maanantai 31. elokuuta 2020

Tarina

Facebookissa ja myös Instagramissa on tarinaosio, jonne olen jo jonkin aikaa joka päivä liittänyt  ”tarinan”. Sama tarina on esillä aina 24 tuntia. Sinne voi toki liittää myös useita päällekkäisiä tarinoita. Minusta on tullut aika laiska jakamaan melkein kaikkea muuta. Vanhojen blogien uudelleen jakamisen ja jopa uusienkin olen jättänyt viime aikoina väliin. Jos joku haluaa niitä lukea, ne kaikki ovat löydettävissä. Mutta tarina on toistaiseksi hyvä juttu.


 

Ajattelen, että me kaikki ymmärrämme tarinan omalla tavallamme. Minusta on kurjaa lisätä tarinaan tekstiä, tarroja, päivämääriä ynnä muuta tarjolla olevaa. Ne ikään kuin pilaavat sen.  Kun liitän sinne jonkun kuvan, se on oikeastaan viite suurempaan, pidempään kertomukseen, jonka alku kuva voisi olla.

Minun tarinani ovatkin loppujen lopuksi pitkiä ja vaiherikkaita. Nykyään ihmiset eivät jaksaisi lukemalla lukea niitä. Sanomalehdistäkin luetaan vain otsikot. Miten nyt vain helpommalla voi päästä. Harva voi siis edes hurjimmassa mielikuvituksessaan tietää, millainen kukin minun tarinani on. Se voisi olla parhaiten ehkä novelli, joskus jopa romaani. Elokuvakin käy. Repaleiset, muistavat ja rikkaat (joskin jo aika vanhat) aivoni kehittäisivät lähtien yhdestä kuvasta ties millaisen tarinan.


 

Jokirannalla kävellessäni, ohitin korkeat, kuihtuneet maitohorsmien meret, ajattelin siinä samalla äskettäin sudenkorennon kanssa käymääni keskustelua. Olin hetki aiemmin keksinyt, että seuraavan blogini nimi olisi tarina. Pitkän kävelyn aikana olin nimittäin kohdannut monta tarinaa. En millään ehdi yhdellä kuvalla kertoa niitä kaikkia vaan monet niistä olisivat osa yhtä tai useampaa tarinaa.  Osalle tällaiset kertomukseni ovat aivan liian tuttuja heidän omasta ajatusmaailmastaan ja osaa kiinnostaa enemmän toiminnan kuvaus. Mutta aina on joitakin ihmisiä, jotka rakastavat sanoja ja ehkä tuttua, yhteistä kokemusmaailmaa. Useimmat meistä rakastavat minun laillani valokuvausta ja monet myös kirjoittamista. 


 

Rakastan myös värejä, tuoksuja ja luonnon ääniä, jotka ovat melkein kuin seuraus edellisestä. Kun ajattelin kasvien viidakossa kuljeskellessani aiemmin sudenkorennon kanssa käymääni keskustelua, toinen sudenkorento lensi ohitseni, melkein hipaisten hiuksiani. Ehkä ihmisen yhteys luonnon kanssa on merkityksellisempi kuin uskommekaan. Emme vain aina ajattele sitä.

Kuvasin muuten sen edellisen sudenkorennon. Se tuijotti minua suoraan silmiin, lensi välillä pois ja tuli uudelleen.  Olin kaukana kotoa, syvällä maaseudulla ja olisin kyllä mielelläni keskustellut myös heinäsirkkojen kanssa, jotka pitivät ruohikossa kovaa meteliä. Luonnolla on meille tärkeää asiaa. Luonnon ja ihmisen suhteessa on kysymys tulevasta kohtalostamme.


 

Eräänä aamuna tarinaani tuli kuva basilikan vesilasissa kasvaneista juurista. Emokasvin olen maininnut aiemmissa blogeissani.  Vein sen lapsenlapseni pihalle. Koska on ollut muutamia kylmiä öitä, hän on nostanut sen yöksi sisälle. Toisena aamuna siivosin parvekettani, sillä sen tyhjennys on syyskuussa edessä. Sitä ennen minun olisi ehdittävä pestä ikkunat, koska aion nyt siirtää kaikki sisäkasvit ikkunalaudoille.  Ehkä kokeilen juurtuneiden basilikanoksien istuttamista kukkaruukkuun ja kasvatusta ikkunalaudalla. Siis vaikka en enää ryhdykään multasormeksi.


Toinen ajankohtainen tarina löytyy tuleentuneista viljapelloista. Ajattelin sitä myös kävellessäni jo syksyiseksi muuttunutta joenrannan polkua. Olin samaisella retkellä käynyt myös vehnäpeltojen laidalla. Vaikka usein tähän aikaan vuodesta öisin sängyssä maatessani unelmoin peltoon heittäytymisestä, jostakin syystä en kuitenkaan tee niin. Koska kaikki esivanhempani ovat olleet talonpoikia ja maanviljelijöitä ja talonemäntiä, rakkaus kotimaan peltoihin on minussa syvällä. Meissä maasta etääntyneissä ihmisessä se tulee ilmi monella eri tapaa.  Viljapellon tarina voisi romaani. Miten houkutteleva nimi! Sisältö olisi rikas ja muokattavissa monesta näkökulmasta.

 

Yllättäen seuraavana päivänä Facebookissa tuli muisto vuosien takaa. Se oli tarina vuodelta 2008 (lokakuu). Tosin olin luonut sen vasta viisi vuotta myöhemmin. Pohdin silloin, miten saisin enemmän kuviani esille. Nyt kirjoittaessani en tarkoita tuollaista moninkertaista tarinaa. Sittemmin Facebook ja myös Instagram, samaa puljua kun ovat, ovat kehittäneet yksinkertaisen tarinan, jonka me kaikki varmaan ymmärrämme omalla tavallamme.


 

Kirjoja on kirjoitettu tarkentaen yksityiskohtaan. Minäkin ajattelin sitä muistaakseni ainakin japanilaisen kuokan kuvaa jakaessani. Kuva on päässyt myös joihinkin blogeihini. Monta esinettä ansaitsisi oman tarinansa. Usea esine on odottanut jo pitkään, että minulla olisi aikaa kohdistaa katse juuri siihen ja kertoa sen tarinan.  Pelkään pahoin, että monen asian ja esineen, kasvin, näkymän tarina saattaisi paisua liian pitkäksi. Kaikenlaisia ”jaarituksia" vihataan erityisesti. Lyhyt ja ytimekäs pitää kirjoituksen olla, kaikki hännät pitää leikata pois. En itse ajattele niin, mutta kyllä osaan minäkin tiivistää. 


Toinen asia on sitten se ”ei voi enempää kiinnostaa"-ajattelu. Karsinnan ja tiivistämisen suhteen minun on aivan oikeasti tehtävä sitä. Kunhan pääsen kyläkirja-tarinani raakaversion loppuun. Valitettavasti en ole taaskaan jaksanut jatkaa sitä. Keksin aina muuta tekemistä.   

Tämä blogini on sen muun tekemisen tarinaa. Se tuli jo uneeni. Olen kirjoittanut niin paljon blogeja vuosien mittaan, että niistä muodostuisi pitkä romaani.  Olen joutunut niiden kanssa pahasti solmuun, ne ovat jo tarinan sijasta kokonainen elämä. Silloin tällöin ajattelen ja toivon, että voisin koota niistä kirjan. Olen joskus aloittanutkin, mutta…  Töitä siinä riittäisi. Uneni yritti kiltisti auttaa minua johdattaen etsimään yhtä teemaa, jota voisin seurata ja josta voisin aloittaa sen tarinan kokoamisen. Minulla vain sattuu olemaan liian paljon ideoita enkä sitten osaakaan keskittyä tarpeeksi hallitusti asiaan.  Vaadin itseltäni paljon. Ehkä on aiheellista kuunnella uneni ohjausta.

Innostus riittää myös vain osaksi päivää. Sitten on levättävä. Usein se tarina on kuin haihtuva uni...


 

 

tiistai 25. elokuuta 2020

Tänään ja eilen

Tekee hyvää välillä ruoskia itseään pohtimalla syvemmin oman käyttäytymisen syitä. Vain osa tulee näkyviin kirjoittaessani aiheesta.  Omaan napaan tuijottaminen aika ajoin on itse asiassa oman mielentilan kannalta terveellistä. Olen ennenkin käynyt mielessäni samankaltaista pohdintaa. Viime vuonna tarkastelun alla olivat terveyteni tai sairauteni ja niiden haltuunotto. Voin hyvin kuvitella, että tulevaisuudessa aiheita tulee kyllä riittämään. Ihminen on aina epätäydellinen, vaikka usein pitääkin itseään täydellisenä!

Oli 5.7.2005, siis 15 vuotta sitten, kun olimme kesäretkellä itä-Suomessa vanhimman lapsenlapseni ja ystävättäreni ja tämän koiran kanssa. Pysähdyimme Ahvenkoskella.
 

Vaikka tuntui vähän nololta julkaista edellinen ja sitä edeltäkin blogi, niin niiden kirjoittaminen taas kerran puhdistivat omaa ilmaani. Bloggaaminen on minulle hengittämistä. Niin olen sanonut ja niin koen. Paljon asioita ja aiheita on vielä käsittelemättä. Osa niistä on niin syvällä, että ne tulevat vasta omalla ajallaan esiin. Se on hyvä, sillä välillä on elettävä tätä päivää ja selviydyttävä sen iloista ja suruista.

 

Kesä on matkalla syksyyn. On sääli, että joskus syyskuussa on suljettava vihreyttä ja kukkia pursuava terassi.  Se on tosin vain iso lasitettu parveke. Nokkosperhosetkin löysivät lopulta neljännen kerroksen krysanteemin. Vähän ränsistynyt marketta yrittää vieressä aloittaa kolmatta kukintaansa.

Parvekkeella kasvanut basilika aiheutti suurimman yllätyksen. Se kasvoi metrin korkuiseksi ja alkoi lopulta pyrkiä avoimesta lasista ulos työntäen rentoa varttaan kohti aamuaurinkoa. Basilika kukki koko ajan. Taitoin sen kukkivan oksan jo viikkoja sitten lasiin, jossa se vieläkin täysin elinvoimainen ja on kehittänyt itselleen vahvat juuret. Olen taittanut siitä montakin kukkivaa oksaa, mutta aina uudet alkavat kukkia. Kun lähdin pariksi päiväksi pois kotoa, vein sen hoitoon lapsenlapseni värikkääseen puutarhaan, koska se tarvitsi vettä usean kerran päivässä.Sinne se saa jäädäkin, koska pian minun on tyhjennettävä parveke.

Persilja on ruukussaan kasvanut lähes samanlaiseksi pehkoksi kuin aikoinaan äidin kasvimaalla. 

 

Siirsin alkukesästä lähes kaikki harvat sisäkasvini parvekkeelle eli mm. kliiviat, jotka eivät tietojeni mukaan siirtelystä pidä. Vain yksi kehitti alkukesästä vaivaisen kukan. Ikkunoiden pesu odottaa ennen kuin haen ne sisälle. Muutenkin kotini on jatkuvassa kaaoksessa, jota kaaosta pystyn vain harvakseltaan hoitamaan eteenpäin. Muut asiat menevät aina edelle. Laiskottelukin. Sehän on meille suomalaisille vaikeaa. Minulle ei enää.

Otin silloin paikalta lukemattomia kuvia, joista yksi (ei tämä) pääsi Nordean kuvagalleriaan korttikuvaksi. Minulla on se mm. kortissani.
 

Päätin, että aion entistä enemmän jatkossa paneutua tunteisiin. Yritän opetella ahkerasti tunnistamaan tunteita, en ainoastaan omiani vaan myös muiden tunteita. Keskityn tarkastelemaan ja tutkimaan niitä. Tämä aika on juuri sopiva siihen. Meidän on hyvä ymmärtää meihin vaikuttavia asioita.  Samalla on hyvä harkita tarkkaan, mitä sanoo. Usein onkin parempi olla hiljaa.  Pitääkö päätökseni, se on oikeastaan samantekevää.

Pari päivää pois kotoa oli minulle loman korvike. Oikeastaan en enää edes ymmärrä sanaa loma. Se on vähän samanlainen juttu kuin onni ja onnellisuus, hetki muiden hetkien joukossa. Hetki luonnossa, yksin, jolloin menen kokemukseen sisälle minkään häiritsemättä, aistien näkymät ja tuntumat silmien, korvien, nenän ja ihon kautta, se on elinehto.  Ilman turhaa muuta hälyä kuin että tuuli saa hyväillä, suhista ja riehua, sade ripotella, kohista ja loiskia, linnut saavat laulaa, lentää siivet viuhuen. Se on lomaa. Se on onnea.

21.8.2020
 

Huomaan olevani usein väsynyt tämän maailman muuhun hulinaan. Illan koittaessa olen väsynyt ja kaipaan unta. Vaikka kuinka haluaisin olla yhteydessä ihmisiin, se halu on loppujen lopuksi rajallinen. Vanhojen ihmisten aistit ovat herkistyneet ja väsyvät nopeasti. Samoin käy lapsille. Me kaikki reagoimme monin eri tavoin.

Olen kirjoittanut tätä blogiani jo pitkään, jopa niin, että nyt tätä jatkaessani joudun ennen julkaisua muokkaamaan sitä tähän hetkeen. Aloitin kirjoittamisen usein ja ajattelin jatkaa aina illemmalla, mutta joka kerta huomasin käyttäneeni sen päivän inspiraatiot.

Meidän yksittäisten ihmisten elämä on koronan myötä muuttunut. Ainakin se on erilainen kuin ennen. Oikeastaan en usko sen koskaan enää edes tulevan samanlaiseksi kuin ennen. Kun ajattelen viime vuotta ja sitä edeltäviä aikoja, minusta tuntuu, että niistä on kulunut ikuisuus. Me kaikki ihmiset olemme eräänlaisella jatkoajalla. Yritämme uskotella, että kaikki palaa ennalleen, mutta jos niin ei todellakaan käy? Maailma hengittää rauhallisesti ja ihmiset ovat kuin ennenkin, mutta…

Varoitus on annettu. 

5.7.2005
 

Vietin pari päivää sisareni kesäpaikassa itärajan tuntumassa. Halusimme muistaa marraskuussa täydet vuodet täyttävää Niiloa. Olen tavannut hänet lähes joka kesä siitä saakka, kun sain heinäkuussa 2015 tietää hänen sukunsa olevan myös Kuolemajärven Seivästöltä.

Kotimatkalla poikkesin vihdoin myös Ahvenkoskella, jossa menneinä vuosina oli aina tapani pysähtyä. Kyllä kannatti käydä tutkimassa sen paikan nykytila. Jos matkani suuntautuu joskus vielä sinne, pysähdyn varmaan joka kerta uudelleen.   Huomasin nyt, että lakkasin käymästä siellä kesän 2013 jälkeen eli jo seitsemän vuotta sitten. Ehkä kävin myöhemmin, mutta en ole kirjoittanut siitä. Minne aukkoon aika meneekään? Kaikki nämä vuodet ovat olleet täynnä tapahtumia, menoja, lastenlasten syntymiä, tapaamisia, mutta kovin vähän olen ehtinyt pysähtyä mihinkään.  Kun yritän etsiä kuvieni joukosta jotakin tiettyä kuvaa muistinvaraisesti, saatan erehtyä vuosissa. Uusia asioita tulee vauhdilla vanhojen päälle ja kerrokset vain kasvavat. Miten voisin muuttaa elämääni siltä osin? Tässä linkki blogiini 4.8.2012.

 

Mietin joskus, miten muut kokevat ajan kulun. Miten he jäsentävät vuodet ja järjestävät vaikkapa valokuvat? Toimiiko heidän muistinsa siltä osin paremmin kuin minun? Olenko putoamassa mustaan aukkoon? Suuret elämänmuutokset vaikuttavat niin paljon, että kaikki entinen, vaikka vain muutaman vuoden takainen tuntuu olevan paksun verhon takana välkkyen sieltä elävänä, monimuotoisena ja rikkaampana kuin tämän päivän elämä.

Kiitän itseäni, että olen kirjoittanut näitä blogejani, koska ne kertovat aina juuri sen hetken tunnelmista, ajatuksista ja tunteista. Niistä huomaan usein, että olen ennenkin ajatellut samoja ajatuksia.

Saattaa olla, että tämä aika, kun olemme ehkä koronaepidemian toisen aallon edessä, herättää synkkiä ajatuksia.  Syksy on joka tapauksessa edelleen poikkeusaikaa emmekä tiedä, milloin olemme siitä ohi.

Aikaisempien kuvien (2005) ottopaikalla Ahvenkoskella näyttää nyt tältä.