisölle? Katsotaan nyt ensin, miten itse ensin käsittelen tämän loppuun saakka.

Näkymä Kansallisarkiston rapuilta eilen ennen kello 17.00.

Huolimatta tämän viikon ikävistä uutisista, jatkan elämääni entiseen tapaan. Eilen osallistuin Markkulan sukuseuran juhlaseminaariin Kansallisarkistossa. Sukuseuran perustamiskokous pidettiin 24.11.1992 samaisessa paikassa. Oli todella mukava parin vuoden tauon jälkeen osallistua seuran tilaisuuteen.

Tällä välillähän minulla on ollut muuta tekemistä niin paljon, että olen joutunut jättämään tämän seuran kokoukset ja retket väliin. Opiskelut ja äitini sukuun liittyvän Kuolemajärven Sirkiöiden sukuseuran perustamiseen liittyvät asiat ovat vieneet aikani. Voimani ovat myös olleet viimeisen vuoden aikana rajalliset.

Eilisessä ohjelmassa oli ensin kahvitarjoilu Kansallisarkiston ravintola Café Hausenissa, jonka jälkeen siirryimme toiseen tilaan kuuntelemaan esityksiä. Sukuseuroissa kokee yleensä jonkinlaisen jännittävän yhteenkuuluvuuden tunteen helpommin kuin muualla, vaikka todennäköisesti useimmat meistä olemme toisillemme vain hyvin kaukaisia sukulaisia. Minäkin rupattelin kahvipöydässä itselleni tuiki tuntemattomien serkusten kanssa, joiden juuret veivät Janakkalaan. Näin ollen yllättäen istahdin samaan heimoon kuuluvien seuraan tietämättä sitä.  Ehkä tapaamme jossakin tulevassa kokoontumisessa uudelleen.

Tässä kuvassa jaetaan ansiomitalina  Martti Markkula-mitalia. Jakajana Sami Lehtonen,sukuseuran varapuheenjohtaja ja Ritva Markkula, sukuseuran puheenjohtaja. Seuran valokuvaaja Sakari Ponsimaa on kuvaamassa. Seuran sukututkija Raimo Markkula eturivissä. Aivan oikealla näkuu Iris Lundqvist, seuran sihteeri. Keskellä mitalin saaja, sukuseuraa perustamassa ollut sukuseuran vaikuttajanainen kautta vuosien Irja Seetula ja hänen poikansa.

Sukuseuran 203 sivuinen historiikki "Totta ja tarinoita" kertoo sukuseuran perustamisesta, alkuvuosien hallituksen päätöksistä, seuran toiminnasta ja sukututkimuksesta. Se oli juuri ilmestynyt ja sain sen mukaani. Historiikin on toimittanut ja kirjoittanut sukuseuran nykyinen puheenjohtaja Ritva Markkula hallituksen nimeämän työryhmän keräämästä aineistosta. Enpä malttanut olla ottamatta kirjaa luettavaksi nukkumaan mennessä ja oli vaikea laskea se käsistään unen tullessa. Lopetin lukemisen lauseeseen

"Sukututkimus antaa elämänviisautta kohdata omat kohtalonsa ja mukautua niihin. Samalla se on ihmiselle muualla tavoin kehittävää, kuten kaikki muukin älyllinen toiminta". 

Tämä lause kirjan X luvun Sukututkijat ja sukututkimus sukuseuran toiminnan keskiössä  liittää minutkin jännällä tavalla sukututkijoiden ketjuun. Rauli Tammelasta olen kirjoittanut aiemminkin, mutta lause on mainittu renkolaisen Antti Ilolan kohdalla. Olavi Nikkilä, isäni serkku on ollut sukututkijana molempien innoittaja. Olavi I Nikkilä tutki Nikkilän sukua ja oli perustamassa aikanaan Nikkilän sukuseuraa, jonka kohtalosta minulla ei ole nyt tietoa. Mutta Nikkilän kautta liityn minäkin tähän Markkulan sukuun. Molemmista sekä Olavi Nikkilästä ( 19.9.2010) että Rauli Tammelasta (6.7.2012) olen kirjoittanut hävinneessä blogissani kuvien kera,  jälkimmäinen oli viimeinen blogikirjoitukseni siellä ennen foorumin häviämistä.  Onneksi ne kirjoitukset ovat muualla tallessa. Lause antaa minulle myös voimaa jatkaa ja kohdata ennalta arvaamaton kohtaloni.

Tänään on vuorossa siirtyminen Hämeestä Karjalaan, jossa sitten meneekin koko loppuviikko. Helsingin Kuolemajärvikerho kokoontuu Karjala-talolla illan suussa. Enpä tässä ehdi ajatella kitkeriä ajatuksia ollenkaan kuin välillä hätkähtäen tämän hetken todellisuuteen...

Tämän ihanan kuvan olen lainannut jostakin Facebookin syvyyksistä. Olkoon se rauhoittavana elementtinä tääsä sekavassa kirjoituksessa.