Hämeestä Karjalan kannakselle

Olen mennyt usein melko syvälle sukututkimuksessa. Joskus eteen tulee tilanne, joka mietityttää. Sitten jonakin päivänä päivittäessäni jotakin aukkoa tutkimuksissani, näen rippikirjan sivulla merkinnän, että henkilö on tullut Karjalaan Lopelta. Minulla välähtää. Saan mietintääni selityksen. Vaikka eihän se loppujen lopuksi ole vielä selitys. Olen vain pienestä virikkeestä saanut aiheen lähteä tutkimaan erään tuntemattoman henkilön elämänpolkua. Omaksi ilokseni.

Tässä olemme 9.6.2019 vierailulla Kuolemajärven kirkon paikalla. Väinö Valtonen toimii esilaulajana laulaessamme suvivirtta. 1899- 1902 rakennettu kirkko räjäytettiin suomalaisten toimesta talvisodan sytyttyä 8.12.1939. Täältä löydät lisätietoa kirkosta.

Eenokki Kustaanpoika Stenholm-niminen mies ilmaantui jossakin vaiheessa Kuolemajärven Kaukjärven kylään rengiksi. Kuolemajärven rippikirjan 1808 – 1821 Kaukjärvi inhysingar viimeisellä sivulla luin hänen nimensä ja tekstin ”med betyg ifrån Loppis”.

Muuttotodistuksia kummankaan seurakunnan osalta ei ole saatavissa netin kautta, joten en pysty tarkistamaan, mistä ja milloin hän on muuttanut. Viimeisen kerran hän on Lopen rippikirjoissa 1804 – 1809, kun perhe asui Lopen Läyliäisissä, jossa isä toimi vankienkuljettajana ja -vartijana. Saman sivun yläreunassa on mainittu Carl Johan Techton s. 1769, joka lienee ollut isän esimiehenä. Perhe oli muuttanut Läyliäisiin Hämeenlinnasta, jossa he ovat oleskelleet jonkin aikaa. Perheen kulkureitistä kirjoitan lisää tuonnempana.

Tässä on Lopen uusi kirkko, joka rakennettiin 1885 - 1888. Vastapäätä tien toisella puolella on valtavan iso hautausmaa. kuva olen ottanut 14.4.2018.

 

 

Kustaa Stenholmin perhe

Eenokki, Enoch oli syntynyt 6.1.1792 Janakkalan Vähikkälän Haapamäen torpassa oman kotikyläni Rengon Vehmaisten naapurissa pitäjänseppä Kustaa Stenholmin ja Riitta Heikintytär Kyöstilän lapsena. Perhe oli välillä oleskellut myös Lopella, jossa syntyi osa lapsista. Näitä oli syntynyt kaiken kaikkiaan kahdeksan välillä 1778 – 1798.

Lopen ikivanha Santa Pirjan kirkko, joka oli säännöllisessä käytössä vielä 1805 saakka.

En ole pystynyt selvittämään Kustaa Stenholmin patronyymiä. Hänen syntymäajakseen on merkitty 1754. Tarkistin Janakkalassa 1754 syntyneiden kahden Kustaa-nimisen taustoja ja totesin, että kumpikaan ei voi olla hän. 1753 on Janakkalassa syntynyt myös yksi Gustavus Haagan eli Hakoisten Väkkärlän torpassa, mutta en toistaiseksi päässyt tämän henkilön jalanjäljille. Oletan silti edelleen, että todennäköisesti hän on lähtöisin Janakkalasta, mutta tietenkin hän voi olla myös Lopelta, Rengosta tai Vanajasta.

Saattaa olla, että joku tunnistaa kirjoituksestani esivanhempiaan vaikkapa Karjalaan lähteneen Eenokin kautta. Minuun voi silloin ottaa yhteyttä. Olen tutkinut tunnettujen henkilöiden sukuja, mutta parasta on silti tutkia tavallisen ihmisen historiaa ja kulkua täällä.

Tässä Lopen vanhaa kirkkoa takaapäin. Ihmettelin, missä sitten välillä pidettiin kirkonmenoja. Täältä löytyi selityksiä.

Kun Kustaa Stenholm 9.11.1777 avioitui Vähikkälän Kyöstilän talon nro 1 isännän Heikki Heikinpojan (Veikko Kerkkonen. Janakkalan historia s 269-270) tyttären Riitta Heikintyttären kanssa, hän oli vasta 23-vuotias ja ammatiltaan seppä. Em. Janakkalan historiassa mainitaan, että Kustaa Stenholm hallitsi samassa Vähikkälän kylässä olevaa Haapamäen torppaa 1792. Vaimon nimen mainitaan olevan Beata, kun se on oikeasti Riitta (Brita). 

Kyseisessä historiateoksessa on paljon epätarkkuuksia, mutta siitä on hyötyä kokonaiskuvan saavuttamiseksi. Silti ilman sisällysluetteloa olevia historiateoksia on vaikea käsitellä ja tietoa saattaa jäädä piiloon.

Tässä olin 13.5.2014 ihmettelemässä Lopen vanhan kirkon sijaintia korkealla mäellä. Mäellä on uusi kirkkokin

Kustaa Stenholm oleskeli välillä perheineen myös Lopella, jossa syntyi ainakin kolme Eenokin vanhempaa sisarusta. Tytär Adolfiina on merkitty joissakin rippikirjoissa syntyneeksi Tammelassa, joten sielläkin hän on ollut sepäntöissä. 

Ei ole kovin tavallista, että Hämeessä esiintyy jo heti 1700-luvun puolivälin jälkeen henkilöitä sukunimellä, joka pysyy myöhemmin myös lapsilla ja siirtyy Eenokin mukana jopa Kuolemajärvelle ja siellä hänen jälkeläisilleen. Tavallista on silti, että ammattimiehet ottivat jo varhain sukunimiä. Toisaalta sama sukunimi esiintyy monilla muillakin. Voi olla joskus vaikeata erottaa henkilöitä senkin takia kun vielä etunimet ovat samoja.  Yleistä on myös, että otetut sukunimet vaihtuvat niin, että niiden omistajia on vaikea seurata rippikirjoja tutkimalla.

Kustaa Stenholmin ammatti pitäjänseppä oli erityisen arvostettu ammatti, mutta ilmeisesti hän ikääntyessään joutui tekemään myös muita töitä kuten hoitamaan vankien kuljetuksia ja vartiointia. Siinäkin tarvittiin sepän osaamista, koska vankeja kuljetettiin kahleissa. Ne oli taottava. Lopen Läyliäisten rippikirjasta perhe löytyy heti paikkakunnan pitäjänsepän sivujen jälkeen otsikolla ”inhyses”. Seppä on tuolloin ollut Erik Ståhlhammar s. 1770.  Perhe joutui myös muuttamaan usein paikasta toiseen. Välillä he oleskelivat Lopen Pilpalan sahalla. Se ei ollut tosin mitenkään harvinaista erilaisia työtehtäviä suorittavien keskuudessa noihin aikoihin.

Kuolemajärvellä oli ollut myös samalla paikalla aikoinaan vanha kirkko. Hautausmaa kirkon ympärillä oli valtavan suuri. Se sijaitsi kauniilla niemellä järven (Kuolemajärvi) rannalla. Nyt alueet kasvavat puuta. Kuva toukokuulta 2014, kun vietimme siellä evakkoonlähdön 70-vuotisjuhlaa.

Ståhlhammar lienee myös ollut kovin yleinen sepän sukunimi. Lähdin seuraamaan yhtä Ståhlhammar-nimistä, joka oli sepän oppilaana tullut kotikylääni Vehmaisiin mennen naimisiin Junnilan tyttären kanssa. Hänen juurensa johtivat Lopen kautta Janakkalaan eikä hän ehkä ole sukua tuolle aiemmin mainitsemalleni Erik Ståhlhammarille. Mutta tiedä häntä, avioliittoja solmittiin paljon eri käsityöläisperheiden nuorten välillä. 

Kustaa Stenholmin elämä päättyi Lopella keuhkotautiin 10.3.1818 ja hänet haudattiin 22.3.1818. Vaimo Riitta kuoli Lopen Sajaniemessä 1836, jossa hän asui poikansa pitäjännahkuri Benjamin Kustaanpoika Stenholmin perheessä.

Sormet syyhyten tutkin joidenkin suvun jäsenten jälkiä aina eteenpäin, mutta sukututkimuksesta ei tule koskaan valmista.  Jossakin vaiheessa on paras luovuttaa, koska auttamatta muut tehtäväni kärsivät uppouduttuani johonkin epäolennaiseen? Mutta ovatko iloa tuottavat toiminnot epäolennaisia?

Kustaa Stenholmin tyttären 1796 syntyneen Adolfiinan jälkiä seurasin pitkälle, mutten niin pitkälle, että olisin löytänyt hänen kuolinaikansa. Hän sai Lopen Läyliäisten Oilan talon pojan Heikki Heikinpojan kanssa kolme lasta, joista nuorinta 1830 syntynyttä Kustaa Adolf Heikinpoikaa onnistuin seuraamaan melko pitkälle.

Tässä Kuolemajärvi-säätiön aiemmin johdossa olleet miehet Kalevi Kettinen ja Arvi Akkanen laskevat seppelettä 2014, jolloin meitä oli paikalla kolme bussillista.

Kustaa Adolf Heikinpoika löysi vaimon Erika Abrahamintyttären Lopen Launosista Mäyrän torpasta ja he avioituvat 1851.  Erika oli alun perin syntynyt Tervakoskella ja sinne perhe joutui myöhemmin, kun Kustaa Adolf meni paperitehtaalle työläiseksi.  Jostakin syystä perhe muutti kesken kaiken Tervakoskelta Renkoon kesällä 1857 ja kaiken lisäksi kotikylääni, jälleen Vehmaisten kylän Junnilaan. Hämeessä oli noihin aikoihin paljon pöhinää, hiljaisessa Vehmaisten kylässäkin.

Vehmaisista he palaavat kuitenkin pian takaisin paperitehtaalle, jossa syntyi jo aiemmin syntyneen kahden vanhimman tyttären Maria Kustaavan s. 1852 ja Sofia Vilhelmiinan s. 1856 lisäksi viisi tytärtä. Nämä kaikki viisi kuolivat nuorina, joko vauvoina ja yksi 14-vuotiaana. Vanhimpana kuolleen kuolinsyyksi löysin keuhkotaudin. Isä Kustaa Adolf on kuollut jo aiemmin kesällä 1868 hermokuumeeseen. Eipä ole mikään ihme, kun lapsia on kuollut koko ajan ja muutenkin ajat lienevät olleet hyvin vaikeita. Samalla sivulla, josta tarkistin Kustaa Adolfin kuolinsyyn, on monta muutakin hermokuumeeseen kuollutta kesällä 1868. Kyseessä saattoi olla jokin lavantaudin muoto.

Paperitehtaalla tarvittiin paljon nuorta työvoimaa. Pojat (gossar) ja tytöt (flickor) on rippikirjassa hienosti kirjattu omiksi kokonaisuuksiin kuten myös lesket (enkor). Erika on jossakin vaiheessa kesän 1890 aikana häipynyt Tervakoskelta ja kirjaan on tehty suomeksi merkintä: ”ei oleskele enää täällä”. Eloonjääneet vanhimmat tyttäret ovat lähteneet paperitehtaalta jo 1875. Maria Kustaava solmi avioliiton ja lähti Sääksmäelle ja Sofia Vilhelmiina muutti Hämeenlinnaan.

Maisemaa Karjalaisten kylässä. Kohta sukellamme metsään ja ohitamme tieristeyksiä, jotka vievät Inkilään, Kipinolaan, Juvanruukkiin ja Yläkirjolaan. Kuvasin kyllä niitäkin bussin ikkunasta toukokuussa 2014.

Eenok Kustaanpoika Stenholmin perhe

Palaan nyt siihen, mistä aloitin, Eenok Kustaanpoika Stenholmiin, joka lähti sinne Karjalan kannakselle. Häntä kyllä muisteltiin Hämeessäkin, koska usein perheessä lapsille annettiin nimi Enoch. Se oli kyllä niihin aikoina suosittu nimi ja toisaalta nimivalikoima oli hyvin pieni. Palaan suureen Kuolemajärven Kaukjärven kylään, jonka rippikirjan sivulta, kylän viimeisimmältä löysin hänet. Hän lienee ollut ennen Karjalaan tuloa muuallakin, ehkä tullut syvemmälle Karjalan kannakselle Viipurin kautta. Kuolemajärvelle hän jää pysyvästi.

Yläkirjolan ym. tienristeyksien jälkeen ylitämme junarajan, Radan oikealla puolella sijaitsi aikoinaan Kuolemajärven asema. Rata Terijoelta Koivistolle valmistui 1916.

Eenok solmi avioliiton Kristiina Gabrielintytär Potinkaran kanssa 5.10.1823. Kristiinan mainitaan olevan Kirjolan kylästä. Hän oli syntynyt 24.11.1799 Taatilan kylässä Gabriel Ristonpoika Potinkaran ja Katariina Matintytär Hovin ensimmäisenä lapsena. Gabriel ja Katariina olivat avioituneet 27.1.1798.  Kaikki ei tässä perheessä tuntunut menevän hyvin. Toinen lapsi Peter syntyi kesäkuussa 1807. Äiti Katariina kuoli Kirjolassa vain 31-vuotiaana 11.4.1808 kovaan kuumeeseen ja haudattiin 19.4.1808. Peter-vauva kuoli pian äitinsä jälkeen 10 kuukauden iässä 4.5.1808.  Isä Gabriel hävisi kokonaan kuvioista, Kirjolan rippikirjassa on merkintä, että hän lähti Uudellekirkolle. En löydä hänestä enää jälkeäkään. Sukututkimuksessa kohtaa jatkuvasti itkettäviä perhetragedioita. Katariinan isä Matti Antinpoika Hovi kuoli samoin kovaan kuumeeseen 18.6.1808.

Radan vasemmalla puolella sijaitsi Pentikkälän kylä. Kun jatkamme matkaa, tulemme kohta Akkalan kylään, joka on paikkakunnan nykyinen keskuspaikka. Sitten ollaankin pian kirkolla.

Kristiinalla ei ollut enää äitiä, isää eikä isoisää ja isoäitikin kuoli parin vuoden päästä. Hän on tuolloin 1808 vasta 9-vuotias. Hän eli jatkossa Kirjolan kylässä äitinsä Katariinan veljien adoptoimana. Kenen perheessä hän pääosin on, sitä minun on vaikea arvioida. Koska hänet oli vanhemmassa rippikirjassa kirjattu äitinsä pikkuserkun Yrjö Salomoninpoika Hovin ja tämän vaimon Helena Jaakontytär Mannosen yhteyteen, oletin ensin asian olevan niin. He eivät ole häntä paljon vanhempia ja menevät avioon vasta 1812.Mutta ehkä hän on kaikkien yhteisesti adoptoima aina siihen saakka, kun avioituu.

1822 – 1835 onkin sitten rippikirjassa merkintä, että Kristiina on ”gift till Kaukjärvi”. Eenok ja Kristiina saivat Kaukjärvellä neljä poikaa, joista vain yksi eli 9.6.1832 syntynyt Jooseppi jatkoi sukua. Muut pojat kuolivat pikkulapsina.

Kirkko hautausmaalta päin katsottuna.

Jooseppi Eenokinpoika Stenholm avioitui Karjalaisten kylästä olevan 4.9.1840 syntyneen Eeva Abrahamintytär Muurisen kanssa 1.6.1862. Isä Eenok eikä äiti Kristiina eivät olleet tätä enää näkemässä. Eenok kuoli Kaukjärven Siprolassa 54-vuotiaana 31.5.1846. Kuolinsyy oli ”andtäppa” eli hengenahdistus. Äiti Kristiina kuoli 30.6.1860 Yläkirjolan kylässä 60 vuoden iässä. Joosepin eloon jääneen pojan Emmanuelin (Manu) lapset syntyvät jo 1900-luvun vaihteessa ja sen jälkeen kahdessa avioliitossa. Heidän kohtalonsa jää nyt tutkimatta.

Kirjolan kylä, jota myöhemmin kutsuttiin Yläkirjolaksi on viime sodan jälkeen hävinnyt. Juvanruukin alue, Karjalaisten kylästä kirkolle johtavan tien toisella puolella katsottiin ainakin aiemmin kuuluvaksi Yläkirjolaan ja käsittääkseni Stenholmin sukua asui 1800-luvun lopulla juuri siellä. Kartalla alueet näkyy pelkkänä metsänä ja peltona. 

Nyt. 9.6. olemme juuri saapuneet kirkolle. Mika Akkanen, Kuolemajärvi-säätiön hallituksen puheenjohtaja, matkaisäntä seisoo kirkon paikalla. Muutama vanha hautakivi. Kuvaajan vieressä oikealla on sinne 1942 haudattujen sodassa kuolleiden muistomerkki.

Ovatko tiet nyt ajokuntoisia, se pitäisi käydä kokeilemassa? Uskon,että jotkut ovat käyneet siellä tutkimassa isovanhempiensa talojen paikkoja. Eräällä matkalla, olisiko ollut kesällä 2015 oli mukana kaksi nuorta naista, jotka lähtivät Yläkirjolaan etsimään sukunsa asuinpaikkaa (Jyrkmamia). Kylässä asui 1939 iso liuta ihmisiä. Kyläkuvaukseen on liitetty 47 asuintaloa asukkaineen. Aikoinaan kylässä asui paljon ihmisiä sukunimillä Hovi, Mamia, Hietanen, Tähkäpää, Inkinen, Pentikäinen, Evesti. 1900-luvulla sukunimien kirjo oli laajentunut.

Tämän jutun juuri lähti siitä, kun olin aiemmin miettinyt eräälle täysin karjalaistaustaiselle ystävälleni ilmestyneitä DNA-osumia Hämeestä. Tunsin ko. henkilöt, koska he ovat mukana hämäläisessä sukuseurassa, jossa toimin. Omista osumistani on vaikea erottaa vastaavia, koska isäni kautta olen joka tapauksessa sukua useimmille sukuseuralaisille. Perinteisen sukututkimuksen keinoin en ole pystynyt osoittamaan Kustaa Stenholmin ja hänen lastensa sukulaisuutta hämäläisten henkilöiden välillä. Voin vahvasti olettaa, että hänen sukuhistoriansa kiertyy silti vahvasti meihin. Mitä kautta, sitä en ehkä pysty koskaan selvittämään.

Eenokki Stenholmin lapsille ja lapsenlapsille ja ehkä myös myöhemmille sukupolville, joista minulla ei ole tietoa, olen perinteisen sukututkimuksen perusteella molempien karjalaisten isovanhempieni kautta kaukaista sukua (Tähkäpäät ja Muuriset). Hämäläisen suvun osalta ei ole myöskään mikään ihme, että olisimme sukua, mutta jätän enemmän tutkimisen tähän. Tämä oli siis eräänlaista ristisanatehtävän tekoa ja kaikki henkilöt ovat tuntemattomia.

Kuolemajärven hautausmaata pikakäynnillämme 9.6.2019.

Olisipa aina kesä...

Aloitin tämän kirjoittamisen juhannusaattona, mutta sitten en pariin päivän edes koskenut läppäriini, joten miten ollakaan, juttu jäi kesken. Uudet aiheet pyörivät nyt mielessäni ja kesä jatkaa avautumistaan edessäni. Mutta palataanpa ensin alkuun...

Tämän blogin kaikki kuvat ovat ajalta 7.7.-8.7.2006. Ajatus lähti suurista heinäsirkoista ja...

Juhannusaatto saattaa olla väärä päivä katselle pölyjä asunnon nurkissa ja likaisia ikkunoita. On ehkä pöyristyttävää aloittaa näin tämän blogin kirjoittaminen. Vietämme Suomen kesän suurinta juhlaa. Helle henkii sisään. Lasitetulla parvekkeella on sietämätöntä oleskella aamuisin, kun aurinko porottaa sinne. Ennen muinoin omakotitalossa kuumuus pysyi ulkona, mutta kerrostalossa se tunkee sisään. Ei voi kuvitellakaan siirtävänsä aamuisin kirjoittamista parvekkeelle. 

Ehkä voisin mennä tuonne alas puistoon penkille suurten puiden katveeseen?

... jatkoin ajatusta sillä, että aion seuraavaksi kirjoittaa kesäkuun Karjalan matkan jostakin osasesta. Siksi otin tänne kuvat neljänneltä matkaltani äitini kotiseuduille (7..7. - 9.7.2006)

 

En vain ole vielä tottunut siirtymään yksityisyydestä yleisyyteen, vaikka olen sitä ajatellut. On pukeuduttava, kammattava tukka ja ehkä vähän meikattava. Kotona voin sentään samalla, kesken kirjoittamista tehdä kaikkea sellaista, mitä pitää. Kirjalaatikot lojuvat lattialla. Ne ovat niitä kirjoja, joita vein varastoon alkuvuodesta 2014, kun olin siirtymässä evakkoon vesivahingon alta. Viisi pitkää vuotta ne ovat kulkeneet mukanani banaanilaatikoissa. Laatikko kerrallaan tutkin niitä.

Mukana oli silloin toista kertaa vanhin lapsenlapseni Anna, tuolloin 12-vuotias. Kuvassa hän istuu männyn juurien päällä Terijoen Kuokkalassa.

 

Ne kirjat eivät mahdu minnekään. Joitakin olen saanut annettua pois ja joitakin vienyt kirjastoon hyllylle, josta kuka tahansa voi ottaa kirjoja mukaansa. Suurin osa on sellaisia, etten edes millään halua luopua niistä. Jotkut raastavat mieltäni, kukin eri syistä. Ne kaipaavat tutkimistani ja käsittelyäni. Kirjoittaminen on ollut minulle vaikeaa jo jonkin aikaa. 

Olen nyt suvantokohdassa, koska sain hetken helpotuksen vaivoihini. En halua kirjoittaa siitä nyt mitään. Olen ollut ymmälläni. Oman kirjani sivu on hyvin hitaasti kääntymässä.  

Tämä kuva on Tammikosta kohti Lautarantaa. Tuo väli Tammikosta sinne on vielä tutkimatta. Pistän muistiin.

Eilen illalla syystä tai toisesta juutuin katselemaan vanhoja kuvia, siis tältä vuosikymmeneltä, en sen vanhempia. Välillä tuntui, etten edes muistanut niitä hetkiä. On käynyt niin, että muutama viime vuosi on mennyt sellaisessa hämyssä ja kiireessä, että en ole ehtinyt pysähtyä.

Stressi kaiken keskellä ja sen jälkeen on raastanut minua enemmän kuin olen ymmärtänyt. Vanha ihminen tarvitsee aikaa sopeutua. Nykyään me yli 70-vuotiaat pidämme itseämme nuorina ja edelleen kaikkeen pystyvinä. Osittain se onkin totta, mutta liika vauhti, muutokset, sairastumiset, surut ja menetykset iskevät meihin voimakkaammin kuin nuorempina. Emme halua edes näyttää sitä. Tiedän monen tätä lukevan haluavan nyt sanoa ”puhu vain itsestäsi.”  Odottakaapa vain. Siksi pankaa ajatus korvan taakse. Näistä asioista on oikeastaan hyvin vaikea puhua kenenkään kanssa. 

Minulle on tullut valtava halu suojella itseäni, välttää kaikkea sellaista, joka tuo lisää stressiä, lisää hälyä ja lisää kaikkea häiritsevää.

Tammikon symboli, suuri tammi, jonka totesimme kesällä 2017 kuolleeksi, oli heinäkuussa 2006 vielä hyvin voimissaan

Myöhemmin

Juhannusaatosta muodostui oikein mukava päivä. Ilman stressiä. Kolme ystävystä istui iltaa keskenään syöden, juoden ja keskustellen. Mukava kävelylenkki päivänkakkarapellon ympäri ja metsän halki. Kesä parhaimmillaan. Muistelimme kaukaisia juhannuksia vuosikymmeniä sitten. Tähänkin aika voisi pysähtyä. 

Vaaleanpunaiset pionit ja kellokukat ystävän pihalta ja päivänkakkarat läheiseltä istutetulta niityltä ilahduttivat vielä aamulla. Tällaisia hetkiä olemme viettäneet ennenkin. Tällaisia hetkiä ihmisillä pitää olla.

Seivästön kylän suuret heinäsirkat, jotka ovat jääneet Annankin mieleen.

 

Jatkan kirjoittamista juhannuksen ja pyhien jälkeen. Ajattelin juuri: Olisipa aina kesä! Lämpö ja valoisuus tuovat lisää voimia ja pieni ihminen jaksaa vaeltaa eteenpäin. Raskaat asiat ovat jääneet taakse. Välillä mielen päälle heilahtaa ajatuksia. On tapahtunut ja tapahtuu koko ajan asioita, jotka muuttavat kulkuamme. Olen ollut vähän yllättynyt siitä, kuinka suuresti olen vaikutuksille altis. Eihän se näy päälle, mutta sisäinen myllerrys on uskomaton. 

Jätän sisäiset myllerrykseni silleen, mutta jatkan ajatuksella ”Olisipa aina kesä!” Kirjoitinko jo, teen nyt vain sellaisia asioita, jotka tekevät minut iloiseksi ja onnelliseksi. Yritän opetella vihdoinkin elämään heinäsirkan elämää. Edes pienen, pienistä pienimmän hetken. Karistan kaikki raskaat taakat painamasta selkääni entistä kumarampaan.  Luovun velvollisuudentunteistani, asioista, jotka pakottavat tekemään jotakin, menemään jonnekin.

Äidin kotiranta Kuolemajärven Seivästön Tammikossa

 

Kirjalaatikot ja tavaroiden siirrot huoneista toiseen saavat siis odottaa. Likaiset ikkunat unohdan. En koe syyllisyyksiä tekemättömistä asioista, en myöskään kuvittelemistani traumoista. Niitähän meillä jokaisella on, vaikka kiellämmekin ne. En voi muuttua näkymättömäksi vaikka usein haluaisinkin, mutta yritän unohtaa itseni, jatkaa joskus kauan sitten aloittamaani matkaa egottomaan maailmaan, henkien maailmaan.

Suuret juhlapyhät kuten juhannus meillä Suomessa ovat monesta syystä jääneet mieleen syystä, että ne ovat olleet joillekin ihmisille vaikea asia. Olen itse kokenut osan asioista, mutta suurin osa saattaa koskettaa koko kansakuntaa. Sen kuvan saa mediasta, lehdistä, kirjoista, filmeistä. 

Ihmiset sairastuvat masennukseen ja  ahdistukseen eivätkä selviä niistä omin avuin. He saattavat olla pysyvästi vaikeassa tilanteessa, elää vaikkapa sellaisen ihmisen kanssa, joka aiheuttaa vaikean stressin, trauman. Tilanteesta johtuen he ovat kykenemättömiä käsittelemään asiaa ja jopa hakemaan apua. He eivät pysty edes puhumaan asiasta kenenkään kanssa, he eivät edes muista vaikeita asioita. Ne on pakko työntää pois mielestä, jotta jaksaa elää eteenpäin. Väkivalta, alkoholismi, käsittelemättömät kokemukset, syyllisyys, häpeä ja kaikki ne asiat, jotka ihminen syystä tai toisesta työntää syrjään, palaavat vaikkapa juhannuksena tai muuna juhlapyhänä pinnalle. Juuri silloin, kun kaiken pitäisi olla parhaimmillaan.

Kun kävelee kotirannasta eteenpäin tulee lopulta tähän ja edessä on niemi.

Kun muistamme lapsuutemme aikoja eri tavalla, sekin tulee samasta lähteestä. Jokin ikävä muisto, kokemus peittää alleen paljon asioita, jotka saavat meidän unohtamaan pitkiä aikoja omasta lapsuudestamme. Se sama koskee myös myöhempiä aikoja. Tämä kaikki koskee myös minua. Ymmärrän jostakin syystä tällaisen kokemusmaailman mekaniikkaa ja olen pystynyt omalta osaltani käsittelemään sitä.  Edes jollakin tavalla. Se on kyllä täällä blogeissani. Jollei suoraan, niin rivien välissä.

Viime vuosien valokuvia selatessani, välähti mieleeni, että ikävät tapahtumat, pienetkin ja niistä aiheutunut stressi, ovat minulla vieneet tilaa kaikelta hyvältä ja onnellisilta asioilta ja hetkiltä, joita on ollut paljon. Ne ikävät kokemukset muodostavat niin voimakkaan tunteen, että ne järisyttävät ihmisen elämää kokonaisvaltaisesti.  Nuorempana ohitamme ikävät kokemukset vaivattomasti, mutta jollemme, emmekä useimmiten sitä tee, käsittele niitä, ne saattavat joskus palata. Vanha ihminen ei enää selviä niin helpolla, jollei menetä muistiaan. 

Nyt ollaan niemen takaosassa.

Mistähän tuo heinäsirkka sitten tuli? Me olemme aina olleet muurahaisia, ahkeria, työteliäitä ja sitä samaa jatkavat suvun nuorimmat. Olikohan se tämä loru?

HÄMÄ-HÄMÄHÄKKI
Hämä-hämähäkki kiipes langalle.
Tuli sade rankka hämähäkin vei.
Aurinko armas kuivas satehen.
Hämä-hämähäkki kiipes uudelleen.

Muura-muurahainen kortta kuljettaa.
Ahkerasti aina työssä ahertaa.
Kohta on valmis keko komea.
Muura-muurahainen kortta kuljettaa.

Heinä-heinäsirkka soittaa viuluaan.
Heinikossa hyppii sinne, tänne vaan.
Pieni sinikello käypi nukkumaan.
Heinä-heinäsirkka soittaa viuluaan.

Sääski, sääski pieni surraa parvessaan
suvipäivä kuluu siinä touhussaan
illan varjot saapuu, siivet kimaltaa
sääski sääski pieni surraa parvessaan.

Hämä-hämähäkki kutoo verkkojaan.
Lintu pieni lensi siihen katsomaan.
Aurinko armas laski vuorten taa.
Hämä-hämähäkki kutoo verkkojaan.