Pienen ihmisen historiaa ja sukututkimusta

Kaikki kirjoitukseni ovat sitä. Ne kertovat pienestä ihmisestä, jo kuolleista, äskettäin kuolleista, elävistä ja minusta itsestäni ja lähelläni olevista ihmisistä, niistä, joista uskallan kirjoittaa. 

Paluu lapsuuden rannoille. Lautaranta, Karjalainen, Kuolemajärvi. Edessä Suomen lahti.

Suuri osa elävistä ihmisistä haluaa, että heitä ei koskaan mainita missään. Kunnioitan heidän päätöstään, vaikken aivan sitä ymmärräkään. Tavallaan he ovat jo unohdettuja eläessään ja kuoltuaan he ovat kokonaan poissa. Aivan niin kuin menneen ajan ihmiset, esivanhempamme, joita on vaikea tavoittaa tästä hetkestä, koska he eivät jättäneet mitään muita jälkiä itsestään kuin merkinnät kirkonkirjoihin. Jolleivat sitten joutuneet oikeuteen, lehteen tai muuten muistetuiksi, mitä tapahtui äärimmäisen harvoin.

Olen aina pohtinut tätä asiaa eri puolilta. Jotkut tuntemani ihmiset ovat sanoneet suoraan, että voin käyttää heitä vapaasti. Mutta monet sanovat vaikkapa kameraa kuvaukseen nostaessani tai vaikka en edes yritä kuvata, että en saa kuvata enkä mainita heitä tai kirjoittaa heistä missään kuten blogissani, vaikka he hyvin tietävät, etten tee sitä. Tiedän, että hiljainen paheksunta tulee seuraamaan minua kuolemaani asti, huolimatta siitä, etten ole koskaan kirjoittanut kenestäkään negatiivisia asioita. 

Jännittäviä hetkiä. Edessä häämöttää Ahvijoen silta. Olemme saapumassa Karjalaisten kylään. Tien oikealla puolella bunkkereita. Mannerheim-linja kulki pitkin Ahvijoen rantaa.

Vanhemmiten jokainen vuosi on raskasta aikaa. Tänä keväänäkin olen menettänyt tuntemiani ihmisiä. Koko vuosikymmen on ollut menetysten aikaa. Vaikken ole ollut kaikkien kanssa tekemisissä syystä tai toisesta heidän loppuvaiheissaan, niin olen silti tuntenut heidät ja ollut aiemmin paljonkin yhteydessä heihin. Jos olen myöhemmin kirjoittanut heistä, niin se on pelkästään heidän elämänsä ja lähtönsä kunnioittamista.

Saattaa olla niin, että monille, kuolemaa lähestyville on vaikeaa kohdata muita ihmisiä, edes läheisiään. Monet haluavat piilottaa itsensä ja loppunsa muilta. Onneksi on myös toisenlaisia ihmisiä, avoimia. Se helpottaa myöhempiä aikoja, antaa lohdutusta jälkeenjääville, jättää lisää muistoja. 

Illallisella Viktoriassa. Heimo kertoo.

Isäni kuolema keväällä 1999 iski kuin salama taivaalta, vaikka se oli odotettavissa. Olin pitkään säästynyt kohtaamasta kuolemaa läheltä. Nyt se iski todella läheltä. Isäni halusi vaipua unohduksen suohon kuollessaan. Vaikka ilmoitimme lehdessä ja muistokirjoitus laadittiin, niin siunaustilaisuuteen ei saanut tai haluttu kutsua ketään, koska hän ei sitä halunnut. Se oli suuri virhe. Sillä mitätöimme koko hänen elämänsä ja laajan ihmisten piirin, jonka hän tunsi. Jotkut taisivat loukkaantua siitä, että he eivät voineet osoittaa arvostustaan. 

Kohtaamme joku päivä itsekin kuoleman. On hyvä ajatella jo aikaisemmin, miten haluamme meitä muistettavan. Vanhempieni kuolemat opettivat minua kohtaamaan myöhemmät kuolemat. Opin suhtautumaan niihin luonnollisesti, osana elämää, väistämättöminä. Tosin niidenkin jälkeen olen kohdannut samanlaista pyristelyä, pakoa kuolemasta, salailua, jotka satuttavat vieläkin minua.

Sitten on toisenlaisia tapauksia. Puhumme avoimesti tulevasta ja suhtautumisesta siihen. Kuoleva tapaa kaikkia ystäviään ja jättää jäähyväisiä vielä eläessään.  Siunaustilaisuuteen kutsutaan kaikki hänet tuntevat. Se voi olla raskasta jälkeenjääneille, mutta myös puhdistavaa ja helpottavaa väistämättömän edessä. Se on myös opettavaista sen sijaan, että jatkuvasti kiellämme edessä olevan muiden ja itsemme osalta. Kuolemasta pitää voida ja saada puhua.

Vilkaisin blogit.fi alustalle liitettyjä blogeja hakusanalla ”kuolema”. Niitä on siellä yllättävän paljon. Omia blogejani en löytänyt joukosta, vaikka minusta tuntuu, että olen usein kirjoittanut kuolemasta. Ehkä olenkin käyttänyt elämä-sanaa senkin yhteydessä.

Saapuminen Lautarantaan heinäkuussa 2012. Minulle ensimmäinen kerta. Heimo oli oppaana.

Tällä viikolla samana päivänä siunataan kaksi ihmistä, joilla on minulle merkitystä.

Äitini veli, enoni 1932 syntynyt Hannu, viimeinen 11 sisaruksen sarjassa elossa oleva kuoli huhtikuun lopussa.

 

Kesken lomaani sain kuulla, että hyvä ystäväni, sirpaleserkkuni Heimo oli kuollut. Hän oli Hannun pikkuserkku, mutta tuskin he tunsivat toisiaan. Hän olisi kesäkuussa täyttänyt 93 vuotta. Hän lähti kesken kaikkien suunnitelmiemme. Se osoitti minulle voimakkaasti, että kuolema voi tulla kesken kaiken, yllättäen, katsomatta oikeaa ja parasta aikaa, keskellä elämää.

Hannu-enon olen tiennyt ja tuntenut syntymästäni saakka. Äitini Ruotsin Göteborgiin 1950-luvulla muuttaneet nuorimmat veljet olivat jokakesäisiä vieraita kodissamme. Hannu oli äitiäni 17 vuotta nuorempi, Martti 18 vuotta ja nuorin Yrjö 19 vuotta. He molemmat kuolivat aiemmin tällä vuosikymmenellä.  Hannu siunataan Rovaniemellä, jonne hän ehti muuttaa.

Tämä kuva on vuodelta 2007. Silloin vasta aloin tutustua suvun jäseniin.

Heimon olen tuntenut vasta noin 10 vuotta. Ensimmäisen kerran hän esiintyy valokuvissani Sirkiän sukuseuran suuressa kokouksessa Aurassa, jossa suunniteltiin sukuseuran perustamista. Hän istui siellä serkkujeni vieressä. Hän tapasi siellä myös äitini veljen Martin. Hän taisi tavata meidän sukuhaaran ihmisiä siellä ensimmäistä kertaa. Muistan hänen puhuneen siitä, että oli hassua tavata sukulaisia, joista ei tiennyt mitään, mutta joilla saattoi olla sama nimi kuin jollakin tuntemallaan. Siihen samaan lankaan menin silloin minäkin. 

Näin häntä myös Helsingin Kuolemajärvi-kerhon tilaisuuksissa, joissa ennen vuotta 2012 kävin harvakseltaan.  Sitten jouduin toimikuntaan ja toimijaksi. Kesällä 2012 Heimo tutustutti minut Karjalan matkalla Kuolemajärven Lautarantaan.  Siitähän se alkoi, ystävyys hänen ja hänen vaimonsa kanssa. Vaimo Sirkka lähti viime vuoden elokuussa. 

Heimo siunataan Hyvinkäällä, vuoden kauneimpana aikana. Emme tapaa kesäkuun lopussa hänen kotipihallaan. En myöskään päässyt viime viikolla enää tapaamaan häntä kotonaan, kuten olimme sopineet.

Tapaan nyt häntä tunteneita ihmisiä, joista monesta olen kuullut hänen kertovan.

Vuosien mittaan keskustelimme monista hänen lapsuuteensa liittyvistä asioista. Olen nauhoittanut keskusteluja paljonkin. En tiedä, milloin pystyn purkamaan niitä. En ylipäänsä tiedä, milloin jaksan käydä kaikki tekemättömät asiat läpi. Viimeksi maaliskuun lopussa hän piirsi pyynnöstäni isoisänsä Samuli Rumpusen talon pohjapiirroksen. Talo sijaitsi Kuolemajärven Karjalaisten kylässä. Aiemmin olemme tutkineet talo talolta Kuolemajärven Lautarannan.

Mitähän kaikkia niistä nauhoituksista löytyykään? Tässä istun Toinin ja Yrjön välissä Viktoria-hotellissa Viipurissa heinäkuussa 2012.

Tämän vuoden tammikuussa otin hänestä DNA-näytteet. Harkitsin pitkään, pyydänkö näytteenottoa vaikkapa äitini enolta, jotta saisin hänen Sirkiä-isälinjansa selvitettyä. Oman isäni linja pitäisi myös selvittää.  Päädyin kuitenkin tähän ratkaisuun. Family Finder ja Y-DNA37 maksoivat kuitenkin minulle sen verran paljon, että jaksanut alkaa käydä keskustelua aiheesta ehkä jonkun sellaisen kanssa, jota asia ei kiinnosta vähääkään. Heimo oli aidosti kiinnostunut asiasta. Kun tapasimme maaliskuun lopussa, kävimme tuloksia läpi.  Heimo kuului suomalaisten miesten yleisimpään haploryhmään, Niilon poikiin.  Otetusta näytteestä voi tehdä jatkossa lisätutkimuksia. 

Sukukokouksessa 2007 Heimo serkkujeni ympäröimänä.

DNA serkkutesti vahvisti sen, minkä jo toki tiesin, että olemme 3. serkkuja, koska isovanhempamme, minun isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiä ja Heimon isoäiti Helena Vilhelmintytär Sirkiä olivat serkuksia. 

Heidän vanhempansa Abraham Joosepinpoika Sirkiä (1849 – 1903) ja Beata Vilhelmintytär Sirkiä (1843 – 1933) olivat sisaruksia. Kaukaisempaa sukua olemme vielä useaa muuta kautta sukujen Kirjonen ja Muurinen kautta. 

Yllättävää silti Heimon serkkutuloksissa olivat kaukaiset ja joku läheisempikin serkku Hämeessä, jotka tunnistan hämäläisestä Markkulan sukuseurasta, jossa olen mukana, koska se liittyy isäni sukuihin. Näissä asioissa riittää vielä pohdittavaa. Asetan silti edelleen muut aiheet etualalle. Perinteinen sukututkimus riittää ja kaikkeen ei ole aikaa paneutua.

Tässä linkki blogiini kesällä 2012, jossa olin Heimon kanssa Lautarannassa. Se taisikin olla viimeinen kerta, kun hän kävi siellä.

Äidin jalanjäljillä

Tällaisina kauniina toukokuun aamuina monta suunnitelmaa käy pientä taistelua mielessäni. Lähiympäristön raikas vihreys, aurinko, varjot ja lämpö houkuttelevat ulos. Menenkin sinne kävelylle, kunhan saan muut suunnitelmat etenemään. Miten kerrostaloasuntoon kerääntyy niin paljon pölyä ja roskia, enemmän kuin aikanaan maan tasalla olevaan omakotitaloon?

Aloitin siivouksen, joka minulla kestää useita päiviä ja joskus viikon, koska keksin aina välillä lisää asioita. Tämä kirjoittaminen on myös sitä. Kaikki toiminta, vaikkapa pelkkä siivoaminen, järjestely, pyykin pesu, roskien ulos vienti saavat aikaan yleisen inspiraation kaikkeen muuhun. Samanhan tekee myös luonnossa kuljeskelu, valokuvaus, lukeminen, keskustelut.  

Perjantaina lähtiessäni ystävän kanssa syömään ja kauppa-asioille, olisin mielelläni aloittanut uuden blogin. Kun palasin usean tunnin jälkeen kotiin, en enää jaksanut paljon mitään. Vanha väsähtää nopeammin. Ajattelin kirjoittaa taas postikorteista. Postikortteja maailmalta- otsikon olin jo käyttänyt, entä ”Postikortteja Euroopasta”. Kirjoitin sen työvihkooni.  Olen kahden vaiheilla, jatkanko nyt siitä aiheesta tai sukellanko johonkin toiseen teemaan.  

Eräät tärkeät aiheet, jotka pyörivät mielessäni nyt saavat vielä odottaa. Sain viikolla siirrettyä matkavalokuvat ulkoiselle asemalle, mutta en ole tutkinut niitä vielä sen tarkemmin. Niitä on kyllä taas tuhottoman paljon.  Rakas lukijani, saatat ajatella, että mitä vanha akka taas hörisee. Kaikesta ei tarvitse kirjoittaa, kaikkea ei tarvitse käsitellä.  Joku toinen ajattelee, että voisin jo käsitellä ja kirjoittaa asioista, jotka ovat odottaneet jo kauan, enemmän kuin kauan käsittelyäni. Kuten äitini sota-aika 1939- 1944, jota olen aina välillä selvittänyt.

Asia tuli nimittäin taas kouriintuntuvaksi, kun teimme viikolla Helsingin Kuolemajärvikerhon perinteisen kevätretken Lottamuseolle Tuusulan rantatien varressa. Selailin museon eräällä pöydällä olevia kirjoja. Eräs oli matrikkeli, jossa oli eteläisen Suomen lottia. Löysin sieltä äitini etelä-Hämeen osiosta. Jos hän oli antanut tiedot itse kuten varmaan oli, niin hänet oli kirjattu väärin etunimen osalta. Muut tiedot pitivät paikkansa. Helvi Tyynestä oli tullut Tyyne Helvi. Vaikken aikanaan saanut Kansallisarkistosta/sotamuseosta mitään tietoja äitini lotta-ajoista, se johtunee monesta asiasta. Talvisodan aikana hän kuului Koiviston alueen lottiin.  Olen ostanut kirjamessujen antikvariaatti-osastolta joskus kirjan ”Neljännesvuosisata lottatyötä Koivistolla”. Maire ja Toivo Sainion laatiman kirjan on Koivikko-säätiö julkaissut 1985. 

Äidin Lotta Svärd järjestön lottakortin mukaan hän on liittynyt järjestöön 1939. Koiviston lottatyöstä kertovassa kirjasessa ei ole paljon, mikä yhdistäisi äitini Koiviston kauppalaan. 

Talvisodan jälkeen hänelle on Lotta Svärd Koivisto puheenjohtaja Alma Klemolan ja sihteeri Toini Vauhkosen allekirjoituksin annettu Haminassa 17.5.1944 todistus, jossa todetaan, että Helvi Sirkiä  Viipurin piirin Koiviston paikallisosastosta on toiminut sota-aikana koelottana 25.11.39 – 20.3.40 sekä edelleen lottatehtävissä muonituslottana Koivistolla ja Säkkijärvellä. Työnsä hän tietämämme mukaan tehnyt velvollisuudentuntoisesti vaikeissakin olosuhteissa.

Myöhemmin hänelle on myönnetty Koiviston risti, josta on olemassa sekä risti että myöntötodistus. Koiviston risti annettiin niiden maa-, meri- ja ilmarintamalla suoritettujen taisteluitten muistoksi, joilla Koiviston alalohko suojasi ja tuki Kannaksen Armeijan oikeaa sivustaa talvisodassa. Mainitsemani kirjanen perustuu pitkälti pöytäkirjoihin ja muisteluihin ja on loppujen lopuksi osaltaan vain fiktiota kuten on sanottu kaikkien ihmisten muistelmien olevan. Niin myös kaikki, mitä kirjoitan. Kaikki pienen ihmisen elämän kokemukset, pelkkaa fiktiota. Kirjan kertomus lottien siirrosta Koivistolta Säkkijärvelle poikkeaa äitini kertomuksesta sikäli, että sen mukaan kaikki Koiviston lotat siirtyivät pitkin merenjäätä 16.-18.2.1940 yöaikaan, koska ilmatoiminta oli vilkasta.  Erään lotan kertomuksen mukaan kaikille lotille ei muistettu kertoa siirtymiskäskystä. Hän ja eräs toinen olivat Alvatissa majapaikassa, kun vihollinen nousi 22.2.1940 maihin saaren rannassa, oli pakko lähteä ilman lähtökäskyä hiihtämään kohti Säkkijärveä. Äitini kuului siis myös noihin lottiin, joille oli unohdettu kertoa asiasta. Hänkin mainitsi, että he näkivät Alvatista käsin, kuinka venäläiset olivat jo tulleet Koivistolle.  Kirjoitin aiheesta äitini muistelmiin perustuen blogin otsikolla ”Viestejä menneisyydestä”. Blogin pääset lukemaan tästä, luettuasi voit palata nuolinäppäimellä. Poikkeavaa kirjasen tietoihin on se, että äiti puhui linja-autosta, jolla lotat vietiin Säkkijärvelle. Kaikissa tarinoissa kerrotaan hevoskyydistä tai hiihtämisestä jäätä pitkin. Mielenkiintoista on myös, että kirjasessa  tuota aikaa muistelee myös Irja Ratia s. Lahti. Äiti tunsi hänet hyvin, sillä hän oli Koiviston Möllikänniemessä sijaitsevan tekstiilikaupan kauppiaan Simo Lahden tytär. Äitini oli töissä ko. kaupassa asuen myös samassa talossa. Kauppiaan lähtiessä evakkoon, äitini jäi myymään kaupan tavaroita loppuun. Irjasta ja tämän kirjasen muistelussa mainitsemasta ”väntrikistä” eli Yrjö Ratiasta, äitini kyllä kertoi.  Irja toimi iv-lottana. Hän kertoo, että hänen yksikkönsä kuljetettiin pikkuautoilla Säkkijärvelle odottamaan pääjoukkoa, joka taivalsi pitkin meren jäätä.  Äiti ei ollut käsittääkseni sodan jälkeen enää tekemisissä Ratioiden kanssa. Yrjö Ratian vanhempi veli oli muuten Armi Ratian mies Viljo Ratia. Sen olen myöhemmin oivaltanut, siitä emme äitini kanssa keskustelleet.    Äitini jälkeensä jättämistä papereista löydän myös lehtileikkeitä em. henkilöistä mm. kuolinilmoitukset. Huhtikuussa Helsingin Kuolemajärvi-kerho sai vieraakseen mm. Koivisto-taustaisen Esko Kaukiaisen, joka on toiminut Finnairin lentäjänä. Hän oli lähtenyt lapsena kaksi kertaa evakkoon Koiviston Rautaselta. Hän mainitsi, että venäläiset ovat yrittäneet päästä hänestä eroon kolme kertaa. Kolmas kerta oli vuonna 1987, jolloin hän saattoi lentokoneesta seurata ohjuksen lähestymistä ja alas ampumista. Voit lukea tapauksesta Wikipediasta Finnairin lento 915, johon pääset tästä linkistä. Kirjoista selvisi lopulta se tarkka paikka, missä Simo Lahden tekstiilikauppa ja asunto sijaitsivat. Vieressä oli Lahden kutomo. Molemmat rakennukset sijaitsivat Koiviston kirkolta etelän suuntaan tultaessa ennen Koiviston satamaa suunnilleen niillä main, josta käännyttiin Koiviston rautatieasemalle johtavalle tielle. Wikipedia kertoo, että ”Koiviston kauppalan alueella Möllikänniemessä oli Itä-Suomen paras merisatamapaikka, joka mainitaan ensimmäisen kerran jo 1268 Berjozovskoje-nimellä. Sataman paikka on ihanteellinen. Mantereen edustan saaristo suojasi sitä tuulilta ja aallokolta ja merivirrat pitivät sen sulana muita Itä-Suomen satamia pitempään ja sinne johti 9 m syvä väylä.” Jatkosodassa äiti liittyi Suur-Saimaan piirin Lemin paikallisosaston muonitusjaostoon maaliskuussa 1942. Siitä on olemassa jäsenkortti, josta valokuva on irrotettu. Ehkä sitä on tarvittu tuohon matrikkeliin, jota selailin Lottamuseossa. Siinä nimittäin oli äidistä valokuva, jota en ole aiemmin nähnyt. Lemille äitini kutsuttiin, kun Jalkaväkirykmentti 1 perustettiin ennen jatkosotaa. Siitä on olemassa todistus. Rintamapalvelustunnushakemukseen on kirjattu, että hänen työsopimuksensa on tehty 15.6.1940.  Vuosiluvun pitänee olla 1941 tai voihan se olla jo 1940. Tuolloin hänet palkattiin Porin prikaatin kantahenkilökuntaan.  Puolustusvoimat maksoi äidilleni palkkaa. Hän on säilyttänyt palkanpidätystodistuksia vuodelta 1943- 1944. Niissä maksajana on Puolustusvoimat 2710. Numero viittaa Jalkaväkirykmentti 1:een. Todistuksissa on aluksi mainittu Lemi kuntana, jolle hän on verovelvollinen, sitten se muuttuu Koivistoksi. Kuukausipalkka on 1500 markkaa ja viimeisessä maaliskuun palkassa se on 1875 markkaa. Summa on 2018 arvoon muutettuna noin 341 euroa. Tuosta 1875 markasta pidätettiin 19 markkaa palkansaajalta ja työnantajan osuus oli 19 markkaa eli yhteensä 38 markkaa. Hänen rintamapalvelustunnushakemukseensa on kirjattu, että hän työskenteli kesällä 1944 vielä kenttäsairaaloissa (Halila ja Karisalmi). Heinäkuussa 1944 hän jatkoi postikonttorissa 2946 aina 17.11.1944 asti, jonka jälkeen vielä muonitustehtävissä/ Korkeakoski-Hamina aina joulun alle 1944. Kunnioitettava ura lottatehtävissä. Onkohan lottapuku vielä tallella vanhan kodin aitan lutissa? Itse asiassa minulla on nyt kaikki tiedot kirjoittaakseni hänestä Lottagalleriaan. Pääset sinne tästä linkistä. Minun kirjoitukseni ei ole vielä siellä. Niin nopea en ole. Nopeus on yliarvostettua, taisin arvostaa sitä aiemmin, mutta en enää. Vanhemmiten askeleet saattavat lyhentyä ja käynti hidastua. Syystä tai toisesta. Aloitin kirjoittaa tätä jo muutama päivä sitten. Vasta tänä aamuna sain lattiat imuroitua ja pyyhittyä. Se kaikki sujui loppujen lopuksi tunnissa välillä 8-9. Rojahdin sohvalle hikisenä, jotta tasaantuisin hetkisen, koska olin pian menossa terveyskeskukseen tapaamaan yhteyshenkilöäni.   Yöllä oli satanut ja ilma oli ihastuttavan raikasta ja tuoksuvaa. Vaikka siivosin vauhdilla, kävelin Hyrylän terveyskeskukseen oikein hitaasti. Odottaessani tapasin tyttäreni lyhyesti, sillä hän työskentelee samassa talossa. Ja eipä ole minulla koskaan ollut niin positiivista tapaamista yhteyshenkilön kautta. Meillä Keski-Uudenmaan Sotessa on toiminta vain parantunut. Oma yhteyshenkilö on hieno asia. Samalla kertaa tulevat kaikki asiat hoidettua ja vietyä johonkin vaiheeseen. Kuten olen ennenkin maininnut, jaan Facebookissa blogejani uudelleen luettavaksi. Luen ne itse ennen jakamista. Joskus saatan tehdä korjauksen, varsinkin, jos linkki ei toimi enää. Ne ovat minullekin aina kuin uusia. Huomaan, että on erityisen ”terveellistä” lukea niitä, koska olen kirjannut niihin myös tuntemuksiani ja jaksamistani. Keskitymme eläessämme yleensä kuluvaan hetkeen, joten olemme jo unohtaneet, mitä ajattelimme vuosi-kaksi sitten. Ja miltä meistä tuntui. Terveyskin saattaa rapistua miltei huomaamatta. Terveydenhoitajan kanssa tuli puheeksi päiväkirjan pitäminen, jos jokin terveysasia huolestuttaa. Siitä tuli mieleeni, että ehkä olisi hyvä kirjoittaa uusi postaus blogiini ”Näin selviän nivelreumasta”, jonne pääset tästä linkistä.  Viimeksi kirjoitin sinne kesäkuussa 2016 eli pian kolme vuotta sitten. Tässä välillä on elämässä ollut sen verran turbulenssia, etten ole paljon ehtinyt kiinnittää huomiota kaikkeen, mutta tänä keväänä olen alkanut ajatella, että ehkä pitää. Muuten, tuota nivelreumablogiani on luettu vuosien mittaan tuhottoman paljon. Siitä huolimatta sinnekään ei ole tullut paljon kommentteja.  Oikeastaan aivan hyvä, en edes osaa vastata kommentteihin. Onhan niin, että emme halua, että sairautemme ja vaivamme värittävät meitä liikaa. Espanjan matkalla selvisin pitkistä päivistä oikein hyvin. Otin aamulla yhden Burana 600:n ja se auttoi koko päivän, vaikka kulkuni oli hitaampaa kuin muiden. Ja sekös rassasi minua. Jalkani ovat viimeisimmän vuoden aikana kipeytyneet kovasti, lähes huomaamatta. Kipu tuntuu liikkuessa, rappuja kulkiessa, mutta niitä ei särje. Se ei kuulemma johdu nivelreumasta vaan kappas vaan, nyt alkaa nivelrikko iskeä minuunkin. Ehkä. Nivelreumani kun sanottiin aikanaan myös olevan nivelrikkoa! Siitähän äitini kärsi myös vanhoilla päivillään, mutta köpötteli vauhdilla kuolemaansa asti 88-vuotiaana. Nivelrikosta kärsii moni muukin, sillä se on maailman yleisin nivelsairaus. Keinoniveliä on nuoremmillakin. Mutta onko siis viimeistä sanaa vielä sanottu? Geeneissämme kulkee erilaisia tekijöitä, joista osa vaikuttaa terveyteen. Kuljin tässä kirjoituksessa äitini jalanjäljillä sodassa, mutta myös mahdollisesti geneettisesti. Nivelreumankin sanotaan olevan periytyvä, mutta en ole omassa lähisuvussani tavannut ketään, joka olisi sairastunut siihen. Nivelrikkoa lienee monella. Mikä altistaa meidät sairastumaan, se on sitten toinen juttu. Tässä linkki nivelrikon infopakettiin. Pitää minunkin tutustua.