Yksityiskohtien voimaa

Aamulla aikaisin katselin ikkunasta, kun iso rusakko kulki vastapäisen talon editse kohti metsää, Klaavonkalliota. Metsän eläimet sopeutuvat hyvin muuttuneisiin elinympäristöihin. Tälläkin rusakolla lienee sukujuuret niissä ikimuistoisissa ”jäniksissä”, jotka ottivat aurinkoa suunnilleen näillä samoilla paikoilla 1980-luvulla. Koiramme Frisse lienee usein myös jahdannut metsässä jotakin fiksua jänistä. Jäniksen viisaus oli kesken juoksua tekemissä kääntymisten nopeudessa. Loppujen lopuksi koira ei koskaan pärjännyt sille. Sopiva aloitus pääsiäissunnuntaille.

En ehtinyt kuvata talon ovella istuvaa rusakkoa, mutta niitä kulkee täällä joka päivä. Samassa ajatukseni palasivat aiemmin ennen ylösnousemista pohtimiini asioihin. Minulla on koko viikon ollut ikävä aiempia kotipaikkojani ja niiden ympäristöjä. Olin jopa vähällä lähteä lapsuuteni maisemiin, Renkoon.  Ajattelin myös joenvartta, jossa samoilin vuodesta 2000 lähtien aina kesään 2017. Sinne pääsisin hyvin kiertämällä ilman, että joutuisin kulkemaan vanhan kotini ohitse.

Klaavonkalliota takaapäin

Nyt asun lähellä paikkaa, jossa asuin 1979 – 1992.  Maisemat ovat toiset kuin aikoinaan. Klaavonkallion ympärillä oli sankka metsä aina Kirkkotielle saakka. Metsää reunusti pelto, joka ulottui Tuusulanväylälle. Kävelin taas kerran Klaavonkalliolle, joka on jätetty ympärille kasvaneen asutuksen keskelle. Henkireikä.

Liikkeellä oli minun lisäkseni vain koiranulkoiluttajia, kaikilla mukana kaksi koiraa. He kulkivat kävelyteitä pitkin, eivät poikenneet metsään. Onhan lähellä myös koirille aidattu alue. Niin pienessä metsässä ei voi päästää koiraa juoksemaan vapaasti. Ei toki saisi edes isommassa, koska joku tulisi heti lataamaan mielipiteensä. En jatka Klaavonkallion metsän aiheesta. Jos sinua kiinnostaa, voit käydä lukemassa täällä lisää.

Kuljin metsän halki. Ajattelin taas kerran, miten minun on ollut nykyään,jo parisen vuotta, vaikeaa kulkea epätasaisessa maastossa. Kulkeminen sattuu nilkkoihin ja polviin. Silti tuollaisessa maastossa kulkeminen on minulle melkein elinehto. Ehkä sitä pitää jatkaa pienissä palasissa. Ajattelin myös äitiäni ja sitä, miten kidutin häntä pitkillä kävelyillä lomilla ja mustikkametsässä.

Tulin lähelle entisiä asuinpaikkojani. Viereisen taloyhtiön takana kasvaa korkea kuusiaita. Mieleeni tuli, että siinä aidassa olisi kyllä hyviä pesäpaikkoja sepelkyyhkyille. Kappas vain, aidassa taitaa ollakin monta pesää, koska paikalle lennähti heti parikin sepelkyyhkyä ja tunki tiheän havukasvuston läpi pesilleen. Aidan viereen on viime syksynä istutettu tai kylvetty kukkia. Siihen nousee näköjään myös paljon voikukkia. Seuraan tilannetta. On aivan ihanaa, että vapaaehtoiset kaunistavat yleisiä puistoalueita. Nyt kohta päässevät kitkemään pellon.

Sitten olinkin jo sen taloyhtiön sivustalla, jossa asuin perheeni kanssa. Siitäkin olen kertonut aiemmin. Lukemaan pääsee edellisen linkin kautta tai suoraan tästä. 

Lapsi tutkii kaikki paikat. Tässä Alex pari päivää sitten

Vaikka ajasta vuosien 1979 – 1992 välillä on ylipäänsä paljon muistoja, voi olla, etten koskaan ehdi niitä täysin käsittelemään. Syvällisesti kuten ehkä haluaisin. Ihmisen elämässä on ikäkausia, joita on vaikea ymmärtää ja tulkita sanallisesti. Keski-ikä lienee lopultakin se vaikein aika elämässä. Lapsuus, osittain myös nuoruus ja vanhuus ovat helpommin käsiteltäviä, vaikka ne eroavat paljon toisistaan. Voit olla toista mieltä, mutta näin olen itse kokenut. Ehkä en edes halua käsitellä noita aikoja muuten kuin pinnallisesti. En tiedä vielä. Olisi silti kiva, kun asiaa voisi käsitellä jonkun kanssa avoimesti ilman mitään esittämistä. 

Lintujen laulu veti ajatukseni pois ja palasin nykyhetkeen. Kevään ilo on niin läsnäolevaa. Luonto on vielä väritön, ruskean ja harmaan sävyt vallitsevat. Kukkia ei ole vielä noussut. Pari päivää sitten Nurmijärvellä oli jo sinivuokkoja ja tien reunassa lähellä Myllykoskea näin jopa valkovuokkoja. Muualla tienreunat loistivat keltaisena leskenlehdistä. Meillä järven läheisyydessä jopa pajunkissat eivät olleet niin pitkällä kuin Nurmijärvellä.

Tulin kirkon lähistölle. Siellä oli alkamassa kello 10.00 pääsiäismessu. Kulkiessani puistossa kirkon ohi, alkoivat kirkonkellot soida. Pääsiäinen oli kerännyt ilmeisesti paikalle paljon väkeä. Kirkonmenojen jälkeen oli vielä kahvit tiedossa. En sittenkään mennyt sinne. Olin mieluummin omassa kirkossani, luonnossa.

Kävelin kohti rantaa. Kesäksi alueelle tuodaan lampaita. Nyt asumukset olivat tyhjät. Kaukana järven toisella puolella taivaalla lensi lintuaura, jota ei melkein edes nähnyt. Eikä se olisi edes kuvissa näkynyt. Olin iloinen hyvästä kaukonäöstäni, joka parani kahden vuoden takaisen kaihileikkauksen ansiosta. Lokkeja lensi lähempänä, sorsat etsivät ruokaa lähellä rantaa. Kauempana ui joku muu vesilintu, uikku?

Kirkkorannan laiturin takana on rauhoitettu lintujen pesimisalue. Sieltä kuuluikin kaikenlaisia ääniä, sirkutuksia, kurnutuksia, laulamista. Isojen kuusten juurella mietin niitä näitä, samalla paikalla elettyjä hetkiä. Niitähän riittää. Ensin siltä ajalta, kun asuin siinä lähistöllä. 

Myöhemmin muutettuani takaisin Tuusulaan kirkkorannasta tuli vähitellen melkein pyhä paikka. Siitä tuli itse asiassa paljon tärkeämpi kuin asuessani melkein vieressä. Viime ja tämän vuosikymmenen vaikeat vuodet tuo paikka oli ystäväni. Jos voi sanoa paikan olevan ystävä. Sen vierellä voit rentoutua ja olla täysin se, mikä olet. Sitähän ystävyys on.

Tietenkin otin retkelläni kuvia. Saa nähdä, mitkä niistä pääsevät blogini kuvitukseksi.

Sevilla 1600-luvulla

Aamulla avasin myös yhden niistä matkakirjoista, joita äskettäin lainasin. Tutkin vanhoja matkapäiväkirjoja, mutta otan mukaani tyhjän päiväkirjan, kevyen ja tyhjän. Lähden lähes tyhjin mielin matkaan, joka alkaa jo parin viikon päästä. En ota painolastiksi edellisiä matkoja ja niiden kokemuksia. Ajatus sopii myös siihen, mitä olen ajatellut tulevaisuudestani. Joka vuosi talvet tuntuvat entistä raskaammilta. Pakolliset tehtävät ja keskeneräiset asiat rassaavat mieltä. Tässä iässä on entistä vaikeampi toteuttaa elämänmuutoksia. Muttei mahdotonta.

Mutta uuden paikan henkeen tutustuminen ei ole koskaan pahasta. On hyvä tietää etukäteen jotakin ja niitä tietoja voi vaikka kirjata valmiiksi matkapäiväkirjaan. 

Matkamme suuntautuu Espanjan Andalusiaan. Enpä olekaan koskaan aiemmin ollut Espanjan mantereella.  Andalusia on autonominen itsehallintoalue, jossa on Wikipedian mukaan 8 maakuntaa. Matkaoppaat kertovat asiasta eriävästi, mutta ne eivät käsittelekään asiaa hallinnon mukaan vaan nähtävyyksien ja kokemuksien.

Ehdin oikeastaan tutustua vasta Sevillaan ja sen katedraaliin. Toisin sanoen asemoin kaupunkia päähäni. Kaupungin läpi virtaa Guadalquivirjoki. Sen pituus on 657 kilometriä ja se laskee Atlantin valtamereen. Myös Gordoban kaupunki sijaitsee sen rannalla.

Painoin mieleeni vain itseäni erityisesti kiinnostavia asioita. Legendan mukaan kreikkalainen jumala Herakles perusti aikoinaan kaupungin. Siinä ne antiikin sankarit, jotka kiusaavat minua edelleen. Historiallisten tietojen mukaan kaupunki perustettiin 700-800-luvuilla eea. 

Sevillan katedraali on maailman suurin katolinen katedraali. Sen paikalla oli ennen katolisen katedraalin rakentamista noin 1400 almohadien (maureja) rakentama jo 12 vuosisadalla perustama moskeija, jonka minareetti, 104- metrinen La Giralda on osa nykyistä katedraalia. Katedraali vilisee yksityiskohtia. LonelyPlanetin matkaopas varoittaa siitä, että turistin ei kannata käydä sekä katedraalissa että vieressä olevassa Alcázarin kuninkaallisessa palatsissa samana päivänä, koska niiden omaksuminen on vaativaa.

Nurmijärven Myllykoski pari päivää sitten

Tapani mukaan takerruin minua erityisesti kiinnostavaan yksityiskohtaan, koska olen muillakin matkoillani ollut saman herran kintereillä. Nimittäin Kolumbuksen jäänteitä säilytetään katedraalissa. Kolumbus kuoli 1506 Valladolidissa Pohjois-Espanjassa. Hänen poikansa Diego toimitti Kolumbuksen jäänteet Sevillan La Cuevasin luostariin, kunnes ne ja Diegon jäännökset vietiin 1536  (1541) Santo Domingoon Hispaniolaan Karibian saaristoon, jonne Kolumbus oli rantautunut joulukuussa 1492. Sieltä Kristoffer Kolumbuksen ja pojan jäännökset siirrettiin 1796 Kuubaan Havannaan, josta ne tuotiin takaisin Espanjaan 1898. On hyvin todennäköistä, että luiden jatkuva matkustaminen maanosien välillä, on sekoittanut niitä. Oletettavaa on, että Kolumbuksen luita on parissa paikassa. Huh sentään.

DNA-tutkimukset ovat osoittaneet, että Sevillan katedraalissa on todella hänen jäännöksiään. Kuolemansa jälkeen Kolumbus matkustaa edelleen löytämättä oikeaa paikkaa. Hänhän luuli koko elämänsä ajan tulleensa Aasiaan eikä Amerikkaan.

1980-luvulla ajettuamme Suomesta Euroopan halki ja Sveitsin Alppien yli Italiaan tulimme Genovaan, jota on pidetty kautta aikain Kristoffer Kolumbuksen (1451 – 1506) syntymäkaupunkina. Haaveenani oli tuolloin käydä hänen syntymäkodissaan. Kaupunki kuitenkin yllätti suuruudellaan ja eksyimme. Jätimme Genovan ja jatkoimme kohti Pisaa. Myöhemmin on selvinnyt, että ehkä Kolumbus ei ollutkaan italialainen vaan espanjalainen tai vaikkapa portugalilainen. Epäillään jopa skotlantilaisia juuria ja puolalaista kuningasta. Hän itse salasi syntyperäänsä. 

DNA-tutkimuksia on tehty ja tehdään vielä lisää kunhan löydetään sopivia vertailukohteita. Siinä oli salaperäinen mies eläessään ja kuoltuaan.

Kanariansaarilla on myös paljon yhteyksiä Kolumbukseen. Muun muassa La Palman-saaren Santa Cruzin kaupungissa on esillä jäljennös Kolumbuksen Santa Maria-laivasta. En voinut muuta kuin ihmetellä, että hän matkasi niin pienellä laivalla Atlantin yli.

Maailma on täynnä pieniä ja suuria ihmeitä. Ja niitä yksityiskohtia. Niihin kiinnittävät katseensa erityisesti lapset ja jotkut vanhat ihmiset.

Pieni välikirjoitus

Tiedän, että minun pitäisi tehdä aivan jotakin muuta kuin alkaa haaveilla, muistella tai etsiä omia elinkerroksiani. Jokin pieni asia vie sivuraiteille, joille minulla kuten kenellä muulla tahansa on täysi oikeus lähteä milloin tahansa. Olisiko se ollut nyt Pariisin Notre Damen tuhoisa tulipalo. Olihan Pariisi nuoruuteni suuri unelma ja Ranskan historia kiintoisinta, mitä saattoi olla.

Notre Dame noin 1726 (lainattu  Rijksmuseumin  kokelmista ja rajattu)

Unelmani eivät toteutuneet, niinhän käy kovin usein. Oli astuttava tosi elämään. En kadu mitään kokemiani asioita ja elämää, jota olen elänyt. Mutta silloin tällöin käy niin, että jostakin raosta, jonakin hetkenä luiskahdan äkkiä kaukaiseen aikaan. On kulunut jo yli viisikymmentä vuotta.

Vasta 20.9.2002 saavuin ensimmäisen kerran Pariisiin. Kuvat, jotka ovat minusta ovat sisareni HL:n ottamia.

Löydän sieltä nuoren itseni, mutta näen siellä myös huomattavasti vanhemman itseni. Me molemmat olemme edelleen samoja kuin alle kaksikymppisinä. Siirtelen omia ”luonnoslehtiöitäni” ja kirjoituksiani paikasta toiseen enkä malta hävittää niitä. Tiedän toki, etteivät ne ole paljon arvoisia, mutta… Vielä hetki.

Mihin niistä karvoistaan pääsisi. Olen tässä ottamassa mukaani ruusujen tuoksua. Taustalla Notre Dame. 24.9.2002 iltapäivällä.

”minä muistin hänet hyvin syreeneissä oli todellakin sydämenmuotoiset lehdet ja ne kukkivat kesän alussa ja hän soitti aina yhtä levyä se oli joku klassinen LP tuntisin sen heti jos kuulisin sävelet tulvivat avonaisesta ikkunasta myös ovi oli avoin kuljin vain sisään ja etsin hänet viimeisestä huoneesta jota kutsuin auringonlaskuhuoneeksi hän istui siellä kädet poskillaan oli ilta aurinko oli menossa alas hiivin hänen taakseen ja kysyin arvaa kuka joka kerta hän luetteli pitkän rivin ihmeellisiä nimiä enkä voinut olla nauramatta ja koko leikki oli jo unohtunut ja muuttunut toiseksi se oli ihanaa aikaa koko kaunis kesä oli vielä edessä kesä joka on niin sanaton kaikessa kauneudessaan ja unelmoinnissaan

Versailles oli koettava. 25.9.2002.

kun eräänä toisena iltana kävelin peltojen poikki hänen luokseen en kuullut musiikkia mutta ovi oli auki kuljin taas viimeiseen huoneeseen hän ei istunut siellä en voinut hillitä pettymystäni istuin hänen paikalleen ja aloin itkeä – kaikki häipyi ympäriltäni minusta tuntui että hän oli kuollut tuosta illasta alkoi meidän rakkautemme –

istuin yöllä puiston penkillä se on toki aivan mieletöntä istuin ja surin syvästi henkeni syleili maata maata ja tuuli kävi ja muistin vanhan runon –

kannoin huoneemme täyteen pulloja suuria vihreitä pulloja pieniä pulloja ja kun päivänkakkarat kukkivat niitä oli suuri vaasi täynnä ja kaikkia kesäkukkia minä rakastin kesää kuljimme ulkona kävimme uimassa rakastimme –

kuinka olimmekaan mielettömiä hän kulki kadulla eikä nähnyt minua kuinka rakastimmekaan hän istui junassa minua vastapäätä eikä nähnyt minua ja minä tiesin että hän oli kuollut –

syreenipensaissa sydämenmuotoiset lehdet – ehkä muille romanttista mutta meille realistista”

"Kävimme kierroksella kirkossa, mutta emme yksinkertaisesti jaksa kävellä ylös torneihin. Jalkapohjat ovat edelleen makkaroilla. Museé d' Orsay vei mehut." kertoo matkapäiväkirjani.

Mitä symboliikkaa. Fiktiota, mutta pieniä sirpaleita todellisuutta. Taisi olla kesä 1967. Kirjoitin silloin tekstiä ilman välimerkkejä. Ajatuksenvirtaa.  Nuoruus, aika, kun kaikki tuntuu vielä mahdolliselta. Kukaan ei ajattele kuten minä, ajattelin. Olen ainutlaatuinen. Pystyn mihin vain.

”oli ikävä surumielisyys raskasmielisyys masentuneisuus kulkea metsän halki kesällä kun pilvisen päivän jälkeinen ilta tuli pihalla kissaemo leikki viiden poikasensa kanssa kun lähdin oi linnut laulakaa ja lentäkää ei silloin ollut pimeyttä harmaa välinpitämättömyys tuli kukkivan hernepellon yli siveli samettilehtiä mökin seimustalla kukki ikikukkia niiden piti olla punaisia peilasin itseäni mustasta lasista mutta en nähnyt mitään”

Vaikket jaksanutkaan lukea edellä olevaa, mitä siitä. Meillä kaikilla on ollut oma ainutlaatuinen elämämme. Näen menneen myös ystävissäni, läheisissäni. Elämä soljuu niin, että yhtäkkiä onkin ilta. Lähes huomaamattamme meistä on tullut vanhoja, vaikka sisällämme sykkii edelleen nuori sydän. 

Lehtiössä, josta kopioin edeltävät tekstit, on useita muita, jotka aioin kirjoittaa puhtaaksi. Joissakin katselen vanhoja ihmisiä kuten ”vanha nainen ryppyiset kasvot vapisevat kädet kulunut ostoslaukku kädessä siellä maitoa leipää ehkä halpaa kahvia.”

Jotenkin yhdistän Riemukaaren aina Victor Hugoon, joka on kirjoittanut kuuluisan kirjan Notre Damesta.  Mutta hänen ruumiinsa oli esillä Riemukaaren alla yöllä 22.5.1885 ennen hautausta Pantheoniin. Kiipesimme Riemukaaren huipulle ja tutkimme siellä olevan museon, jossa oli paljon kuvia tästä tapahtumasta. 23.9.2002.

Entä tämä

”hän tunsi olevansa kykenemätön mihinkään täysin hedelmätön – hän istahti ikkunan ääreen ja katseli kun sumu laskeutui tunnelma oli jotakin sanatonta kuolematonta joku voisi joskus itkeä sen takia pitkän ajan kuluttua – sitten hän astui ulos oli kosteata sumu oli kaukana tuli soista kaukaa hän käveli puutarhaan ja otti omenan puusta ruoho jaloissa oli hieman märkää kaikki oli samantekevää jollekin se kaikki olisi tärkeätä ihmeellistä elämää – päivän jälkeen jona mitään ei ollut tapahtunut”

Omenia haukkaamassa puutarhanäyttelyssä Luxembourgin puiston Orangeriessä 20.9.2002.

Siinähän yhdistyvät nuori ja vanha. Pitkästyttävät päivät muuttuvat vanhoina ihmeellisiksi, rikkauden lähteiksi. Sitä emme välttämättä ole nuorena tajunneet vaan olemme yrittäneet kurkottaa jotakin, mitä emme sitten koskaan saavuttaneet.

Lähdemme tyhjästä ja vähästä ja lopuksi meillä kaikista menetyksistämmekin huolimatta on vaikka kuinka paljon. Niin paljon, ettei sitä edes ehdi kaikkea käsitellä elämänsä aikana.

Olen liimannut samaan luonnoslehtiöön myös Paula Talaskiven elokuvakritiikkejä, kirjoittanut Marcel Proustista ja palannut myös suuresti ihailemaani Charles Baudelaireen, jonka 1963 suomeksi  ilmestyneen ”Pariisin ikävän” olin hankkinut. Kirjoitukseni olivat saaneet vaikutteita Baudelairen proosarunoista. Hän ei kylläkään jättänyt pilkkuja ja pisteitä pois.  Voi olla, että Baudelairea ei kovin hyvin tänään enää ymmärretä. Antikvaarisissa nettikirjakaupoissa kirjaa on paljon myynnissä kansilehtineen. Omani suojakannet ovat hävinneet jo kauan sitten.

Tämän kuvan lienen ottanut sieltä Riemukaaren päältä.

Olen liittänyt oman pienen  kirjani väliin taidemaalari Leena Luostarisen HS:ssä 10.8.2013 olleen kuolinilmoituksen, jossa muistokirjoituksena on Baudelairen Pariisin ikävän ensimmäinen proosaruno ”Muukalainen” taiteilijan itse kääntämänä.  Sen viimeisen lauseen voisin minäkin ottaa muistorunoksi:

”- Rakastan pilviä …  pilviä jotka kulkevat ohi …  tuolla kaukana … kaukana … ihmeelliset pilvet!”

Kaipaan edelleen Pariisiin, Roomaan, Istanbuliin, mutta jostakin kumman syystä kaipaan niiden menneisyyttä enemmän kuin nykyisyyttä.

Tämä nyt oli pieni välikirjoitus, tekstiä, ajatuksia, joita pursuaa huokosistani, kun hetkeksi syystä tai toisesta irtaannun hetkeksi nykyhetkestä. Niitä taitaa nyt olla tulossa virtanaan. 

Tässä varmaan istun kirjoittamassa La Closerie des Lilasissa. Onneksi on tullut kirjoitettua. Se selvittää myös valokuvia, joissa ei ole merkintöjä.