keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Pitkittyneestä syksystä varhaiseen kevääseen


Ajoin sunnuntaina edestakaisin kokoukseen Hämeenlinnaan ja sieltä takaisin hämärtyvässä iltapäivässä. Molemmat matkat ajoin sateessa, tulomatkan jopa kaatosateessa.  Usein autossa istuessani ajattelen kaikkea sitä, mitä haluaisin tehdä. Samoin käy usein unien välillä yöllä. Pitkäksi venynyt syksy tuli mieleeni katsellessani (mitä nyt näin) teitä ympäröiviä maisemia. Piti kuitenkin varoa syviä vesilammikoita (ja muita autoja). Kaiken lisäksi sunnuntai-iltapäivisin on paljon liikennettä, jolloin on paras pitää katse tiukasti tiessä. Liikkeellä ollessa ajatukset ovat vapaalla. 


Minulla on kesken eräs blogikirjoitus, joka liittyy aivan toiseen asiaan. Luen samanaikaisesti erästä mielenkiintoista kirjaa, jossa on paljon sellaista, mitä en parhaalla tahdollakaan ymmärrä, mutta en voi jättää väliinkään. Voin nyt vain paljastaa, että aihe liittyy tieteisiin. Kestää kyllä aikansa, ennen kuin saan kirjan ja blogini päätökseen. Luen usein juuri oppiakseni asioita ja oppiminen jatkuu kirjoittamalla, kokoamalla asioita yhteen. On varmaan tullut monta kertaa mainittua, että se on jo nuorena omaksumani menetelmä. Tässä vaiheessa minua on usein hiukan harmittanut se seikka, etten osannut, en kyennyt hahmottamaan nuorempana, mitä aivan oikeasti haluaisin tehdä. Sitä on turha nyt katua. 

Tässä sitä mielikuvitusta kuvan muodossa. Tulee mainituksi myöhemmin tekstissä. Menen kuvaan sisään.

Usein ajattelen myös, että tämän päivän nuorille koko maailma on aivan eri tavalla auki kuin oli minun ikäluokalleni.  On jokapäiväistä, että nuorten ja lasten suurista vaikeuksista kirjoitetaan jatkuvasti. Vaikeudet on toki käsiteltävä ja hoidettava. Me, vanhuuden partaalla olevat, vihatut suuret ikäluokat, olemme olleet eri tavoin myötävaikuttamassa siihen, että tämän päivän Suomessa olosuhteet ja mahdollisuudet ovat paremmin kuin koskaan aikaisemmin historiassa. Silti vieläkään ei kaikkia voimavaroja ja tietoa osata käyttää oikein. Siksi on olemassa sitä paljon puhuttua syrjäytymistä.

Tänä päivänä avattavia ovia on valtavan paljon. Milloin tahansa kenen tahansa on mahdollisuus avata uusi ovi, pujahtaa sisään ja aloittaa uuden ammatin opiskelu tai vaihtaa elämän kulkua. Aikoinaan muutokset olivat vaikeampia toteuttaa, eivät tosin mahdottomia.  Usein elannon ansaitseminen meni edelle.  


Tällä viikolla lapsilla täällä meillä päin on hiihtolomaviikko. Nyt voisi paremminkin hiihtää vesisuksilla. Koko viime yön tuli valtavasti vettä. Sade rummutti sunnuntain ja maanantain välisenä yönä makuuhuoneen ikkunaa ja herätti minut monta kertaa. Aamulla seitsemän jälkeen Alex soitti ovikelloa, erityisen kovaa ja paljon kuten olin pyytänyt, jotta varmasti herään. Olin pyytänyt hänet luokseni, koska äiti oli töissä ja pikkuveli päiväkodissa. Maanantaina hän sai rakennettua minulta 8-vuotislahjaksi saamansa Legojen HiddenSide-sarjan tornin valmiiksi.  Runsas parisen tuntia siihen meni kokonaisuudessaan. Muille päiville ei ole vielä suunnitteilla sen kummemmin ohjelmaa. 

Tuon ikäiset pojat ovat hulluna kaikenlaisiin rakennuspeleihin. Alexin digitaalinen aika alkoi todella nuorena. Samalla tavalla, mutta ei niin kehittyneillä laitteilla se alkoi myös 1980-luvun lapsilla. Olen varmaan joskus kertonut, kuinka oma poikani aloitteli Commodore 64:lla samaan aikaan, kun asiakkaani käyttivät samanlaista laitetta aloittaakseen elektronisesti pankkipalvelujen käytön. Jouduin silloin neuvomaan molempia puhelimitse. Elettiin 1980-luvun puoliväliä. 

Tässä samainen lapsenlapsi tasan kahdeksan vuotta sitten 19.2.2012
 

Nyt on erikoinen talvi, sellainen, jollaista ei ole kai aikoihin ollut ollut. Pohjoisessa, Lapissa on paljon lunta. Olisi korkea aika aloittaa kunnon kohennus.  Olen koko viime vuoden tähän asti potenut nivelreuman aktiivivaihetta, joka on aiheuttanut ongelmia liikkumisessa ja olen siksi joutunut valikoimaan menoja ja tekemisiä olotilani mukaan. Nyt tulehdusarvot on saatu laskemaan normaaliksi jonkin verran lääkitystä muuttamalla. Huomaan sen kyllä itsessäni. Tiedän, että minun olisi itse pitänyt reagoida aiemmin perehtymällä asioihin. Mutta eihän meidän suomalaisten persoonaan sovi ollenkaan vaivoista valittaminen vaan hiljaa kärsiminen! Perusterveydenhuollossa eli terveyskeskuksissa ei ole erikoisempien sairauksien asiantuntemusta eikä erikoislääkärille saa lähetettä. Sen koin jo silloin, kun tämä kaikki alkoi. Siksi aikaa menee selvittelyyn sekä itsellä että terveyskeskuksen hoitavalla lääkärillä. Eihän näistä asioista saisi edes puhua saati kirjoittaa, mutta haluan rikkoa tabuja. 

Viime vuosikymmenen aikana moni tuntemani ihminen kuoli. Kuolema on myös aihe, jota kyllä mediassa nykyään käsitellään paljon. Silti se on myös edelleen vahva tabu.  Aiheen kieltäminen näkyy nykyään ehkä toisella tapaa kuin aiemmin. Jokaisen kannattaa ottaa aihe omalta osaltaan käsittelyyn kuuntelematta muiden mielipiteitä. Runsas viikko sitten haudattiin kahden vanhimman lapsenlapseni toinen ukki. He molemmat ja toisen lapsi, 3-vuotias olivat mukana hautajaisissa Tuusulan Paijalan kappelissa. Matti-ukki haudattiin arkussa perheen sukuhautaan.  

18.2.2020

Tämän vuoden tammikuussa kuoli myös Raili Taberman, joka oli tärkeä henkilö Kuolemajärven pitäjän Seivästön kylän ihmisille, sillä hän kokosi Seivästön historian kirjaan ”Seivästö-meri-mäki-majakka”. Hän oli myös Kuolemajärven Sirkiän sukuseuran perustamiseen erityisen paljon vaikuttanut henkilö. Raili asui loppuelämänsä Naantalissa, mutta sitä ennen hän vaikutti Pirkkalassa. Sukututkimuksen mukaan olisin ollut hänen äidilleen kolmas serkku ja Raili puolestaan minun lapsilleni neljäs serkku. Hänet siunataan perjantaina.



Niin me lähdemme yksi kerrallaan. Jos olen usein kirjoittanut vanhuudesta, sairaudesta, niin seuraava aihe lienee kuolema. Olen käsitellyt sitä menneiden sukupolvien osalta, mutta kipeintä on kirjoittaa siitä tuntemiensa ihmisten kautta. En ole vieläkään täysin päässyt yli toukokuussa melkein 93-vuotiaan ystäväni kuolemasta. En ole pystynyt ottamaan käsittelyyn haastatteluja enkä muitakaan häneen liittyviä aiheita. 

25.8.2019

Ehdin vasta maanantai-iltana katsomaan Schjerfbeck- elokuvan Helene. Ajattelin, että kaikki ovat varmaan jo ehtineet nähdä sen, koska monet ryntäsivät heti sen ensi-illan jälkeen tammikuussa sitä katsomaan. Niin piti minunkin, mutta tuli este ja jouduin odottamaan helmikuuta, kun elokuvaa taas esitettiin Keravalla Cinema-Keuda-talolla. Kyseinen elokuvateatteri toimii suunnilleen kerran kuussa muutaman päivän ajan. Sinne elokuvat tulevat jo ensi-iltaan. Käyn kaikkein mieluiten siellä, koska se on lähellä. Yllättäen Keudan auditorio pullisteli taas ihmisiä, jotka hiirenhiljaa katselivat upeata elokuvaa. Ennen elokuvaa esitettiin Ateneumin dokumentti Helene Schjerbeckin taiteesta.   

Elokuva on saanut ristiriitaisia arvosteluja. Sehän kuvaa noin kahdeksaa vuotta taitelijan elämässä. Laskeskelin, että kyseessä olivat vuodet 1915 – noin 1923, kun Helene oli 53 – 61-vuotias. Ajattelin, että kaunista elokuvaa voi myös katsella tarinana, vaikkei tiedä sen enempää taiteilijasta. Toinen päähenkilö Einar Reuter oli Heleneä 19 vuotta nuorempi.

Pitkäksi venynyt syksy jatkuu, kunnes kevät voittaa. Linnut laulavat jo niin kiihkeästi, että viime aamuyönä ääni tuli tämän talon paksujen kiviseinien läpi ja herätti minut.

En tahdo saada muilta asioilta tätä blogia valmiiksi. Yritän keksiä hiihtolomalaiselle erilaista toimintaa. Eilen kävimme nopeasti siellä Paijalan hautausmaalla ja löysimme em. vanhempien lastenlasteni ukin haudan. Normaalisti tähän aikaan vuodesta hautausmaat ovat paksun lumen alla ja niillä on hankala kulkea. Nyt siellä oli paljon äskettäisen myrskyn katkomia oksia. 



Tänään yritin aloitella keskustelua mielikuvituksesta, mummin tärkeimmästä syntymälahjasta. Kaivoin esiin Egyptin historiaa koskevan kirjan, koska hän on ollut pitkään kiinnostunut pyramideista ja haudoista kaivatuista aarteista. On yllättävää, kuinka lapsella on huono käsitys omista taidoistaan, vaikka aika usein hän esittääkin kaiken osaavaa.  Pistin hänet kopioimaan lyijykynällä voipaperin läpi jotakin kirjan kuvaa. Hän teki sen loppuun asti, vaikka keskeytti epätoivoisena monta kertaa. Saa nähdä, miten seuraava vaihe onnistuu. Tämä on minultakin yllättävän paljon, sillä en ole koskaan ollut mikään lastenhoitaja. Kärsivällisyyteni ei riitä. Tulee vaan mieleen, kuinka opettajien ja aiempi lastentarhanhoitajien työ on äärimmäisen tärkeää. Mummi voi jakaa vain omia juttujaan.

Silti meistä jokaisen on mestaroitava oma tiensä. Loppujen lopuksi.

Helmikuu 2010




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti