keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Niin ne päivät kuluvat


Viimeinen joulun kukka, punainen amaryllis, sen toinen varsi neljän kukan kanssa kukoistaa päivästä toiseen. Vähän olen tukenut sen pitkää vartta kaatumasta. Ihmettelen sen elinvoimaa. Kukkasipuli lähtee sitten biojätteeseen. Kerrostaloasunnossa en säästele sipuleita enkä juurakoita kuten aiemmin omakotitalossa. Nyt kun on näin lämmintä voisin kyllä laittaa sen aluksi lasitetulle parvekkeelle. Oli aikamoinen muutos entiseen, tämä muuttaminen pois omakotitalosta. 



Värjäsin tukkani. Edellisen kerran tein sen kahdeksan viikkoa sitten. Kun päälaella tulee näkyviin harmaata useita senttejä, on taas aika peittää tyvikasvu. Jollei sitten vain antaisi olla ja vain harmaantua. Hiukset ovat muutenkin ohentuneet entisestä. Vanhuus ei tule yksin. Vanhuuden merkeistä ei haluta paljon puhua. Onhan se pelottavaa, kun se osuu omalle kohdalle.  Ja kaikillehan se osuu.

Joskus ajattelen, että kukaan muu ei ajattele samoin kuin minä. Olen varmaan väärässä. Monet vanhat ihmiset pitävät itseään ikinuorina ja muuttumattomina. Eikö niin? Vanhuus on myös eräänlainen tabu kuten useat muutkin asiat yhteiskunnassamme. Minusta ei ole koskaan menemään minnekään vanhusten päiväkotiin, jossa leikitään ja lauletaan. Paha kyllä sanoa mitään suurella äänellä. Olen vain sitä mieltä, että me olemme kaikki erilaisia yksilöitä nyt ja aina. Erityisen paljon eroamme toisistamme vanhoina. En silti aio takertua tähän aiheeseen enkä edes keskustella siitä. Ehkä pitäisi. Mutta voiko nykyään enää edes keskustella ilman, että se kääntyy aloittajaa vastaan, muuttuu vihamieliseksi?



Olen viime syyskuusta alkaen seurannut erään läheisen ystäväni kohtalon käänteitä. Kun tulemme vanhoiksi ystävätkin auttamatta vähenevät. Meillä on entistä vähemmän sellaisia ystäviä, joiden kanssa voimme jakaa ajatuksiamme ilman niiden mollaamista.  Toisaalta emme pysty myös paljon auttamaan kaukana asuvia ystäviä heidän ahdingossaan. Puhun ystäväni kanssa usein puhelimessa, hän pitää minua ajan tasalla vaiheistaan. Hän meni lastensa pyynnöstä asumaan palvelutaloon. Sen piti olla kokeilu. Miehensä kuoltua ja useiden vuosien omaishoitajuuden jälkeen, hän sairasteli. Suuri muutos kuten puolison kuolema aiheuttaa ihmisessä usein suuren reaktion. Kriisit vaikuttavat terveyteen ja vanhempana niistä on entistä vaikeampi toipua. 



Palvelutalossa asumisesta on tullut sittemmin lähes pysyvää. Hän on kuukausien ajan yrittänyt pyristellä ja päästä takaisin kotiin. Lapset keksivät aina jonkin verukkeen, jolla laitostumista edistetään ja kotiin siirtymistä siirretään. Koska hän hienotunteisena ihmisenä ajattelee kaikkien osapuolten kantaa, hän suostuu aina yhteen lisäkuukauteen. Jo aiemmin viime syksynä hän halusi hoitaa oikeutensa itsenäiseen elämään kotona lakimiehen kautta. Silloin taas lapset estivät sen jollakin tapaa.  Sama on toistunut myöhemmin. Yritys on jälleen edessä, odotan uutisia. Hän on suhteellisen terve ja vasta 87-vuotias. On kauheata seurata, miten meille itse kullekin saattaa käydä. Omiin lapsiinkaan ei yksinäinen ihminen voi aina luottaa. Muistisairas hän ei ole ja lääkärikin on sen todennut. Kotona hän saa samat palvelut kuin kalliissa hoitokodissa. Mutta lasten ei kuulemma tarvitse olla huolissaan hänestä, kun hän on vieraissa nurkissa. Hänellä riittää ymmärrystä lähellä asuvien lasten käytökselle. 

Jatkan tätä kirjoitustani päivää myöhemmin. En osaa taaskaan aloittaa mitään tärkeämpää tehtävääni, koska lähden kohta verikokeeseen, postiin ja kauppaan. Päivitin Instagramiin joitakin valokuvia, ne siirtyvät myös samalla Facebookiin. Kuvat tuovat aina hyvää mieltä ja kun itsellä on parempi olo, niitä myös jakaa muille. Sama koskee valokuvausta. Kun palaan asioilta kotiin, en ehkä jaksa enää mitään. Joskus myöhemmin illalla saatan jaksaa tai sitten en.

Niin ne päivät kuluvat.



Aurinko valaisee juuri nyt kauniisti lumetonta maailmaa. Tuuli on aikamoisen voimakasta, se oli eilenkin. Viikonloppuna kuuntelimme lapsenlapseni kanssa ukkosen jyrinää. Ehkä sekin oli vain voimakas tuuli. Amaryllis, jolla aloitin, kaatui pian sen jälkeen. Leikkasin sen maljakkoon. Harmaa juurikasvu peittyi taas kerran.

Olen aika paljon miettinyt jatkoa niille asioille, joissa olen mukana. Jalkojeni epämääräisten kipujen takia, olen tarkoituksella jättänyt paljon menoja väliin. Hoidan silti kaikki ne tehtävät, joissa olen ollut mukana pidempään. Millä saisimme nuorempia ihmisiä innostumaan vaikkapa sukuseuratoiminnasta niin, että he ovat valmiit todella tekemään jotakin? Joillakin sukuseuroilla ei ole kuulemma mitään ongelmia. En jaksaisi esimerkiksi enää millään suunnitella uusia kotisivuja. Materiaalia kyllä sivujen täytteeksi on niin paljon, että niistä saa kirjan, jos toisenkin. Tutkimisesta ja kirjoittamisesta en myöskään aio luopua. 



Viimeisen viikon aikana, olen selvittänyt erään henkilön kanssa isäni hyvän ystävän sotataivalta. Olemme vaihtaneet valokuvia. Olen kirjoittanut hänestä joskus blogeissani, koska hän ja hänen vaimonsa olivat lapsuuden perheeni hyviä ystäviä.  He myös auttoivat minut aikoinaan Helsinkiin. Pääsin myös pankkiin töihin rouvan suosituksesta. Hyvän käsialani takia. Se ei nyt ollut aivan totta. Nyt olen miehen sisarentyttären kautta saanut niin paljon sellaista tietoa, josta olen voinut itse jatkaa saadakseni täydemmän kuvan vanhempieni historiaan. Tässä ymmärsin taas sen, kuinka ihanaa on tutkia yhdessä jotakin.  Tarvitsen sellaisia ystävyyssuhteita. 

Onhan minulla jo niitä ennestäänkin, mutta tämä pisti taas ajattelemaan asiaa syvemmälti. Jopa niin, että asia siirtyi seuraavana yönä uniini. Palasin taas lapsuuden kotiini mukanani eräs ihminen, jonka olen vain kerran tavannut. Toisaalta uni saattoi viitata vapaaseen kirjoittamiseeni ja intooni kirjoittaa näitä blogeja. Kevyemmin, kunnes taas eteen tulee jotakin kulman takana odottavaa mielenkiintoista ja salaperäistä.

Innostuin aamulla huolimatta ranteiden kipeytymisestä hoitamaan joitakin tekemättömiä töitä. Toinen aurinkoinen päivä. Amaryllis alkaa näyttää uuvahtamisen merkkejä. Käteeni osui pätkä tekstiä luonnoslehtiön sivulla vuodelta 1967. Siinä ehkä seuraavan blogin aihe. Mutta ehkä se sopii paremmin tänne https://salaisetpaperit.blogspot.com/. Enpä olekaan kirjoittanut sinne pitkään aikaan.

Vielä ne kuvat. Ehkä sattumanvaraisia.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti