Memento te mortalem esse...

On  enemmän kuin ikävä olla olotilansa vankina näin kesäaikaan. Nilkkaongelma on kärjistynyt. Olen sanonut nyt itselleni, että pitäisi olla koko ajan varuillaan ja hereillä, jotta mikään vaiva ei pääsisi yllättämään.  Kesällä tulee liikuttua paljon enemmän, joten nilkan paljon normaalia suurempi rasittaminen lienee kärjistänyt asian minun kohdallani. On aina menoja, joita en halua jättää väliin. Väliajat yritän olla rasittamatta ärtynyttä nilkkaani, vaikka särkylääkkeellä saankin liikkumavaraa.

Vaikka joudun viettämään hienolla säällä aikaani kerrostalossa, yritän saada tehtyä muita asioita. Jollei sitten kirjoittaminen ala vetää. Sekään ei ole maistunut viime aikoina, vaikka inspiraation lähteet pyörivät kesätuulen lailla ympärilläni. Kohta muutosta omakotitalosta kerrostaloon tulee kuluneeksi kaksi vuotta.

Koko kahden vuoden ajan olen kipuillut elämäni muutosten takia. Kaikki oli oikeasti paljon suurempaa ja merkityksellisempää kuin edes halusin myöntää.  Asiat ei aina mene niin kuin ajattelee tai toivoo menevän. Ryntäsin muutoksiin vauhdilla ja toivorikkaana odottaen uuden uljaan entistä paremman ajan koittavan. Siinä ohessa jätin kiinnittämättä huomiota väsymykseeni ja pikkuhiljaa kipeytyviin jalkoihini ynnä muihin oireisiin. Niinhän se aina on, meidät yllätetään. Salakavalasti olemme vanhentuneet vuosia, samoin kaikki ystävämme ovat vanhentuneet. 

Jotkut asiat vaikuttavat koko ajan taustalla. Ruumis muistaa kokemansa. Herkkä ihminen nappaa muiden suruja itseensä. Samalla on uusi muutos meneillään. Muutokset johtavat uusiin muutoksiin. Niin on käynyt kaikille muillekin, jotka tunnen.

Aamulla ajattelin itseäni kesällä 2005, kun aloin toipua aiemmista kriiseistäni ja löysin sisältäni taiteilijasielun. Aloin vahvistaa sitä ajattelematta vielä, että entistä suurempia vaikeuksia alkoi mustien pilvien tavoin kerääntyä ihanista harrastuksistani huolimatta.

Ihmiselämä on täynnä salaisuuksia, joita emme pysty koskaan täysin ymmärtämään. Tulee hetkiä, kun seisomme jälleen kerran risteytyvien polkujen keskellä ymmärtämättä, mitä tehdä. Vanhuus on ovella tai olen jo avannut oven siihen. Emme kukaan tahdo sitä, mutta emme voi sille mitään. 

Uusi käynti Hattulaan on tehtävä, emme ehtineet käydä kirkossa sisällä, mutta ison kuusen alla on aina kivaa.

Vanhuus on paljon monimuotoisempi aika kuin lapsuus.  Koemme sen kaikki eri tavalla.  Siitä on silti aika vaikea keskustella kenenkään kanssa. Useimmat ovat hyvin pitkälle vanhuuteen ja vanhuudessa sitä mieltä, että he ovat edelleen nuoria tai vanhuudesta puhuminen ei kosketa heitä ollenkaan. No, sisäisesti onkin hyvä olla ikuisesti nuori ja joustava.

Okei, en minäkään jaksa kirjoittaa enkä puhua siitä sen enempää.  Totesin vain asian, jonka tunnen itsessäni.  Ja ajatelkaapa vain, kuinka verrattoman monimuotoista meidän vanhempien ihmisten elämä on nykyään kuin joskus ennen tai koskaan ennen. Ajattelen asiaa usein jo sukututkimusharrastukseni kautta.

Keväällä terveyskeskuslääkärillä käydessäni valitin vaivojani ja sanoin, etten halua vielä kuolla. Siitä tulikin mieleeni seuraava kirjoituksen aihe, joka usein tulee eteeni milloin miltäkin suunnalta. Usein kirjatessani jonkun ihmisen kuoleman sukututkimukseen, ajattelen ajankohtaa. Saatan sanoa ääneti: ”Hän pääsi haudan lepoon vähän ennen myrskyn puhkeamista, ennen sodan alkua ja säästyä evakkoon lähdön vaivoilta ja muilta suruilta.”

 

 Me kuolimme vanhuuteen 1918

Seurakuntien kuolleiden luetteloista voi poimia vanhuuteen kuolleet. Ajattelin tarkastella tilannetta vuonna 1918 – 1919 Kuolemajärvellä.  Käytän apuna seuraavaa arkistoa: Kuolemajärven seurakunta > Kuolemajärven seurakunnan arkisto > Kuolleiden ja haudattujen luettelot > Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1880-1919. Lisäksi apunani on oma Sukujutut-ohjelma, jonne olen kirjannut paljon sukuja. Useimmat henkilöt löytyvät sieltä. Samalla täydennän tietojani käyttäen apuna mm. Katihaa ym.

En ota kriteeriksi pelkästään vanhuutta, vaikka se on päätarkasteluaiheeni tänään. Joidenkin henkilöiden tarkastelu tuo mieleen muita aiheita, joita olen aiemmin käsitellyt. Patronyymejä ei kuolleiden luettelossa ole mainittu, lisään ne omasta ohjelmastani. Ilman niitä on usein vaikea erottaa ihmisiä toisistaan, koska samannimisiä voi olla useita.

• Ensimmäiseksi osuu silmiin 6.1.1918 kuollut Yläkirjolasta kotoisin ollut Salomon Joosepinpoika Inkinen. Hän oli syntynyt 1840 ja kuoli nyt vanhuuteen 77-vuotiaana. 

Hän oli samasta kylästä kotoisin olevan, Ahvijoen kaivajan Taavetti Mikonpoika Inkisen serkku. Hän sattuu olemaan myös isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiän pikkuserkku tai paremminkin puolipikkuserkku, koska Salomonin isoäiti oli Helena Sofia Juhontytär Danski, Margaretha Aatamintytär Kamparin tytär 1. avioliitosta.  Toisen avioliiton Margareta solmi Tahvo Yrjönpoika Sirkiän, josta syntyi yksi lapsi eli Jooseppi Tahvonpoika Sirkiä, jonka pojan Abrahamin poika isoisäni oli. Tästä olen kirjoittanut aikoinaan blogissani ”Esiäiti nimeltä Margareta”. 

Tämä kuva on käynniltäni 25.8.2016

• Muutama päivä aiemmin tammikuun 1. päivänä Yläkirjolan kylässä kuoli myös Paavo Evesti, Salomon Inkisen ikätoveri, joka oli syntynyt myös 1840, mutta hänet on kirjattu kuolleeksi halvaukseen. 

Tammikuussa 1918 kuolleiden joukossa näen myös, että erään Huumolassa kuolleen  67-vuotiaan naisen kuolinsyy oli vanhuus. Koska hänen hänen nimensä on vieras, en lähde tutkimaan lisää.

• Toisen saman ikäisen, myös tammikuussa kuolleen, 1849 syntyneen Ristiina Rastaan s. Vesterinen kuolinsyy on keuhkotauti eikä vanhuus. Yllättäen huomaan, että tämän Kristiinan tytär on Serafiina Rastas s. 1880, joka meni naimisiin Emmanuel Stenholmin kanssa. Tämän isoisä Eenok Stenholm oli lähtenyt Lopelta ja pääsi vähän aika sitten kirjoittamaani blogiin ”Hämeestä Karjalan kannakselle”.

Vuonna 1918 alkaa helmikuusta alkaen näkyä kapinan takia ammuttuja ihmisiä kuolleiden joukossa. Heidän käsittelynsä vaatii oman kirjoituksen. Jos vanhempi ihminen kuolee ilmiselvästi sairauteen, niin se kirjataan vanhuuden sijasta kuolinsyyksi.

Torpparinpoika pappilasta Toimi Heikinpoika Ratia on syntynyt 1895, mutta hänet on merkitty kuolleeksi 27.3.1918, vain 23-vuotiaana. Hänet punaiset ovat väkisin raahanneet sotaan ja hän on kuollut. Hautausmerkintää ei ole.

• Huhtikuun 7 päivänä 1918 Karjalaisten kylässä kuoli leski Salomon Abrahaminpoika Anttalainen vanhuuteen. Hän oli syntynyt 1839. Hänen saman ikäinen vaimonsa Helena Antintytär Hovi oli kuollut vanhuuteen 1893 vain 54-vuotiaana. Tästäkin tapauksesta löydän mielenkiintoisen yhteensattuman. Salomon Anttalaisen isänpuoleinen isoäiti on Katariina Juhontytär Juva s. 1762, joka sattuu olemaan minun suoraan äitilinjaani kuuluvan Kaarina Juhontytär Juvan s. 1741 sisarpuoli.

• Itsellisen vaimo Aune Juhontytär Laasonen kuoli 6.4.1918 keuhkokuumeeseen 75-vuotiaana. Yllättävää kyllä, tämäkin satunnainen tapahtuma vie minut erääseen keskeneräiseen asiaan liittyen Aune Laasosen ensimmäisen avioliiton jälkipolviin. Tämä mies oli Tuomas Gabrielinpoika Toivonen Uudenkirkon Toivolasta, joka kuoli jo 1881.

• Huhtikuun alkupäivinä Muurilassa kuoli 1842 syntynyt talollinen, leski Juho Joonaksenpoika Muurinen vanhuuteen 75-vuotiaana.  Taitaa olla niin, että hän on ehtinyt haudata kaksi vaimoaan ja neljä lastaan ja suku taisi kuolla siihen.

Huhti -toukokuussa 2018 moni kuolemajärvinen mies ammutaan kapinallisena.

• Kesäkuun lopussa kuoli vanhuuden heikkouteen 77-vuotias leski kolmesta avioliitosta, Risto Joosepinpoika Hovi Inkilästä. Hänen lapsistaan usea on jatkanut sukua eteenpäin.

• Sitten tulee taas eteen tuttu nimi, Varpuli Sirkiä s. Kukko. Hän kuoli 27.6.1918 vanhuuden heikkouteen ollessaan vähän yli 80-vuotias. Hänen jälkeläisensä ovat minulle tuttuja. Vasta nyt tajuan, kuinka rankka elämä hänellä onkaan ollut. Hän meni vain 17-vuotiaana 1855 naimisiin Samuel Joosepinpoika Sirkiän kanssa. Tämä oli isoisoisäni Abraham Joosepinpoika Sirkiän vanhempi veli. Veljeksillä oli ikäeroa niinkin paljon kuin 22 vuotta. Tässäkin, Varpulin ja Samuelin perheessä kuolo korjasi lapsia rankalla kädellä. He saivat yhteensä yhdeksän lasta, joista vain kaksi eli aikuiseksi. Ja vain poika Salomon Samulinpoika Sirkiän (1872 – 1959) osalta suku on kasvanut. He elivät Karjalaisten kylässä.

• Seuraavana päivänä 28.6.1918 kuoli Seivästöllä Eerik Joosepinpoika Muurinen niinkin iäkkäänä kuin 85 vuotiaana. Eerik on alun perin Muurilan kylästä, mutta mentyään naimisiin Hatjalahdesta olevan Maria Mikontytär Juvan kanssa, perhe asettui Seivästön Konnuille.

Seivästön kyläkirjassa on perheen osalta on lisää tietoa s. 25, jossa kerrotaan Maria Juvan erityistaidoista. Hänen sanotaan olleen selvännäkijä ja parantaja. 

Konnut sijaitsivat Viipurista päin tultaessa Tammikon jälkeen ennen varsinaista Seivästön etukylää. Sinne pääsi autolla Karjalaisten kylän kautta.  

Albrecht Dürerin kuvaus äidistään 1514 tämän ollessa 63-vuotias.

 

Kirjaan tähän joitakin huomioita lisää.  Etsin Eerikin ja Marian tytärtä Helenaa Muurilan kylän lastenkirjoistaKuolemajärven seurakunta > Kuolemajärven seurakunnan arkisto > Lastenkirjat > Lastenkirjat 1859-1880 (I Ab:4).  Samalla sivulla sattui olemaan myös Anna Mikontytär Juva, joka syntyi 1854.  Hän oli Maria Juvan pikkusisko. Hän kulki ilmeisesti sisarensa perheen mukana, koska vanhemmat kuolivat, tosin vasta 1870-luvulla. En olisi kiinnittänyt tähän sen enempää huomioita, mutta huomasin, että Anna Juvan tytär Maria Antonintytär Yrjönen s. 1876 meni naimisiin Emmanuel Stenholmin kanssa. Kun hän kuoli 1906, Emmanuel avioitui Serafiina Rastaan kanssa kuten aiemmin kerroin.

Jos lähden seuraamaan Eerik Muurisen jälkeläisiä, tulen kohtamaan monta tuttua henkilöä Seivästöltä. Mm. Rusin liikenneyhtiön esiäiti on Eerik Muurisen ja Maria Juvan tytär 1873 syntynyt Justina Erikintytär Muurinen, joka avioitui Tiitus Tahvonpoika Rusin (”Esi Tiitus”) kanssa 1895.

Seivästön kyläkirjassa mainitaan Eerikillä ja Maria olleen myös Niklaus-niminen poika. Olen selannut lastenkirjat ja kaiken mahdollisen, mutten löydä sen nimistä poikaa. Saattaa olla käynyt niin, että on tarkoitettu heidän vanhimman tyttärensä Katariina Eerikintytär Muurisen ja  puoliso Taavetti Antinpoika Muurisen 23.3.1892 syntynyttä Niklaus-nimistä poikaa. Tämä avioutui 1916 Helena Tiituksentytär Junnisen kanssa.

Toisaalta pääsen taas Juvan suvun kautta suoralle äitilinjalleni. Maria ja Anna Mikontyttären isän Mikon isoisä oli 1721 syntynyt Juho Tuomaanpoika Juva, jonka sisar oli Kaarina Juhontytär Juva, jonka jo aiemmin mainitsin. Oma äitini mainitsi joskus olevansa sukua monille seivästöläisille. Sukututkimuksen kautta se on minullekin valjennut ja tätä kirjoittaessani selviää lisää. Tunnen olevani kuolemajärvisyyden ytimessä.

Kirkon kattoa on tänä kesänä tervattu.

• Syyskuun 13 päivänä 1918 kuolee Huumolassa talollisen leski Anna Tuomaantytär Iivonen syntyjään Taatinen. Hän on syntynyt 1835 ja on kuollessaan 83-vuotias. Hän on kirjattu alun perin Taatila-sukunimellä ja on tullut Kuolemajärvelle Johanneksen Tikkalasta ja avioitunut 1855 Kristian Joosepinpoika Iivosen kanssa tämän mennessä toiseen avioliittoonsa edellisen vaimon Eeva Aapelintytär Iivosen kuoltua vain puoli vuotta aiemmin samana vuonna.

Kuolemajärvellä oli Taatisia, mutta en lähde nyt tutkimaan Annan alkuperää kuin totean, että hänen äitinsä oli alun perin Seivästöltä nimeltään Helena Juhontytär Utter s. 1803, joka meni naimisiin Johanneksen Tikkalasta olevan leski Tuomas Ristonpoika Taatilan s. 1796 kanssa. Mainittakoon, että kapellimestari Santtu-Matias Rouvali on Kristianin ja Eevan pojan Matin tyttären Vilhelmiinan pojan Toivon pojanpojanpoika. Tutkin sen aikoinaan eräänlaisena salapoliisityönä, kun aiheesta keskusteltiin Facebookin Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä.

 

• Lokakuussa 27.10. 1918 kuolee Inkilässä talollisen leski Eeva Peterintytär Lerkki s. Ranki. Hän on syntynyt Seivästöllä 1840 ja on kuollessaan jo täyttänyt 78 vuotta. Voisiko Peterin kääntää Pietariksi tai Pekaksi? Eeva oli mennyt 1860 avioon Kristian Antinpoika Lerkin kanssa, joka kuoli jo 1908.  En pysty seuraamaan sukua muuten kuin yhden heidän poikansa Tahvo Ristonpoika Lerkin s. 1864 osalta. Tosin Tahvokin kuoli jo 1930, mutta puoliso Helena vasta 1948 Maskussa. Siirtokarjalaisen tie osa II kertoo, että heidän Tahvon ja Helenan poika Salomo s. 1899 asui evakkoon lähdettyään Maskussa.

• Seuraava vanhuuteen kuolleen edessä lukee seuraavasti edellisen vaimo Eeva o.s. Sahari. Kysymyksessä on Eeva Iivanainen s. Sahari s. 1844 , joka kuoli vanhuuden heikkouteen 30.11.1918 ollessaan 74-vuotias. Muutama päivä aiemmin eli 23.12.1918 kuoli hänen miehensä Herman Israelinpoika Iivanainen s. 1851 espanjantautiin. Puolisot haudattiin samana päivänä eli 1.12.1918. 

 

kuva 2016

Espanjantauti oli maailmassa juuri 1918  riehuva influenssapandemia, jonka sanotaan olleen kaikkien aikojen tuhoisin epidemia. Siihen kuoli maailmassa 1918 miljoonia ihmisiä. Suomessa kuolleita on arvioitu olleen 25.000. Kuolemajärven kuolleista löysin muutaman nimenomaan espanjantautiin kuolleen.  Tauti näytti ehtineen paikkakunnalle syksyllä. Pari ihmistä kuoli samana vuonna myös isorokkoon.

Jossakin lehdissä siteerattiin New Yorkin terveydenhoitolautakunnan ohjetta, että espanjantautia välttääkseen suudelma piti vain nenäliinan läpi. Suomessa tauti lienee riehunut vielä 1919.

Hämeen Sanomat kertoi 2.3.1920 espanjantaudin riehumisesta Lapissa. Inarissa kolmatta sataa ruumista odotti hautaamista. Neljä miestä kaivoi koko ajan hautoja. Arkkuja varten piti metsästä kaataa puita. Kirkkoherrakin oli sairaana. Sairauden kerrotaan levinneen Norjan puolelta. Inarin kirkonkylän pienessä sairaalassa sairastuivat myös palvelijat ja lopuksi lääkärikin. Saksalaissyntyinen kullankaivaja Schneider ryhtyi sairaanhoitajaksi. Sairaus oli levinnyt myös muihin Lapin pitäjiin.

Kun tutkin sen ajan sanomalehtiä, näen espanjantaudin kulkeneen myös eteläisessä Suomessa talvella ja keväällä 1920. Se on ollut tuolloin, suunnilleen sata vuotta meidän ajastamme taaksepäin iso asia maailmanlaajuisesti. Isäni syntyi 1918. 

Olisin halunnut tarkistaa, miltä vastaava tilanne näytti Rengossa samana vuonna, mutta netin kautta pääsen katsomaan kuolleita ja haudattuja vain 1899 saakka. Kuolemajärven osalta tietoja pääsee kuka tahansa selailemaan aina seurakunnan lopettamiseen saakka. Viimeiset kuolleet on kirjattu 1949- 1952 ja yksi ulkomailla kuollut vielä 1951.

 

• Joulukuussa kuolleiden joukossa on mm.  mökkiläisen vaimo Eeva Sintonen s. Hovi, joka kuoli 76-vuotiaana vanhuuteen.  Hovi-sukunimenä on Kuolemajärvellä varsin tuttu, mutta Sintonen kuulostaa vieraalta. Hänen puolisonsa muurari Jaakko Juhonpoika Sintonen asuivat tuolloin Pihkalan kylässä. Mies kuoli seuraavana vuonna. Jo Jaakon isä oli tullut Kuolemajärvelle jostakin muualta Suomesta ja vaimotkin olivat muualta, joten en tiedä heidän alkuperäänsä enkä edes lähde sitä selvittämään. Eeva Israelintytär Hovi on syntynyt Kuolemajärven Yläkirjolassa 1842 ja isän puolen esi-isät ovat Hoveja kautta aikain. Äidin puolella on Seppäsiä ja Iivanaisia. Sintosilla ei näytä olleen ollenkaan lapsia.

• Samana päivänä edellisen kanssa eli 2.12.1918 kuoli Seivästöllä leski Kristian Rusi 68-vuotiaana. Heidät haudataankin Kuolemajärven hautausmaalle saman päivän aikana eli 8 12.1918. Kristian Joonaksenpoika Rusi on ollut aviossa Justina Abramintytär Tikan kanssa, joka on kuollut 1910. Heille on syntynyt liuta lapsia 1861 – 1880, mutta kaikki lukuun ottamatta 1863 syntynyttä Mariaa ovat kuolleet pieninä, osa jopa on syntynyt kuolleina.  Taas täytyy vain ihmetellä, miten ihmiset kestivät niin monen lapsen kuoleman. Toisaalta näyttää olleen myös paljon avioliittoja, joista ei näytä syntyneen ollenkaan lapsia. 

Sukututkimusaineistot ovat kiinnostavia. Jokainen tässäkin blogissa mainitsemani henkilö on kertomuksen arvoinen.  Heistä saisi aikaiseksi vieläkin pidempiä kertomuksia. Ehkä niitä on jo olemassa oman suvun keskuudessa. Ihmisen ominaisuuksia on lyhyistä tiedoista vaikea arvioida paitsi ehkä silloin, jos kirkon asiakirjoissa on mainittu jotakin poikkeuksellista.  Ulkonäköä emme tiedä muuta kuin sen, että ihmiset näyttivät jo nuorempina paljon vanhemmilta kuin nyt.  Perheissä on vain vähän kuvia eikä usein edes tiedetä, ketä kuvat esittävät. 

Toisaalta joku toinen lukuja kauhistelee aihettani eikä halua edes lukea. Useat jättävät kyllä muutenkin lukematta, silmäillään nykytavan mukaan vain nopeasti otsikko ja alku. Minäkin huomaan nettilukemisessa tekeväni niin usein. Jos luen sanomalehteä tai kirjaa paperista, luen paljon huolellisemmin.

Tätä kirjoittaessani tuli tieto kirjailija Claes Andersson kuolemasta. Eteeni tuli ET-lehdessä 2011 julkaistu teksti, jossa Claes Andersson kertoi vanhenemiseen liittyvistä tunnoistaan. Otsikkona on ”Vain kuolemaa ajattelemalla elämästäkin tulee täyttä”.  Lähes hykertelin sen luettuani, koska olin juuri kirjoittamassa ihmisten kuolemista.  Jutussa oli paljon muutakin.  Se käsittelee vanhenemista, yksinäisyyttä ja kirjoittamista tai jopa sen välttämistä. Kovin tuttua minullekin.  Otsikon sanoin, muistakaamme olevamme kuolevaisia.

Poikkesin tällä viikolla pitkästä aikaa Hattulan Pyhän Ristin kirkossa. Olin jälleen kerran lumoutunut  kirkon seinät täyttävistä maalauksista, jotka on tehty joskus 1500-luvulla. Käytänkin tässä kuvituksena myös kirkkoon liittyviä valokuvia käynneiltäni nyt heinäkuussa, pari myös aiemmalta ajalta.

 

Paluu Karjalaisten kylään - osa 2

Jatkan aiemmin tällä viikolla julkaisemaani blogia. Lähdimme palaamaan Lautarannasta ensin isolle tielle, merkitykselliseen tienristeykseen, jossa ylittäisimme tien ja kulkisimme kohti kylää. Sitä väliä kuljettiin aikoinaan erityisen paljon, milloin jalkaisin, pyörällä, hevosen vetämissä rattaissa ja ehkä myös ratsastaen. Metsässä saattoi kulkea pitkin polkuja, jotka oikaisivat. Suljen välillä silmäni ja palaan menneisiin aikoihin, jolloin esivanhempamme liikkuivat juuri tällä alueella.

Tässä olemme saapumassa kylään. Juuri tuolla edessä olevassa kaarteessa on kauppa, Kokkomäki ja sieltä useita pikkuteitä yläs siihen kylänosaan, jonne me olimme menossa.

 

Koska aikaa ei ollut hukattavaksi ja nähtävää oli vielä paljon, lähdimme siis suunnistamaan kohti varsinaista Karjalaisten kyläkeskusta. Helteessä se olikin aikamoinen ponnistus. Olisin kovin mielelläni istahtanut hetkeksi jonnekin, mutta missään matkan varrella ei ollut hyvää paikkaa levähtämiseen. Matkaa Lautarannasta kylän siihen paikkaan, jossa oli aivan pakko käydä, on Googlen kartasta tekemäni mittauksen mukaan vajaat kolme kilometriä. Matka tuntui minusta pidemmältä. Koska en omista ranteessa pidettäviä askelia mittaavia välineitä, en pystynyt silläkään tavalla tarkistamaan matkaa. Edellisessä blogissani on kartta ja linkki Google mapsiin.

Vielä lähempänä. Parisataa metriä eteenpäin, tuolla seuraavan mäen eli Soitunmäen päällä vasemmalla puolella seisoo Taavetti Inkisen muistopatsas.

Lautarantaan oli koko ajan tulossa paljon porukkaa viettämään lauantaipäivää. Kuoppainen hiekkatie pölysi. Ylitimme taas ison rantatien. Nyt kuljimme päällystettyä tietä. Kauhistelin autojen vauhtia. Onneksi vilkasliikenteisen tien varret olivat täynnä ihania, mieltä rauhoittavia luonnonkukkia. Mansikatkin kukkivat. Metsään oli vaikea poiketa, koska tien reunassa oli syvä oja. Seutu on ylipäänsä kovin metsäistä, kunnes kylään tultaessa vasemmalla puolet aukeavat suuret peltoalueet.  Kulkemaamme tietä pitkin päästään Kuolemajärven keskustaan, joka on nykyään Akkalan kylässä.  Siitä eteenpäin mentäessä tullaan Kuolemajärven entiseen kirkonkylään, jossa sijaitsi muun muassa kirkko.

Tuskaisan, yli 30 asteen helteessä melkein keskellä päivää tekemämme kävelyretken päätteeksi saavuimme varsinaiseen Karjalaisten kylään. Tuttu Kokkomäki oli oikealla puolella. Siinä mäen alareunassa on kauppa, josta saimme virkistystä. Istumatuoli oli pyydettävä kaupasta tai käveltävä tien varteen bussipysäkille. Istumaan odottajien penkillä, mitä kyllä harrastin ahkeraan.

Kuolemajärven historia (s. 586) kertoo, että Kokkomäen etelärinteessä sijaitsi aikoinaan osuuskauppa, jonka edustalla seisoi suuri heinävaaka kuin vertauskuvana kylän vauraudesta Siinä mitattiin miten suuri heinäkuorma tahansa. Kylästä myytiin vuosittain heinää eteenpäin satojatuhansia kiloja, koska sitä riitti paljon yli kylän omien tarpeiden. Varmaan sitä vietiin sitten myös talvisin jään yli meren saarille kuten Seiskariin ja Lavansaarelle, jotka tarvitsivat heinää kotieläimilleen. Saarissa sitä ei ollut riittävästi.

Marjat pojat ja tiet kylään.

Karjalaisten kylässä, jonka nimi on nykyään Luzhki, olisi minulle vielä paljon tutkittavaa. Tällä kertaa tarkoituksenani oli käydä katsomassa, mitä Sirkiän talolle kuuluu. Luzhki tarkoittaa suomeksi niittyjä.

Tuossa venäläisten tiilitalon vierestä menimme ylös ja siinä tapasimme Arjan ja hänen ystävänsä.

Kuljimme kylän läpi. Siinä heti mäen päällä on tiilinen neuvostoaikainen kerrostalo. Siellä asuva vanha mies Igor tuli keskustelemaan kanssamme, kun katselimme tammien reunustamaa tietä oikealle ja mietimme tammien ikää. Se, mitä Marja ja Igor keskustelivat, tuntui aivan oikealta keskustelulta, vaikka en ymmärtänyt siitä mitään. No, sehän on tuttua jo aiemmilta matkoilta, kieltä ei aina tarvita.

Kävelimme eteenpäin halki maatilan ja erilaisten koneiden ja olimme kohta Sirkiälle johtavan hiekkatien risteyksessä. Tulenko muistamaan tämän matkan erityisesti juuri tuosta kuumuudesta ja omasta väsymyksestäni? Nyt vielä, mutta ehkä aika kultaa muistot.

Siinä tie Sirkiän talolle haarautuu oikealle.

Sirkiät tytöt, Eila Ortane ja Toini Ylitalo joskus 1980-luvulla matkalla kotiin.

Olimme aiemmin tavanneet lyhyesti vastaan tulleet serkkuni Arjan ja tämän ystävättären, jotka kertoivat jo käyneensä Sirkiän talolla. He taisivat tulla kylille bussin kyydissä ja säästivät sillä tavalla jalkojaan.  Kylän ohi kulkevalta tieltä matkaa talolle on vain muutama sata metriä. Arja ja ystävä oli kutsuttu erääseen taloon kahville, taloon, jossa oli paikalla kaksi vanhempaa naista. Ymmärsin heti, että talo oli vähän ennen Sirkiän taloa toisella puolella kylätietä oleva Yrjö Sirkiän kotitalo, jossa Yrjö sisaruksineen vierailee yksityiskäynneillä joka vuosi.

Tältä siellä näytti nyt.

Laahustimme (ainakin minä) Sirkiän talolle ja kuten oli odotettavaa, se näytti täysin asumattomalta. Talon vieressä oleva aita portteineen, se, jonka aiemmilla käynneillä olin avannut astuakseni pihalle, oli kaatunut. Paksu heinä peitti vanhan kivijalan, sen, jonka päälle venäläiset olivat rakentaneen nykyisen talon. Talon räikeän vihreä maalikin näytti kovin rapistuneelta.

Nämä kuvat ovat toukokuulta 2014.

Talon viereen samalle puolelle, niille paikoille, joissa toukokuussa 2014 syleilin tuomipuuta ja kuuntelin käen kukuntaa, oli rakennettu uusi talo, joka näytti asutulta. Tulikohan se paikka silloin videolle, en nyt muista, mutta kuva ainakin löytyy.  Emme viipyneet paikalla kuin hetken. Olinhan ainoa joukostamme, jolle paikalla oli merkitystä. 

Vielä oli muutakin tutkittavaa. Minun oli silti pakko jättää kylään syvemmälle meno kohti Mäkränpesää kuumuuden ja väsymyksen takia. Aikaakaan ei ole aina riittävästi. Kun ohitimme Yrjö Sirkiän kotitalon, näimme, että talossa oleskelevat rouvat olivat keräämässä kahvikuppeja puiden alla olevalta puutarhapöydältä. Olin arvannut oikein, että Arja-serkku oli juuri vieraillut siellä. Hukkasin kylän paperiset kartat (kopiot Kuolemajärveläinen 2000 lehdestä) jonnekin kylätielle. Sain ne kyllä myöhemmin takaisin, kun Ritva ja Markku olivat löytäneet ne ja jopa arvanneet, että ne olivat pudonneet minulta.

Palasimme takaisin päin. Päätimme lähteä etsimään Marjan vanhempien, 1938 avioituneiden Toivo ja Taimi Rusin juuri ennen sotia Valdemar Vartialalta ja tämän vaimolta Eeva Stiinalta, Marjan äidinäidin siskolta, ostamalla maatilalla ollutta ja kunnostettua taloa/talonpaikkaa. Sinne lähti tie aiemmin tutkimiemme tammien vierestä.

Tammet, Riskien asuinpaikat ja tie kohti Marjan vanhempien kotia.

Muistan aina, kuinka ensimmäistä kertaa kylässä ollessani, Toini Ylitalo s. Sirkiä mainitsi Riskien tuoneen nuo tammet Tammikosta.  Se ensimmäinen vierailuni suvun alkuperäisellä paikalla tapahtui niinkin myöhään kuin 31.7.2011. On mainittava, että silloin myös vanhimmat lapsenlapseni Anna ja Arttu olivat mukana. Anna oli ensimmäisen kerran Kuolemajärvellä jo 2006.

Siinä mukana myös lapsenlapseni 31.7.2011.

Kun nyt sattuu kohdalle, tutkin tämän tammien kohdan. En voi mitään paheilleni (sukututkimukselle), mutta samalla opin uutta ja kertaus auttaa asioita pysymään myös mielessä.  Asukasluettelo 1939 kertoo, että Väinö Riski s. 1907 ja puoliso Laila s. Siltanen ja heidän poikansa Jarkko asuivat juuri siinä. Laila oli tullut muualta ja toimi Karjalaisten koulun opettajana.

Toinen talous/talo samoilla paikoilla näyttää olleen Väinö Riskin äidin Eeva-Stiinan (s. Ranki s. 1889) perhe. Isä, 1871 syntynyt Nikodemus Joosepinpoika Riski oli kuollut kesäkuussa 1936. Muita asukkaita mainitaan olleen Väinön nuoremmat veljet; Tauno, Lauri ja Reino, Surullista kyllä, 1918 syntynyt Tauno kuoli 21- vuotiaana talvisodassa 11.2.1940 Muolaan Leipäsuolla. Suomen sodissa menehtyneiden tiedoston mukaan ruumis jäi kentälle tai tuhoutui. Hänet kuitenkin mainitaan siunatun ja haudatun Urjalassa. Muiden kahden elämästä en tiedä.

Muista Nikodeemus Riskin lapsista en tiedä sen enempää. Hän oli kaksi kertaa aviossa. Ensimmäinen vaimo Maria Vilhelmintytär Sirkiä (1874 - 1903) oli kuollut. Maria oli Karjalaisten kylän tunnetuimman Abraham Sirkiän s. 1870 sisko. Tästä Nikodemuksen ja Marian aviosta syntyi ainakin kolme lasta, joista kaksi Laina s. 1898 ja Emil s. 1902 jatkoivat elämäänsä ja lienevät saaneet jälkeläisiä.

Onpa tunnelmallinen tie, kun ei tunne sitä kuumuutta ja ympärillä pörrääviä hyttysiä. Marjan pojat kantoivat meidän reppujamme. Kiitos!

Marja tunnisti maisemia, sillä hän oli käynyt paikalla parisen kymmentä vuotta sitten, jolloin siellä oli vielä ollut talo. Mäkinen tie kulki metsän ja pellon reunassa puolittain varjossa. Alkupäässä oli tien reunassa sellaisia perunakuopan tapaisia rakennelmia, jotka ilmeisesti olivat edelleen jossakin käytössä.  Hyttysiä oli paljon, samoin helle tuntui sietämättömältä. Jäin istumaan tienreunaan. Muutkin palasivat eivätkä olleet löytäneet mitään taloa.

Näin jälkikäteen minua ottaa päähän, etten jaksanut riittävästi tutkia maastoa ja kaikkea mitä näin. Mutta onneksi meillä on nykyään moderneja apuvälineitä. Silti ne eivät koskaan korvaa paikan käsin kosketeltavaa tuntua.

Marja ja kumppanit eivät olleet menneet tarpeeksi pitkälle. Kun jälkikäteen tutkin talon paikkaa Karjalan kartat-sovelluksen ja Google mapsin kautta, näin, että se lienee ollut aivan tien päässä, paljon kauempana kuin kuvittelimme. Paikalle saattaa hyvin päästä hyvin myös toista tietä pitkin, sen, joka lähtee isolta tieltä oikealle vähän ennen Kokkomäelle ja kaupalle saapumista. Taloa siellä ei Google mapsin mukaan todellakaan enää ole, jollei sitten ole rakennettu uutta.

Palasimme tien reunaan odottamaan bussia. Matkalla oli monta muutakin kohokohtaa, joihin saatan palata myöhemmin tai sitten en.

Se bussipysäkki.

Tämän matkan pistin näin talteen, jotta myös ne, joilla on kiinnostusta kylään, voisivat lukea. Joka kerta olen oppinut uutta. Olen jo aiemmin huomannut, että 1939 karttoihin aikoinaan rekisteröidyt talojen paikat eivät aina pidä täysin paikkaansa. Karttojen tulkitseminen ilman siellä asuneiden henkilöiden minulle antamaa panostusta olisi ollut mahdotonta.  Jos minulla olisi aikaa enemmän, kiertäisin kylän ympäri mieluiten viileässä säässä merkintöjä tehden. Tulevien sukupolvien voi olla erityisen vaikea enää löytää oikeita paikkoja edes tällaisessa kylässä, jossa edelleen on paljon asutusta.

Paljon ajatuksia tulevaisuudesta tulee mieleen, mutta kaikki aikanaan. Emme voi millään hukata vuosisataista karjalaista menneisyyttämme, vaikka sen juuret ovatkin tällä hetkellä vieraan valtion omistuksessa.

Klaudian jäähyväiset toukokuussa 2014.