tiistai 26. toukokuuta 2020

Unelmien yrttimaa


Ajattelen usein, miten tämä aika muuttaa elämäämme, sekä kaikkien muiden että minun. Luovunko monista asioista, joita jo nyt välillä välttelen?  Näitä asioita voi sanoa myös harrastuksiksi, jotka ovat inspiroineet minua läpi vuosien. Joinakin päivinä, aivan liian useina, välttelen myös läppärini avaamista. Käyn entistä harvemmin sähköpostissa. Se ei ole mitään uutta. Siellä on eniten roska- ja mainospostia. Onko tämä loppuelämän erakkoelämän etenemistä? Joka tapauksessa tunnen kääntyväni sisäänpäin.

Tämä kuva on eiliseltä, mutta suurin osa kuvista on menneiltä vuosilta

Löydänkö uusia asioita, joita liian kiireinen elämä on estänyt näkemästä?  Luonto innostaa aina ja eniten.  On ollut ihana seurata kasvien heräämistä kevään ja kesän tuloon. Minäkin haluaisin. Syntyisin mielelläni uudelleen. Olisin jälleen nuori ja terve ja valmiina valloittamaan maailman. Sisäisesti ehkä olen edelleen nuori, mutta ulkoisesti jotakin muuta. Ulkoinen ratkaisee nykyään ja peittää alleen sisäisen. Mutta mitä siitä. Tiedän itse.


Tyttäreni ja tyttärentyttäreni perheet ilahduttavat. Heitä on mukava tavata. Muut ihmiset eivät niinkään. Joinakin päivinä ihmettelen, kuinka inspiraationi osaavatkin pysytellä piilossa. Se on aina ollut minulle huono merkki. Keskityn kotiini, mutta jätän tekemiseni aina kesken. Pitkäjänteinen ihminen muuttuu lyhytpinnaiseksi.

Kuvaamani olotila lienee osittain vain keväistä alakuloa. Pitää mennä lukemaan muiden keväiden muistiinpanoja. Sieltä huomaan, että juuri näihin aikoihin, erityisesti toukokuussa ja kesän alussa on ollut paljon muuta tekemistä. Raskas kevät tulee kyllä sieltäkin näkyviin, mutta toiminta peittää sen alleen. Olen kirjoittanut tapahtumista ja niiden herättämistä muistoista. Kirjoittamalla olen paikannut silloin raskauden ja kutonut sen elämäni tilkkutäkkiin. Nyt ei ole toimintaa samalla tavalla kuin aiempina vuosina. Tämä on hienoa, voisin ajatella. Paluuta lapsuuden pitkäveteisyyteen, joka ruokki mielikuvitusta. En voi silti kutsua tätä pitkäveteiseksi. Tämä on lahja.


Kannamme itsessämme kaikkea kokemaamme ja tällaisena aikana se tulee esille vahvasti. Murehdin entistä enemmän lasteni ja lastenlasteni elämää ja tulevaisuutta. On asioita, joille en voi tehdä mitään, mutta joiden takia saatan valvoa yöllä.  

Ajattelen, että nyt olisi ihana puuhailla puutarhassa, siinä samassa, jota minulla ei enää ole ja jota ei muutenkaan ole enää olemassa. Vuosikaudet puutarhan hoito jäi muiden painavien syiden takia taka-alalle. Nyt voin vain haaveilla, kuvitella ja elää kuvitelmien kautta. Ei siinä ole mitään vikaa. Raikkaassa ulkoilmassa työskentely on vaihtunut  siihen, että pohdin, mitä kasvatan lasitetulla parvekkeellani. Jos siis kasvatan. Aiemmin en ole kasvattanut siellä mitään. Olen vienyt sinne harvat ruukkukasvini ja kasvattanut ehkä persiljaa.  Nyt siellä on jo äitienpäiväruusu, iso terassihortensia ja persiljan alkuja.  Hankin myös yrttimultaa. 

Tämän otin tänään.

Siirsin puutarhakirjani parvekkeelle. Otin kirjakasasta erään ihanan kirjan

Borgen, Annemarta: Minun yrttini: Kirja yrteistä, yrttiruuista ja muustakin. (Urtehagen på Knatten, 1973.) Suomentaneet Sinikka Kurikka ja Ulla-Liisa Kyllijoki. Helsingissä: Otava, 1999. ISBN 951-1-15827-9.

Kirja on kulkenut mukanani ainakin 1999 lähtien, jolloin hallussani oleva kappale on painettu. Annan sen Annalle, tyttärentyttärelleni, kunhan olen lukenut sen uudelleen. Kirjailija, norjalainen Annemarta Borgen oli syntynyt 1913 ja hän kuoli 1988 ollessaan vasta 75-vuotias.  Löydän hänestä jonkin verran tietoa googlaamalla. Hänen miehensä oli tunnettu norjalainen kirjailija Johan Borgen (1902 – 1979) ja heillä oli kolme lasta, joiden kaikkien käsitin yrttikirjan mukaan olleen poikia.  Heillä oli koti Oslonvuonossa Knatten-nimisessä paikassa. Siellä Annemarta alkoi rakentaa haaveissaan ollutta keskiaikaista yrttitarhaa.

Eilen kerättyjä tuomenoksia.

Sellaisesta minäkin aikoinaan unelmoin.  Annemarta tutustui tarkkaan kaikkeen kirjallisuuteen, lähtien antiikin ajoista (kirjasen lopussa on pitkä lähdeluettelo). Hänen lempikulttuuriinsa, sumerilaisten savitaulut kertoivat yrttien viljelystä jo 6000 vuotta sitten. Hän pisti poikansa töihin, rakentamaan puutarhaa. Sinne tuli tietenkin myös ruusutarha. 

Rakkain puutarhakuokkani on päässyt hyvään kotiin

Kirjassa hän kertoo erittäin yksityiskohtaisesti eri mausteyrttien kasvattamisesta, keräämisestä, kuivattamisesta ja käytöstä eri ruokalajeissa. Joka aamu, hän, lapset ja kaikki koirat tutkivat kierroksella puutarhan, nuuhkivat ruusuja ja muita kasveja. Koirat jatkoivat samaa kierrosta myös syksyllä ja talvella pysähtyen kuihtuneiden kasvien kohdalla ihmetellen, miksi muut eivät enää osallistuneet kierrokseen.

Jäin aina aiemmin kirjaa lukiessani ensimmäisen kasvin käsittelyyn.

Tämän hän esittelee otsikon ”Kotimaisia luonnonvaraisia yrttejä” alla. Se on tietenkin nokkonen (iso nokkonen), latinaksi Urtica dioeca. Sitä me kaikki viljelemme, vaikka emme edes haluaisi sen kasvavan puutarhatonteillamme. Sitä kasvoi myös minun rakkaassa puutarhassani omaksi tarpeeksi parissakin paikassa. Koska se pistää ja kirvelee, se sai kasvaakin rauhassa. Yritin kerran tehdä siitä keittoa, mutta laitoin siihen aivan liian paljon nokkosta ja liian isoina silppuina. Valmiissa keitossa ne olivat ällöttäviä klimppejä. Nythän voisi kokeilla uudelleen?


Kaikkein eniten minua kiehtoi nokkosen historia. Annemarta palaa  H. C. Andersenin sadun ”Villijoutsenet” mukana omaan lapsuuteensa ja isoäitinsä liinavaatekaapissa säilytettyihin pöytäliinoihin. Ne kaikki oli ommeltu nokkoskankaasta. 

Nokkonen oli pitkälle, lähes nykyaikaan saakka Pohjolan tärkein kangas- ja kehruukasvi. Sen niinikuitua käsiteltiin langaksi valmistettaessa pellavan tavoin. Kangas oli kuin puuvillan ja pellavan välimuoto. Kivikauden aikaan kalaverkot solmittiin Pohjolassa nokkoskuiduista. Viikingit käyttivät nokkosta ja kuljettivat mukanaan nokkosen siemeniä. Sen viljelyä suosittiin tekstiiliteollisuuden tarpeisiin monessa Euroopan maassa. Lopulta sen merkitys väheni puuvillan voittaessa. Tosin nyt se on tullut taas, kun ekologisuutta on alettu arvostaa. 


Nokkonen oli erittäin vitamiinipitoinen ja se sopi myös eläinten ravinnoksi. Siinä on myös erityisen runsaasti terveyttä edistäviä ainesosia.

Erityisen hauskaa on lukea luvun seuraavista kasveista, jotka kaikki liittyvät myös oman lapsuuteni ympäristöön. Katajaa (Juniperus communis) kasvoi kotipihan lähistöllä koko mäki täynnä. Kataja on maailman laajimmalle levinnyt havupuu. Usein vanhoilla, keskiaikaisilla asuinalueilla on paljon katajapensaita. Olen aina kiinnittänyt niihin erityistä huomiota ja painanut mieleeni useita sellaisia paikkoja.

Piharatamon, rautalehden (Platago major) me kaikki tunnemme. Sitä alkoi kasvaa myös omassa puutarhassani, kivilaattojen välissä ja kulkuteillä.  Jo lapsena opimme sen kyvyt parantaa pienet haavat. Se rakastaa lasten paljaita, pieniä jalkoja.



Kotimäellä kasvoi myös kuminaa (Carum carvi). Siihen en koskaan tottunut, kuminanäkkileipä oli kauhistus. Silti muistan edelleen, missä sitä kasvoi ja kuinka tunnistimme sen. Samoilla paikoilla viihtyivät myös leppäkertut, joita keräsimme purkkeihin.  Pienen mäen rinteellä viihtyi myös ahomansikka. Mäki on hävinnyt uudisrakennuksen myötä.

Väinonputki (Angelica archangelica) on Annemartan mielestä mielenkiintoisin hänen tuntemansa kasvi. Lisäksi se on komein ja ainoa Norjasta maailmalle levinnyt rohtoyrtti. Suomessa väinönputkea kasvaa eniten Pohjois-Suomessa. Olen joskus kuvannut ja ihmetellyt sitä.


Entä sitten voikukka (Taraxacum officinalis)?  Ruohikot loistavat nyt keltaisina voikukista. Kasvi liittyy varmaan kaikkien lasten lapsuuteen. Kätemme olivat jatkuvasti täynnä voikukasta syntyneitä tahroja, kun taas jalkapohjamme olivat mustia poppeleiden tahmaisista silmuista, jotka putosivat kukinnan yhteydessä. Mikä ihana ympäristö, piha täynnä suuriksi kasvaneita palsamipoppeleita ja ympäröivät niityt keltaisten aurinkojen peitossa. Poppelit on myöhemmin hävitetty, mutta mielessä ne säilyvät loputtomiin. Voikukkia on vaikeampi hävittää. Sitähän yritin minäkin omalla pihallani. Sitkeän epätoivoisesti vailla sen suurempaa onnistumista.


Sen sijaan koiruoho eli mali (Artemisia absinthium) ja merimaruna (Artemisia maritima) ovat minulle tuntemattomimpia. Annemartan tarina koiruohosta on uskomaton. Miten moniin ja useihin käyttötarkoituksiin koiruoho sopiikaan. Se on koimyrkky, absintin ja viinien ainesosa, lääkeyrtti, surun vertauskuva, kirjatoukkien estäjä, wermut (saksaksi) eli matolääke, myrkkyjen vasta-aine jne.

Mäkimeiramia eli oreganoa (Origanum vulgare) kasvoi runsaasti omalla pihallani. Sillä oli tapana levitä voimakkaasti. Se valloitti koko yrttimaaksi suunnittelemani kohdan. Sen voimakkaaseen kasvuun kaatui lopuksi sen alueen rakentaminen muiden yrttien kasvattamiseen. Muistan siihen olleen muitakin syitä. Alkuaikoina toinen asukas istutti vapaisiin kohtiin mansikoita ja yritti kasvattaa valkosipuleita ym. Sitten mäkimeirami vuosi vuodelta valloitti lisää tilaa. Mutta perhoset rakastivat sitä paikkaa. Eikö se olekin hyvä syy kasvattaa yrttejä ja kukkia?

Kirjassa on käyttöohjeita, joista osa on ruokaohjeita.


Annemarta kuvailee tarkkaan oman, iki-ihanan ruusutarhansa, jossa kasvoi useita satoja ruusuja. Näihin liittyy historiaa ja kirjallisuutta, antiikin taruja mm. Dionysoksen tarinan hänen mukanaan kuljettamasta kasvista, jonka hän istutti ruusupensaan viereen. siinä se kasvoi kietoutuen ruusuköynnöksen ympärille, hän oli löytänyt viimiköynnöksen. Mielenkiintoinen tarina, joka tuo mieleeni oman vaatimattoman puutarhan, jossa istutin viiniköynnöksen köynnösruusun viereen. Ruusu ei menestynyt toivomallani tavalla, mutta viiniköynnös olisi varmaan loppujen lopuksi peittänyt vieressä kasvavan omenapuun.



Ruusuista voisin kirjoittaa oman tarinansa. Niitä on kukkinut maapallolla yli 35 miljoonaa vuotta. Ne ovat vanhempia kuin ihmiset.  Haaveilin aikoinaan ruusutarhasta, mutta haavekuvani mukaiseen ruusutarhaan en yltänyt. Ruusut vaativat paljon rakkautta ja olosuhteiden pitää olla myös sopivat. Parhaiten ne viihtyvät kaltaistensa seurassa. Jos vain on mahdollista, poikkean muiden ruusutarhoissa. 

Mutta rakastin erityisesti anopiltani saamaani Mustialan ruusua. Sisariani ja minua kutsuttiin kaukaisella 1960-luvulla Rengon ruusuiksi.  Äitini rakkain ruusu oli keltainen Peace-ruusu.


Voisin kirjoittaa oman bloginsa myös kirjassa käsitellylle siankärsämölle ja timjamille. Myös purasruoho eli kurkkuyrtti rakasti kukkamaatani. Kehäkukka oli tärkeä kasvi äitini ja omassa puutarhassani. Entä persilja, jälkeläisteni ja minun yhteisesti rakastama yrtti, johon olen sanonut meillä olevan outo geneettinen yhteys. Mutta tällä kertaa lopetan tähän. Kirja inspiroi minua tutkimaan lisää joitakin yksityiskohtia, joihin saatan palata joskus myöhemmin tai sitten en. 

On yllättävää, kuinka saamme pienestä hypystä kirjan ja unelmien maailmaan, paljon voimaa jatkaa uusiin hypähdyksiin ulos omasta parvekemaailmastamme tai mistä tahansa maailmasta, jossa nyt elämme.




sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Viileämpi viikko


Kulutan aamuisin paljon aikaa lehtien lukemiseen. Usein lukeminen keskeytyy omiin inspiraatioihini ja muihin tekemisiin, joskus harvoihin menoihin. Jatkan sitten myöhemmin päivällä. Inspiraatiotkaan eivät useimmiten johda toimenpiteisiin. Aamuisin on vain sen verran virkeä ja aikaansaava, että joku idea saattaa edetä tai sitten ei.


Tällaisena aikana sillä ei ole edes paljon merkitystä. Saska Saarikoski on kirjoittanut Hesarin nettiin 60 päivää Poikkeustilassa-palstaa. Viimeisin kolumni julkaistiin myös sunnuntain printtilehdessä, josta sen vasta nyt luin. Hän on saanut lukijoilta paljon palautetta omaan palstaansa ideoiden, elämäntarinoiden, kommenttien, kritiikin ym. muodossa. Jatkossa hän on luvannut kirjoittaa epäsäännöllisesti. Sarja on kaikkien luettavissa verkossa.

Minusta oli lohdullista lukea, että hän tuntee joidenkin aiempien kirjoitustensa näyttävän tyhmiltä ja ne nolottavat häntä. Niinhän olen minäkin viime aikoina tuntenut omien blogieni suhteen. Olen jakanut vanhoja kirjoituksiani Facebookissa, mutta näen tilastoista, että vain muutama tulee sitä kautta lukemaan niitä. Tosin blogejani luetaan paljonkin. Suurin osa löytää niihin googlaamalla.  Uusimpaan blogiini ei löydetä, jollen linkitä sitä luettavaksi. Minua nolottaa ja hävettää entistä useammin. 

Keväällä 2016 olimme näuhin aikoihin jo paljon pidemmällä.

 
Maailma on täynnä puhetta ja kirjoitusta.  Enhän minäkään etsi asioita kuin sattumalta osuttuani johonkin mielenkiintoiseen linkkiin tai etsiessäni tietoa. Facebookissakin on turha kirjoittaa jotakin pidempää, sillä harva lukee sen loppuun saakka. Sanomalehdistä luetaan vain otsikot. Jopa Hesarin otsikot ovat usein ärsyttäviä, vaikka sisältö on aivan asiallinen ja usein jopa otsikosta poikkeava.

Minulla on iso ruokapöytä, jota saisi vielä pidennettyä tarvittaessa. Se ei ole omani, vaan ystävältä lainassa tuolien kera. Olen valmis luovuttamaan sen heti, kun ystävällä on sille muu sijoituspaikka. Pöydälle kasaantuu päivän mittaan tavaraa kullekin sivustalle. Loppujen lopuksi vapaaksi jää vain toisessa päässä oleva kohta, jossa istun aamupalan ja syömisen yhteydessä, päivän mittaan useimmiten. Joskus siirrän läppärin siihen kirjoittaakseni eri paikassa kuin normaalisti. Tätä kirjoitan vaihteeksi juuri siinä pöydän päässä,  vieressä kesken jäänyt sunnuntain Hesari, muistikirja, iso työvihko (niitä suuri kasa vanhoja odottaa hävittämistä toisaalla) ja kalenteri. Lisäksi lähellä ovat puhelin, tabletti ja kamera.

Kuten myös keväällä 2019 eli viime vuonna.

Nyt pöydällä ei ole muuta kuin toisella sivustalla pari Karjala-lehteä ja mappi, johon kerään sekalaista, säilytettävää materiaalia (vanhat vuosimapit pitäisi käydä läpi ja heittää pois tarpeettomat paperit). 

Pöydän toisessa päässä on verenpainemittari.  Minua pyydettiin toimittamaan terveyskeskukseen neljän päivän verenpainetiedot. Olen tilannut netistä ajan verikokeeseen tälle viikolla. Käyn reumalääkitykseni takia nk. turvakokeissa kolmen kuukauden välein.  Viime vuoden ongelmien takia tai henkilökunnan töiden vähentymisen takia koronan hiljennettyä, minulle on soitettu terveyskeskuksesta jo pariin otteeseen ja muistutettu turvakokeista ja muistakin lisätyistä verikokeista. Aiemmin huolehdin pitkään niistä yksin ja tarkistin tulokset Omakannasta. Mietinkin tässä, että olemmeko me yli 70-vuotiaat nyt muutenkin tarkemmin seurattua väestönosaa? Muualtakin olen kuullut, että lääkärit ovat aktivoituneet soittelemaan, vaikka tieto on siis Omakannassa. Hammaslääkäriltä ei ole vielä tullut soittoa peruuntuneille ajoilla.

Tulisiko terveyskeskuksista tulevaisuudessa oikeasti nimensä veroisesti terveyskeskuksia, joissa etukäteen pidettäisiin huolta ihmisten terveydestä ennen kuin sairaudet ilmaantuvat tai pääsevät siihen pisteeseen, että tarve olisi sairauskeskukselle?  Sitähän toivoin jo yli kymmenen vuotta sitten.

Tässä kuvassa näkyy Tuusulan Sarvikallio vastapäisellä rannalla. Kuva 16.5.2016 Lottamuseon kohdalta Tuusulanjärven yli.

Nyt kun kukaan ei käy kylässä luonani, ruokapöytä täyttyy nopeasti. Kun joku on tulossa, tyhjennän pöydän nopeasti ja siistin kotiani muutenkin. Tällaisena aikana olen elänyt vähän kuin pellossa, tosin olen siivonnut kiitettävästi. Tänä aamuna ajattelin, että olisikin oikeasti mukava juttu,  että minulla olisi oikein iso pöytä, paljon isompi kuin tämä. Sijoittaisin sen keskelle olohuonetta. Pöydällä voisivat lojua kaikki keskeneräiset työni omissa kohdissaan. Siirtyisin oman mielialani mukaan milloin minkin tehtävän pariin.

Ei ole mitenkään erikoista, että tällaisena aikana mieleen tulee erikoisia ajatuksia. Mutta on niitä minulla ollut ennenkin.

Vapautuminen koronan pelosta on meilläpäin (täällä koronapesäkkeessä eli HUSin alueella)  hiukan hellittänyt. Liian vapaaksi sitä ei ole tarkoitus päästääkään. Jokainen voi entistä paremmin käyttää omaa harkintaansa. Niin olen toiminut. 

Menossa hiusten leikkuuseen... Voi hirveetä, kun sitä on vanhentunut.

Eilen kävin lopulta kampaajalla leikkauttamassa hiukseni. En enää kestänyt pidentyvää tukkaani, lyhyempi tukka helpottaa elämää. Oma kampaajani on ollut koko korona-ajan töissä. Asiakkaita riitti nytkin. Monet kävivät leikkaukseni aikana kysymässä vapaata aikaa. Kauppakeskus oli täynnä ihmisiä. Poikkesin kampaajan jälkeen S-kaupassa, vaikka lauantaina puolenpäivän jälkeen siellä oli erityisen paljon ihmisiä (kuten aina), lapsiperheitäkin. Ihmiset säilyttävät hienosti turvavälit. Jos näen kasvonaamioisen ihmisen, kierrän tämän kaukaa. Samoin kerran pelästyin yhtä yskivää miestä, joten kiersin kaukaa. 

Aika paljon lähti... Tämä on sitä häpeilyn estoa. Mennään suoraan kohti ja esitetään niitä valokuvia, joissa ikä näkyy.

Kasvomaskeista keskustellaan ja kohistaan kauheasti. Koen kohinan tuskalliseksi. Ymmärrän, jos sairas ihminen tai sairaiden kanssa tekemisissä oleva ihminen käyttää sellaista, siksihän minäkin pelästyn. Ymmärrän myös niiden käytön tilanteissa, joissa turvavälit ovat mahdottomia pitää.  Tiheät ihmisjoukot muualla maailmassa ja suurkaupungeissa tekevät asian myös ymmärrettäväksi. Mutta meillä täällä maalla, jossa ei edes kävelyllä lähistöllä kohtaa kuin pari ihmistä, ne ovat tarpeettomia. 

Lastenlasten luovuutta. Axel esitteli kerran Skypessä. Kuva CD.

Välillä osun lukemaan mielipiteitä Facebookissa tai lehtiartikkelien perässä. Ei todellakaan pitäisi. Ovatkohan ihmiset tällä hetkellä entistä vihaisempia joko tästä tilanteesta tai muusta kuten omasta mielialasta johtuen? Nykyaikana lienee turha toivoa sopusuhtaista ja ystävällistä elämää. Tavallisetkin ihmiset ovat oppositiopuolueiden edustajien tavoin politisoituneet ja jankuttavat samoja asioita eli kaikki on hoidettu lähes pieleen. Tilanne on meillä nyt hyvä. Kukaan ei todellakaan, eivät edes asiantuntijat voi varmasti tietää, mikä on tulevaisuus. Nyt on jokaisen aikaa käyttää tervettä omaa järkeä. 

Veini esitteli Skypessä.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa enemmän luontoasioista. Eilen Skype-keskustelussa 3-vuotias, lapsenlapsenlapseni Veini viimeiseksi esitti toivomuksen päästä tänne kotinurkilleni puistoon tarkoittaen varmaan tuota pientä lähimetsää, jonka läpi viimeksi äitienpäivänä kuljimme.  Olen aina ollut lapsenlapsilleni sellainen ”metsämummo”. Aionkin ehdottaa seuraavassa skype-keskustelussa, että he alkaisivat kutsua minua metsämummiksi. Veinillä sattuu olemaan kuusi mummia, joten olisi aiheellista. Hän oli erityisen huolissaan kahden yksin asuvan mummin osalta, joihin en minä kuulu, vaikka asunkin yksin. Veinin kahdella pikkuenolla on vain kaksi mummoa.

Tämä riittääkin tältä päivältä. Ehkä jaan sen edellisen blogini myös tänään. Alkoi muuten ukkosen ilma! Kesä lähestyy kohisten.

Koivu alkuviikosta.