torstai 19. heinäkuuta 2012

Tänään katselen ikkunasta ulos



Ottipa voimille, nimittäin eilinen Helsingin retki tyttärenpoikani Artun kanssa. Toisaalta sanonkin kaikkien tämän kesän retkien olevan kokeilua ja itseni haastamista. Enempään en vielä pysty enkä helposti ainakaan kahta peräkkäistä päivää. Kävimme luonnontieteellisessä museossa ja Helsingin kaupungin museossa Tennispalatsissa katsomassa Georgia O´Keeffen näyttelyn.

Arttu ei enää oikein anna itseään kuvattavan. Kuvaajakin lannistuu silloin pikku hiljaa ja kamera menee laukkuun. Edellisenä päivänä hän antoi isänsä kuvata itseään Tuusulanjärvellä saatuaan yli 2 kg painavan hauen. Sinne kalastamaan hän haikaili Helsingissäkin, kun ilma näytti niin suotuisalta.





Sain sitten puhelinsoiton laukkuuni eli en ollut kuullut sitä Helsingin hälinässä. Ruotsissa asuvan enoni Yrjön vaimo Hilkka oli soittanut. Soitin takaisin istuessamme Artun kanssa odottamassa ruokaamme ja kun vihdoin tavoitimme toisemme, kuulin heidän olevan Helsingissä. He olivat olleet Pohjanmaalla retkellä Hilkan kotimaisemissa ja palaamassa Ruotsiin laivalla Helsingistä. Kolme varttia vielä laivalle paluuseen. Meillä oli ruoka syömättä ja minä siis jo vähän vaivainen, oli siis turha yrittää Kauppatorille tai satamaan.


Tässä kuvassa seison nuorimman enoni Yrjö Sirkiän kanssa kotini pihalla. Taustalla näkyy iso poppeli, joka kaatui myrskyssä kesällä 1959. Kuvan on ottanut isäni vuonna 1948. Yrjö on kuvassa 14 vuotias ja minä vasta 1 vuotta vanha.


Kun nyt minulla on kaikki Karjalan matkan raportoinnit, kuvien järjestelyt, tekstien skannaukset, kirjeet, valokuvien printtaamiset, kotisivujen päivitykset ja ties mitä tekemättä, voin varmaan hetken muistella menneitä, kun en muutakaan jaksa. Nukuin koko eilisen illan sohvalla ikäänkuin TV:tä katsoen ja samoin kävi kun yritin nyt aamulla katsoa Lemmen viemään- uusinnan. Enkä nytkään tahdo saada kirjoitetuksi haukotuksiltani.  Kun normaali yöuni ei riitä, ei terveys taida olla vielä parhaimmillaan.

Ulkona on kesä parhaimmillaan, sininen taivas ja aurinkoa. Viime kesän maahan jääneistä siemenistä kasvaneet korkeavartiset silkkiunikot punaisen eri sävyissä leijuvat tuulessa ja houkuttevat minut niitä kuvaamaan. Keskimmäisen omenapuun omenat ovat jo suuria ja punaposkisia ja osa oksista kurkottaa kohti sinistä taivasta. Tummat Black Knight- jaloritarinkannukset kukkivat pitkään. Oli hyvä kun siirsin ne viime kesänä omaan penkkiinsä, jossa ne saavat loistaa yksikseen.






Mutta palaanpa takaisin menneisiin. Edellisessä kirjoituksessani oli kuva toisesta Yrjö Sirkiästä kuin edellä mainitsemani enoni Yrjö Sirkiä.  On ylipäänsä hyvin vaikea erottaa eri sukuhaarojen henkilöitä, kun samat nimet esiintyvät jokaisessa haarassa ja sukupolvessa.  Kun tapaamme kaukaisempia sukulaisia on piirrettävä paperille, miten kaikki oiken menee ja mitä serkkuja olemme keskenämme.  Sekaannusta aiheuttaa vielä sekin, että puolisoilla on samat sukunimet ja jopa samat patronyymit. Näin on jopa esimerkissäni, jossa isoisäni isän sisko Beata Joosepintytär Sirkiä menee 1865 naimisiin Wilhelm Joosepinpoika Sirkiän kanssa.  Lautarannan oppaani Heimo Rumpunen oli myös samaa sukuhaaraa eli Beatan ja Wilhelmin lapsen Helena  Wilhelmintytttären  pojanpoika.

Enempää en lukijaa tässä nyt sekoita.Tässä minulla on työtä ja opettelemista, varsinkin jos joudun näitä muille selvittelemään nyt kun olen päättänyt tutkia sukuamme. Jos nyt ylipäänsä muita edes kiinnostaa, kun omankin suvun kanssa on selvittämistä. Tässä piirros, miten nämä Yrjöt asettuvat kartalle ja miten minä sinne sekaan.



Minä opettelen näitä asioita tapani mukaan kantapään kautta kuten osallistumalla sukuseuran toimintaan ja menemällä matkoille mukaan. Sukuseuroissa toimiminen tulee jatkossa entistä tärkeämmäksi, kun suku on ainoa, mitä meillä on enää jäljellä karjalaisista juuristamme.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti