tiistai 26. toukokuuta 2020

Unelmien yrttimaa


Ajattelen usein, miten tämä aika muuttaa elämäämme, sekä kaikkien muiden että minun. Luovunko monista asioista, joita jo nyt välillä välttelen?  Näitä asioita voi sanoa myös harrastuksiksi, jotka ovat inspiroineet minua läpi vuosien. Joinakin päivinä, aivan liian useina, välttelen myös läppärini avaamista. Käyn entistä harvemmin sähköpostissa. Se ei ole mitään uutta. Siellä on eniten roska- ja mainospostia. Onko tämä loppuelämän erakkoelämän etenemistä? Joka tapauksessa tunnen kääntyväni sisäänpäin.

Tämä kuva on eiliseltä, mutta suurin osa kuvista on menneiltä vuosilta

Löydänkö uusia asioita, joita liian kiireinen elämä on estänyt näkemästä?  Luonto innostaa aina ja eniten.  On ollut ihana seurata kasvien heräämistä kevään ja kesän tuloon. Minäkin haluaisin. Syntyisin mielelläni uudelleen. Olisin jälleen nuori ja terve ja valmiina valloittamaan maailman. Sisäisesti ehkä olen edelleen nuori, mutta ulkoisesti jotakin muuta. Ulkoinen ratkaisee nykyään ja peittää alleen sisäisen. Mutta mitä siitä. Tiedän itse.


Tyttäreni ja tyttärentyttäreni perheet ilahduttavat. Heitä on mukava tavata. Muut ihmiset eivät niinkään. Joinakin päivinä ihmettelen, kuinka inspiraationi osaavatkin pysytellä piilossa. Se on aina ollut minulle huono merkki. Keskityn kotiini, mutta jätän tekemiseni aina kesken. Pitkäjänteinen ihminen muuttuu lyhytpinnaiseksi.

Kuvaamani olotila lienee osittain vain keväistä alakuloa. Pitää mennä lukemaan muiden keväiden muistiinpanoja. Sieltä huomaan, että juuri näihin aikoihin, erityisesti toukokuussa ja kesän alussa on ollut paljon muuta tekemistä. Raskas kevät tulee kyllä sieltäkin näkyviin, mutta toiminta peittää sen alleen. Olen kirjoittanut tapahtumista ja niiden herättämistä muistoista. Kirjoittamalla olen paikannut silloin raskauden ja kutonut sen elämäni tilkkutäkkiin. Nyt ei ole toimintaa samalla tavalla kuin aiempina vuosina. Tämä on hienoa, voisin ajatella. Paluuta lapsuuden pitkäveteisyyteen, joka ruokki mielikuvitusta. En voi silti kutsua tätä pitkäveteiseksi. Tämä on lahja.


Kannamme itsessämme kaikkea kokemaamme ja tällaisena aikana se tulee esille vahvasti. Murehdin entistä enemmän lasteni ja lastenlasteni elämää ja tulevaisuutta. On asioita, joille en voi tehdä mitään, mutta joiden takia saatan valvoa yöllä.  

Ajattelen, että nyt olisi ihana puuhailla puutarhassa, siinä samassa, jota minulla ei enää ole ja jota ei muutenkaan ole enää olemassa. Vuosikaudet puutarhan hoito jäi muiden painavien syiden takia taka-alalle. Nyt voin vain haaveilla, kuvitella ja elää kuvitelmien kautta. Ei siinä ole mitään vikaa. Raikkaassa ulkoilmassa työskentely on vaihtunut  siihen, että pohdin, mitä kasvatan lasitetulla parvekkeellani. Jos siis kasvatan. Aiemmin en ole kasvattanut siellä mitään. Olen vienyt sinne harvat ruukkukasvini ja kasvattanut ehkä persiljaa.  Nyt siellä on jo äitienpäiväruusu, iso terassihortensia ja persiljan alkuja.  Hankin myös yrttimultaa. 

Tämän otin tänään.

Siirsin puutarhakirjani parvekkeelle. Otin kirjakasasta erään ihanan kirjan

Borgen, Annemarta: Minun yrttini: Kirja yrteistä, yrttiruuista ja muustakin. (Urtehagen på Knatten, 1973.) Suomentaneet Sinikka Kurikka ja Ulla-Liisa Kyllijoki. Helsingissä: Otava, 1999. ISBN 951-1-15827-9.

Kirja on kulkenut mukanani ainakin 1999 lähtien, jolloin hallussani oleva kappale on painettu. Annan sen Annalle, tyttärentyttärelleni, kunhan olen lukenut sen uudelleen. Kirjailija, norjalainen Annemarta Borgen oli syntynyt 1913 ja hän kuoli 1988 ollessaan vasta 75-vuotias.  Löydän hänestä jonkin verran tietoa googlaamalla. Hänen miehensä oli tunnettu norjalainen kirjailija Johan Borgen (1902 – 1979) ja heillä oli kolme lasta, joiden kaikkien käsitin yrttikirjan mukaan olleen poikia.  Heillä oli koti Oslonvuonossa Knatten-nimisessä paikassa. Siellä Annemarta alkoi rakentaa haaveissaan ollutta keskiaikaista yrttitarhaa.

Eilen kerättyjä tuomenoksia.

Sellaisesta minäkin aikoinaan unelmoin.  Annemarta tutustui tarkkaan kaikkeen kirjallisuuteen, lähtien antiikin ajoista (kirjasen lopussa on pitkä lähdeluettelo). Hänen lempikulttuuriinsa, sumerilaisten savitaulut kertoivat yrttien viljelystä jo 6000 vuotta sitten. Hän pisti poikansa töihin, rakentamaan puutarhaa. Sinne tuli tietenkin myös ruusutarha. 

Rakkain puutarhakuokkani on päässyt hyvään kotiin

Kirjassa hän kertoo erittäin yksityiskohtaisesti eri mausteyrttien kasvattamisesta, keräämisestä, kuivattamisesta ja käytöstä eri ruokalajeissa. Joka aamu, hän, lapset ja kaikki koirat tutkivat kierroksella puutarhan, nuuhkivat ruusuja ja muita kasveja. Koirat jatkoivat samaa kierrosta myös syksyllä ja talvella pysähtyen kuihtuneiden kasvien kohdalla ihmetellen, miksi muut eivät enää osallistuneet kierrokseen.

Jäin aina aiemmin kirjaa lukiessani ensimmäisen kasvin käsittelyyn.

Tämän hän esittelee otsikon ”Kotimaisia luonnonvaraisia yrttejä” alla. Se on tietenkin nokkonen (iso nokkonen), latinaksi Urtica dioeca. Sitä me kaikki viljelemme, vaikka emme edes haluaisi sen kasvavan puutarhatonteillamme. Sitä kasvoi myös minun rakkaassa puutarhassani omaksi tarpeeksi parissakin paikassa. Koska se pistää ja kirvelee, se sai kasvaakin rauhassa. Yritin kerran tehdä siitä keittoa, mutta laitoin siihen aivan liian paljon nokkosta ja liian isoina silppuina. Valmiissa keitossa ne olivat ällöttäviä klimppejä. Nythän voisi kokeilla uudelleen?


Kaikkein eniten minua kiehtoi nokkosen historia. Annemarta palaa  H. C. Andersenin sadun ”Villijoutsenet” mukana omaan lapsuuteensa ja isoäitinsä liinavaatekaapissa säilytettyihin pöytäliinoihin. Ne kaikki oli ommeltu nokkoskankaasta. 

Nokkonen oli pitkälle, lähes nykyaikaan saakka Pohjolan tärkein kangas- ja kehruukasvi. Sen niinikuitua käsiteltiin langaksi valmistettaessa pellavan tavoin. Kangas oli kuin puuvillan ja pellavan välimuoto. Kivikauden aikaan kalaverkot solmittiin Pohjolassa nokkoskuiduista. Viikingit käyttivät nokkosta ja kuljettivat mukanaan nokkosen siemeniä. Sen viljelyä suosittiin tekstiiliteollisuuden tarpeisiin monessa Euroopan maassa. Lopulta sen merkitys väheni puuvillan voittaessa. Tosin nyt se on tullut taas, kun ekologisuutta on alettu arvostaa. 


Nokkonen oli erittäin vitamiinipitoinen ja se sopi myös eläinten ravinnoksi. Siinä on myös erityisen runsaasti terveyttä edistäviä ainesosia.

Erityisen hauskaa on lukea luvun seuraavista kasveista, jotka kaikki liittyvät myös oman lapsuuteni ympäristöön. Katajaa (Juniperus communis) kasvoi kotipihan lähistöllä koko mäki täynnä. Kataja on maailman laajimmalle levinnyt havupuu. Usein vanhoilla, keskiaikaisilla asuinalueilla on paljon katajapensaita. Olen aina kiinnittänyt niihin erityistä huomiota ja painanut mieleeni useita sellaisia paikkoja.

Piharatamon, rautalehden (Platago major) me kaikki tunnemme. Sitä alkoi kasvaa myös omassa puutarhassani, kivilaattojen välissä ja kulkuteillä.  Jo lapsena opimme sen kyvyt parantaa pienet haavat. Se rakastaa lasten paljaita, pieniä jalkoja.



Kotimäellä kasvoi myös kuminaa (Carum carvi). Siihen en koskaan tottunut, kuminanäkkileipä oli kauhistus. Silti muistan edelleen, missä sitä kasvoi ja kuinka tunnistimme sen. Samoilla paikoilla viihtyivät myös leppäkertut, joita keräsimme purkkeihin.  Pienen mäen rinteellä viihtyi myös ahomansikka. Mäki on hävinnyt uudisrakennuksen myötä.

Väinonputki (Angelica archangelica) on Annemartan mielestä mielenkiintoisin hänen tuntemansa kasvi. Lisäksi se on komein ja ainoa Norjasta maailmalle levinnyt rohtoyrtti. Suomessa väinönputkea kasvaa eniten Pohjois-Suomessa. Olen joskus kuvannut ja ihmetellyt sitä.


Entä sitten voikukka (Taraxacum officinalis)?  Ruohikot loistavat nyt keltaisina voikukista. Kasvi liittyy varmaan kaikkien lasten lapsuuteen. Kätemme olivat jatkuvasti täynnä voikukasta syntyneitä tahroja, kun taas jalkapohjamme olivat mustia poppeleiden tahmaisista silmuista, jotka putosivat kukinnan yhteydessä. Mikä ihana ympäristö, piha täynnä suuriksi kasvaneita palsamipoppeleita ja ympäröivät niityt keltaisten aurinkojen peitossa. Poppelit on myöhemmin hävitetty, mutta mielessä ne säilyvät loputtomiin. Voikukkia on vaikeampi hävittää. Sitähän yritin minäkin omalla pihallani. Sitkeän epätoivoisesti vailla sen suurempaa onnistumista.


Sen sijaan koiruoho eli mali (Artemisia absinthium) ja merimaruna (Artemisia maritima) ovat minulle tuntemattomimpia. Annemartan tarina koiruohosta on uskomaton. Miten moniin ja useihin käyttötarkoituksiin koiruoho sopiikaan. Se on koimyrkky, absintin ja viinien ainesosa, lääkeyrtti, surun vertauskuva, kirjatoukkien estäjä, wermut (saksaksi) eli matolääke, myrkkyjen vasta-aine jne.

Mäkimeiramia eli oreganoa (Origanum vulgare) kasvoi runsaasti omalla pihallani. Sillä oli tapana levitä voimakkaasti. Se valloitti koko yrttimaaksi suunnittelemani kohdan. Sen voimakkaaseen kasvuun kaatui lopuksi sen alueen rakentaminen muiden yrttien kasvattamiseen. Muistan siihen olleen muitakin syitä. Alkuaikoina toinen asukas istutti vapaisiin kohtiin mansikoita ja yritti kasvattaa valkosipuleita ym. Sitten mäkimeirami vuosi vuodelta valloitti lisää tilaa. Mutta perhoset rakastivat sitä paikkaa. Eikö se olekin hyvä syy kasvattaa yrttejä ja kukkia?

Kirjassa on käyttöohjeita, joista osa on ruokaohjeita.


Annemarta kuvailee tarkkaan oman, iki-ihanan ruusutarhansa, jossa kasvoi useita satoja ruusuja. Näihin liittyy historiaa ja kirjallisuutta, antiikin taruja mm. Dionysoksen tarinan hänen mukanaan kuljettamasta kasvista, jonka hän istutti ruusupensaan viereen. siinä se kasvoi kietoutuen ruusuköynnöksen ympärille, hän oli löytänyt viimiköynnöksen. Mielenkiintoinen tarina, joka tuo mieleeni oman vaatimattoman puutarhan, jossa istutin viiniköynnöksen köynnösruusun viereen. Ruusu ei menestynyt toivomallani tavalla, mutta viiniköynnös olisi varmaan loppujen lopuksi peittänyt vieressä kasvavan omenapuun.



Ruusuista voisin kirjoittaa oman tarinansa. Niitä on kukkinut maapallolla yli 35 miljoonaa vuotta. Ne ovat vanhempia kuin ihmiset.  Haaveilin aikoinaan ruusutarhasta, mutta haavekuvani mukaiseen ruusutarhaan en yltänyt. Ruusut vaativat paljon rakkautta ja olosuhteiden pitää olla myös sopivat. Parhaiten ne viihtyvät kaltaistensa seurassa. Jos vain on mahdollista, poikkean muiden ruusutarhoissa. 

Mutta rakastin erityisesti anopiltani saamaani Mustialan ruusua. Sisariani ja minua kutsuttiin kaukaisella 1960-luvulla Rengon ruusuiksi.  Äitini rakkain ruusu oli keltainen Peace-ruusu.


Voisin kirjoittaa oman bloginsa myös kirjassa käsitellylle siankärsämölle ja timjamille. Myös purasruoho eli kurkkuyrtti rakasti kukkamaatani. Kehäkukka oli tärkeä kasvi äitini ja omassa puutarhassani. Entä persilja, jälkeläisteni ja minun yhteisesti rakastama yrtti, johon olen sanonut meillä olevan outo geneettinen yhteys. Mutta tällä kertaa lopetan tähän. Kirja inspiroi minua tutkimaan lisää joitakin yksityiskohtia, joihin saatan palata joskus myöhemmin tai sitten en. 

On yllättävää, kuinka saamme pienestä hypystä kirjan ja unelmien maailmaan, paljon voimaa jatkaa uusiin hypähdyksiin ulos omasta parvekemaailmastamme tai mistä tahansa maailmasta, jossa nyt elämme.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti