Rajamailla

Herättyäni ajattelin, että olin käynyt taivaassa. Tuskallisen, päänsärkyisen yön jälkeen, oli pakko nousta aikaisin, syödä kaurapuuro ja juoda kuppi kahvia (lääkkeiden päälle). Päänsärky ei vain tuntunut hellittävän. Siksi menin uudelleen sänkyyn ja toivoin saavani unta. 

Siinä raossa, melkein valveen ja unen rajamailla päänsärkyni myös helpotti. Herättyäni mietin pitkään untani. Jos olisin heti voinut, olisin lähtenyt saman tien luonnon helmaan tai jonnekin ihmisten pariin. Tai edes pihalle…

Uni kertoi jälleen kerran jotakin. Kokosin koolle ison joukon läheisiäni, myös heitä, joita en enää tapaa. Silti he olivat unessa yhtä joukkoa, eivät erityisesti yksilöitä. Ehdotin, että menemme yhdessä kahville erääseen kauniiseen yleiseen paikkaan. Kaikki lähtivät innolla sitä kohti.

Matka sinne ei ollut ollenkaan helppo, ei ainakaan minulle. Jäin muista jälkeen enkä ollut enää varma, että löytäisin perille. Mietin sitäkin, josko muut löytävät ilman minua sinne. Minulla oli taas kaksi kameraa mukana. Toinen niistä reistaili, aivan samalla tavalla kuin todellisuudessa. Kaiken lisäksi minusta tuntui, että en saanut kuvia. Se ilman muuta jälleen kerran hidasti kulkuani. Paikkaan kuljettiin erilaisten maisemien läpi, oli maaseutua ja kaupunkia. Lopuksi piti asettua eräänlaiseen keinuhissiin, jolla mentiin korkealle mäelle. En oikein osannut toimia siinä. Olin vähällä jäädä siihen kiinni niin, että olisin kiertänyt jälleen alas. Onneksi joku vieras neuvoi takanani ja ehdin juuri ja juuri hypätä ulos laitteesta. 

Olin tulossa perille, vaikken heti sitä tajunnutkaan. Edessäni aukesi kirkkaan vihreä valoisa niitty. Siellä oli harvakseltaan ihmisiä ryhmissä. Valo sokaisi niin, etten heti nähnyt kohdettani tai heitä, joiden kanssa olin sinne lähtenyt. Sitten kuulun jonkun mainitsevan ihmetellen, mihin olin jäänyt. Yritin taas ottaa valokuvia alueen kauneudesta. Samalla näin joukon. Ruohikolla oli paljon eläimiä, erityisesti kissoja. Jäin hetkeksi ihmettelemään, olivatko lapset ottaneet kissat mukaan retkelle. 

Muiden joukkoon tultuamme, keskustelimme matkan vaikeuksista, nimenomaan siitä ihmeellisestä vekottimesta, jonka kautta paikalle pääsi. Siihen uni katkesikin. Päänsärkyni oli poissa.

Ajattelin unen merkitsevän, että tärkeintä elämässä ovat kaikki ympärillämme olevat ihmiset, kaikki muu on toisarvoista. Toki kamerankin kanssa pääsen taivaaseen.

Mietin myös sitä, että erityisesti tänä kesänä olen ottanut terveysongelmani niin raskaasti. Tiedän, että monilla muilla on paljon vaikeampaa. Olen tänä vuonna myös ajatellut paljon kuolemaa. Niin moni tuntemani ihminen on lähtenyt vihreille niityille.

  

Krooninen sairaus, vaikeasti ymmärrettävä kuin reuma, autoimmuunisairaus, elimistön itse kehittämä, on omituinen myös kantajalleen, joka itse asiassa voi olla ainoa oman sairautensa asiantuntija. Kaikenlaiset testit ja yritykset ymmärtää sitä ovat monimutkainen kokonaisuus. Ei voi edes olettaa, että yleislääkärit ymmärtävät sitä. Reumoja on montaa tyyppiä ja kaikissa tyypeissä on yksilöllisiä eroja ihmisestä toiseen. Joskus tekisi mieli luovuttaa. Tämä kesä on ollut vaikea. Nykyään on olemassa hyvä lääkitys, mutta lääkkeissäkin on omat ongelmansa. Olen todella pitkään yrittänyt katsoa ohi ongelmien ja vain mennä eteenpäin. Se ei ole paras vaihtoehto. Katse on suunnattava kaikkeen, myös niihin elämän varjopuoliin.

Uneeni sisältyi paljon asiaa. Mainitsin edellisessä blogissani, että kädessäni oli toinenkin kirja. Olen usein ennenkin maininnut hienon kirjailijan eli Merete Mazzarellan. Kirja ”Kun kesä kääntyy – vanhenemisen taidosta” on julkaistu suomeksi jo 2001. Hän on ollut tuolloin noin 55-vuotias. Kirjan alussa hän miettii syitä kirjoittamiselle, tuntemiensa ihmisten ja kirjallisuuden kautta. Hän kirjoittaa uskovansa, että viisikymmentä vuotta on mainio ikä ruveta puhumaan vanhenemisesta. Hän ymmärtää, ettei se sovi kaikille sen ikäisille. Viisasta pohdintaa. Tuskin minun 50-vuotias tyttäreni, vielä pikkulasten äiti, haluaa ajatella vanhenemista muuten kuin leikin kautta.

Mazzarella toteaa, että hän rohkenee puhua vanhoista ihmisistä. Kun hän on joskus käyttänyt sanaa ”vanha”, kielentarkastaja on muuttanut sen ”iäkkääksi”. Hän itse on muuttanut sen takaisin. Vanhenemista ei pidä pitää häpeänä, kiertoilmaisut ovat tarpeettomia. Hän käy läpi kirjallisuuden kautta vanhenemista.

Eräs Simone de Beavoirin kirjassa ”Vanhuus” (1970) käyttämä lause herättää ajatuksia. Hänen äitinsä on aikoinaan merkinnyt kyseisen lauseen. Lause kuuluu seuraavasti:

Nuori ihminen tietää olevansa siirtymisvaiheessa: hänen ruumiinsa muuttuu ja häiritsee häntä. Iäkäs ihminen tietää olevansa vanha muiden kautta ilman omakohtaista suurten muutosten tunnetta. Sisimmässään hän ei hyväksy sitä laatumerkkiä, joka häneen on liimattu, eikä hän enää tiedä, kuka hän on.

Juuri näin. Muiden katse ja sanat kertovat meille sen, että olemme vanhoja. Ne voivat olla vain pieniä vivahteita, aliarvostuksia, katseita, välinpitämättömyyttä. Sitä tulee kaikelta taholta. Et olekaan enää oman itsesi paras asiantuntija, muiden mielestä saatat olla menettänyt koko entisen elämäsi.

En millään pysty kirjoittamaan tähän kaikkia Mazzarellan kirjoista löytämiäni upeita huomioita. Kirjallisuuden lisäksi voimme muistella vanhempiamme ja isovanhempiamme, mikäli se on vain mahdollista. Muistot voivat olla järisyttäviä ja pelottavia varsinkin, jos vanhemmat sairastuivat Alzheimerin tautiin, joka muuttaa ihmisen luonnetta.  Uskon, että me kaikki otamme vanhuuden vastaan eri tavalla. Joskus elämän vauhti ja toiminta jättää tuskan vanhenemisesta taakseen. Toiset saattavat turruttaa itseään alkoholilla tai muulla, jotta eivät muistaisi.  Toisaalta kaikki ovet ovat avoinna vanhoille ihmisille, jollei sitten itse ala syystä tai toisesta sulkea niitä. Olemme ehkä vähän erilaisia vanhoja ihmisiä kuin isovanhempamme tai vanhempamme. 

Kun vanhenemme, ymmärrämme myös itseämme vanhempia paljon paremmin kuin nuorempana. Itse koen nykyään itseni ja muut ikäiseni sen ikäisiksi kuin olemme. Olemme ulkoisesti vanhan näköisiä, mutta silti olemme se sama, nuori ihminen kun kymmeniä vuosia sitten. Elämämme on mennyt siten kun se on mennyt. Vaihtoehtoisia elämiä olisi voinut olla, aihe, joka on minua aina kiinnostanut. 

Mazzarella mainitsee myös Marcel Proustin muutaman kerran. Tämä oli selvänäköinen, erikoinen ja kiehtova. Aina häneen törmätessäni, tulee kova halu palata hänen historiaansa. Se jää aina puolitiehen kuten monet muutkin asiat nykyään, vaikka yritän pistää vastaan. Vaikka kuinka mielessäni suunnittelen tekeväni sitä ja tätä, mielen valtaa ikävä haluttomuus ja turhautuneisuus. Mietin usein, tuleeko niistä jatkossa pysyviä, vaikka ovatko ne vain liittyneet ajoittaiseen huonovointisuuteeni.

Mazzarella siteeraa Marcel Proustia sivulla 171: 

Ihminen on epämääräisen ikäinen olento, olento joka kykenee muutamassa sekunnissa nuorentumaan monta vuotta ja joka kelluu elinaikansa seinien sisällä kuin altaassa, jonka vedenpinta jatkuvasti nousee ja laskee ja saattaa hänet milloin yhden, milloin toisen aikakauden ulottuville.

Mazzarella jatkaa siitä, että menneisyys, vanhan ihmisen menneisyys, on yhtä todellista kuin hänen nykyhetkensä ja menneisyys on alati läsnä hänen nykyhetkessään.  Sen hän pystyy sanomaan tutustuttuaan vanhojen ihmisten kaunokirjallisiin kuvauksiin.

 

Eikä tarvitse olla edes kauhean vanha, kun menneisyyteen palaaminen, omaan tai toisten, on ihmisille tärkeätä. Minäkin ja monet muut muistelevat jatkuvasti omien Karjalaan jääneiden sukujensa asioita eikä vaan niiden. Jo lapsena kotipihalla istuessani tunsin menneisyyden ihmisten kulkevan ohitseni. Kurkottaminen entistä kauemmas menneisyyteen on tullut viime vuosina minulle erityisen tärkeäksi.

Vanhuus on todella monimuotoinen aika ihmisten elämässä, meillä kaikilla erilainen, mutta täynnä yhtymäkohtia toisiimme, kunhan vain haluamme ne nähdä. 

Mazzarella kirjoittaa: 

Vanha alkaa olla, kun yhä useammat maailman poliitikot ovat itseä nuorempia ja kun huomaa haluavansa lukea kaikkein mieluiten puutarhakirjoja tai elämänkertoja ja historiaa.

Niinhän se on. Tai kun käy unessa taivaassa. 

Ja seuraava päivä on kirjoittajallekin jälleen kerran valoisampi ja parempi. Liikkuminen ei enää satu.  Ihminen on taas kiitollisena valmis lähtemään ulos kauniiseen maailmaamme, jota paremmasta emme tiedä. 

Kaikki tähän kirjoitukseen liittämäni valokuvat ovat melkein tarkalleen kymmenen vuoden takaa näiltä elokuun päiviltä 2009. Sen kesän ja sitä seuraavien vuosien äärimmäinen ahdistus sairastuttivat minut. Kaunis maailma, kotipiha, ystävät ja muut harrastukset kantoivat yli vaikeiden aikojen.  Kiitos!

---