Maanantaina

Oikeastaan minun ei pitänyt alkaa kirjoittaa mitään. On paljon muutakin tekemistä odottamassa paneutumistani.  Kuten olen saattanut mainita jo aiemmin, näen öisin nukkuessani aivan valtavasti erikoisia unia. Valitettavasti ne ovat haihtuneet aamuun mennessä, mutta voisiko olla niin, että ne johtavat toimintaani ja valmistelevat minua tulevaan. Millä tavalla, miten? Miksi en muista niistä yhtäkään? Onko muistini heikentynyt?

Neidonruusu kukkii parhaillaan.

Olin ajatellut leikata pihan ruohot tänään, kun en eilen illalla jaksanut kitkettyäni ensin rikkaruohoja tunnin verran. Väsymys iskee odottamatta. Pitäisikö siitä olla huolissaan? Yöllä on satanut vähän ja nytkin näyttää siltä, että uusi sade voi yllättää milloin tahansa. Voin aivan hyvin siirtää ruohon leikkaamisen huomiseen. Varastojen siivouksetkin voivat odottaa. Ja hetihän se sade alkoikin.

Näin keskikesällä asuinympäristössäni on uskomattoman hiljaista. Kuluu parikin päivää, etten näe ketään, en puhu kenenkään kanssa. Aamulla lehtiä hakiessani vain pihan linnut visertävät, rääkyvät ja viheltävät. Kuulostaa, että siellä on vilkas keskustelu eri lajien välillä käynnissä. Mökkihöperyys on lähellä, mutta onneksi on facebook. Virtuaalinen tapaaminen ihmisten kanssa ja virtuaalinen matkustaminen on tätä päivää. On itse asiassa aivan hyvä minulle, etten ole koko aikaa äänessä. En jaksaisikaan useita päiviä peräkkäin.

Salkoruusut eivät ole vielä näin pitkällä, mutta kasvavat kovaa vauhtia ja ehkä kukkivatkin jo elokuun lopussa samalla tavoin kuin tässä kuvassa.

Monen muunkin osalta elämä tuntuu hiljentyneen ja muuttuneen. Elämän ruuhkavuodet jäävät taakse ja ihmisellä on vihdoin aikaa hiljentyä ja miettiä syntyjä syviä. Ei sen puoleen, olen miettinyt niitä lapsesta saakka. Koko elämämme on hyppäyksiä kohti ajattomuutta. 


Nyt monen muun kirjan ohella luen parhaillaan pikkuserkultani Helmiltä lainaamaani Lisa Williamsin kirjoittamaa "Sielun ikuinen elämä". On aina yhtä järisyttävää lukea asioista, jotka "tietää" vaikka kaiken järjen mukaan ei edes pitäisi tietää. On myös lohdullista lukea, mikä on sielumme reitti kuollessamme. Suurin osa elämämme aikana tärkeinä pitämistä asioista ei enää merkitse mitään. Sielun persoonallisuus säilyy, kunkin ihmisen sielu on kuolematon.  Materialla, esineillä ja omaisuudella ei ole mitään arvoa, ei edes omalla nimellä eikä arvonimillä. Muistiin jäävät oppimisen hetket ja muistot perheenjäsenistä ja elämän muutoksista.

Onneksi tänä päivänä ei enää heti leimata hulluksi, kun uskoo henkimaailman asioihin. Kuljemme kukin omaa polkuamme eikä koettuja, luettuja ja elettyjä asioita ole aina helppo tuoda edes sanallisesti siihen muotoon, miten ne on itse käsittänyt. Useimmilla ihmisillä on yleensä niin mahdottoman vahva ego, että jo pelkästään se tekee aiheesta keskustelun vaikeaksi. Egoa emme voi kokonaan poistaa, mutta voimme asettautua sen yläpuolelle. Kukaan toinen ei voi tietää meidän tiemme suuntaa ja tajuta niitä oppeja, joita olemme täällä hakemassa. Olla ihminen on vaikeaa!

Loppujen lopuksi on olemassa harvoja ihmisiä, joiden kanssa niistä voi vapaasti ja luontevasti puhua ja saada lisävalaistusta pohtimiinsa kysymyksiin. Elämme parhaillaan suurta henkistä murroskautta, suurta siirtymää, olemme astumassa uuteen aikakauteen kukin oman kehitysvaiheensa mukaisesti. En siis vain minä.

Kaksi Alexia kohtaa peilissä.

Tulipa tänään taas vietettyä aikaa tihentyneessä hiljaisuudessa. Uskomattoman synkeä ja hiljainen kesäpäivä paksun pilvikerroksen alla. Välillä ikäänkuin ajatusteni tuomana pihan yli kulkee raju tuulenpuuska.  Ja kohta varmaan taas sataa...