Kauemmas se pakenee

Vaikka teet mitä tahansa. Viikossa ei saa paljon mitään aikaiseksi. vaikka koko ajan puurtaa. Olen joka päivä siirtänyt tämän räpsykän avaamistakin aina myöhemmäksi, jotta ehtisin tehdä vähän enemmän. Mutta samanlainen kaaos on ympärilläni. Lauantaista alkaen olen siirrellyt kirjahyllyjä huoneesta toiseen ja järjestänyt toivottoman suureksi paisunutta kirjastoani. Eihän työni missään tunnu, mutta sain vähän enemmän mahtumaan. Ja kun seuraavan kerran etsin jotakin, niin enpä taas löydä. Tyhjensin myös jälleen pyykkikorillisen liinavaatteita. Osa niistä löysikin melkein samantien uuden kodin. Loput repsottavat tuossa lattialla taas viikkokausia odotten seuraavaa vaihetta.

Odotan kovasti, että myös muita tavaroitani kelpaa vanhimmalle lapsenlapselleni, koska ei varmaan enää mene kauan siihen, kun hän muuttaa omaan kotiin. Nuorilla tytöillä on tänäkin päivänä aivan samanlainen kiire lähteä kotoa pois kuin meillä aiemmilla sukupolvilla.

Tämä samainen tyttärentyttäreni täytti tässä kuussa 18 vuotta. Hän on samanaikaisesti käynyt ammattikoulua ja valmistuu ensi keväänä kokiksi. Hän on opiskelun lomassa suorittanut autokoulun ja käynyt töissä. Kun hän kohta saa ajokortin, hän ostaa ansaitsemillaan rahoilla heti itselleen auton päästäkseen liikkumaan paikasta toiseen.

Minun nuoruudessani aivan tuollainen vauhti ei ollut edes mahdollista. Kulutin vuosia saavuttaakseni jonkinlaisen tasapainon elämässäni. Välillä tuntuu, etten ole sitä koskaan edes saavuttanut, en siis vieläkään. En todellakaan.

Tämä kuva on penkkareiltani kaukaisella 1960-luvulla Hämeenlinnan yhteiskoulussa. Minut on helppo tunnistaa, koska olen se poikkeava yksilö.

Lisään tänne nyt aina silloin tällöin sellaisiakin kuvia, jotka olivat kuvablogin runsaan 2000 kuvan joukossa. Koulun jälkeen koitti vapaus ja metsä kutsui kuten kutsuu nytkin.

Kun aina välillä skannaan vanhoja valokuvia, niin muistelen kuvien ottoaikojen maailmanmenoa. Muistan hyvin 1960-luvun ja sen, kuinka tappelimme siskojeni kanssa niistä vähistä vaatteista, joita meillä oli. Vanhempamme olivat varmaan tosi tiukoilla pystyäkseen elättämään meidät ja tulemaan vastaan tarpeissamme. Mutta tuskin olisimme silloin edes omalla työllä pystyneet ansaitsemaan paljonkaan. Palkkataso ensimmäisissä työpaikoissa jopa opiskelun päätyttyä oli niin surkea, että vielä silloinkaan sillä ei elänyt edes yhtä kuukautta. 1980-luvulla elintaso alkoi olla jo parempi.

Laskin, että ensimmäisen kokopäiväisen työpaikkani kuukausipalkalla 250 markkaa ansaitsin tämän päivän arvoon muunnettuna noin 400 euroa. Kun sitten lähdin kotoa vuonna 1966 ja muutin Helsinkiin, sain päästyäni pankkiin töihin tammikuussa 1967  palkkaa käteen verojen jälken 357,70 markkaa eli nykyrahassa 559 euroa. Ostin sinä talvena itselleni Palmrothin korkeavartiset pehmeätä nahkaa olevat saappaat, jotka maksoivat 125 markkaa eli nykyrahaksi muutettuna lähes 200 euroa. En tietenkään pystynyt maksamaan niitä muuten kuin osamaksulla. Vuokraan meni noihin aikoihin suunnilleen puolet palkasta. Ja vuokra- asunto oli alivuokralaisasunto, yleensä vain pieni huone, jonka jaoin jonkun toisen kanssa.

Mutta silloin koko maailma tuntui olevan avoimena edessä. Nyt usein ajattelen, että tässäkö se olikin. Elämä. En ole todellakaan ole ehtinyt käyttää kaikkia voimavarojani, vaikka voimani ovat hiipuneet. Usein ajattelen, kuinka hienoa olisi aloittaa nyt uudelleen. Mahdollisuuksia on edessä paljon enemmän kuin meidän aikanamme. Työkalut elämään ovat aivan toiset, vaikka valintojen tekeminen saattaa olla edelleenkin yhtä vaikeaa kuin aikoinaan. Nyt puhutaan paljon siitä, kuinka nuoret ovat syrjäytyneitä ja onnettomia. Kyllä meidänkin aikoina elämäntuska valtasi hyvin usein mielen. Ensin siellä kaukana kaikesta ja sitten lopuksi kaiken keskelläkin.  Kun täytin 25 vuotta, tunsin olevani ikivanha. Aina piti yrittää kurkottaa kauemmas. Niin kuin vielä nytkin. Ja aina se kauemmas pakenee vieläkin kauemmas.

Tällä viikolla olen jatkanut järjestelyjä. Suuri osa vuosien mittaan keräämistäni resepteistä lentää nyt paperinkeräykseen. Kaapit ovat täynnä tavaraa, joita voin selittää osittain vuosia kestäneen selviytymistaisteluni aikaansaannoksiksi. Minulla on ollut tapana pitää työpäiväkirjaa eli yksinkertaisesti vihkoa, johon kirjoitan, mitä olen tekemässä tietokoneellani ja mikä on ajankohtaista juuri silloin.  Nykyään yksi vihko kestää kuukausikaupalla, koska kirjoitan sinne vain lyhyitä muistiinpanoja. Eräältä hyllyltä tuli nyt käsiini alkuaikojen vihkoja, joiden sivujen välit ovat täynnä kuvia, lehtileikkeitä ja kopiota. Oman elämän arkeologiaa, voisin sanoa. Kuten ne kaikki vanhat päiväkirjat.

Välillä siivoan kaappeja ja välillä teen muita töitä. Tänä aamuna päätin puhdistaa pesuhuoneen pesualtaan vesilukon. Olen tehnyt sen silloin tälöin vuosien mittaan. Hävitin puhdistusvaiheessa sitten sen osia ja jouduin lähtemään kylille ostaakseni uuden. Uusi olisi ollut muuten ihan sopiva, mutta altaan alapuolella on kaappi ja siinä hylly, joka altaan mallin takia aiheutti sen, että uusi ei mahtunutkaan. Hylly olisi pitänyt rikkoa. Onneksi sain vanhan vesilukon asennettua takaisin parilla osan lisäyksellä. Minun on vielä hyvin vaikea olla taitetuin jaloin polvillani lattialla, joten oikein mielelläni jättäisin kaikki asennushommat jollekin muulle.

Enpä olisi koskaan kuvitellut, että elämä olisi mennyt niin kuin se meni. Että olen loppujen lopuksi yksin ja olen siihen täysin tyytyväinen. Ettei ympärilläni olekaan isoa perhettää kuten välillä tuntui, kun hääräsin keittiössä kuin italialainen perheenäiti ikään. Vaikka joudunkin nyt näkemään paljon vaivaa hoitaessani asioita yksin, en vaihtaisi nykyistä elämääni hevin saadakseni apua autoasioiden, puutarhatöiden ja muiden miestä vaativien töiden hoitamiseksi. Enpä saanut apua silloinkaan, kun talossa oli mies. Kituuttelen siis yksinäni köyhänä, onnellisena ja riippumattomana. Mitä nyt välillä pohdin, miten selvitä eteenpäin. Niin tekevät varmaan kaikki muutkin.

Keskimmäinen lapsenlapsi Arttu on viettänyt luonani pari yötä. Mukavaa seuraa. Tässä hän kissansa Manun kanssa . Kuva viime vuodelta.