sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Maailman keuhkot


Minulla lienee ennenkin ollut samanlainen tunne, että en kestä alkuvuotta ennen kevään tuloa. Voisin mieluummin nukkua sen yli. Se menee ohi, tiedän. Parasta tilanteen ollessa päällä, on unohtaa itsensä. Silloin voi tehdä jotakin sellaista, jossa ei tarvitse innostusta. Innostuksen hetkiä tulee kuitenkin. Lyhyitä ja haihtuvia. Ideat virtaavat mieleeni vuolaasti, mutta ne myös lähtevät yhtä nopeasti. Totean ajatukseni turhanpäiväisiksi enkä jaksa panostaa niihin. 



Koska innostuksen ja lamaannuksen hetket vuorottelevat tasaisesti, en myöhemmin muista kokemaani. Koen saman joka vuosi uudelleen. Blogini todistavat sen. Lienee myös niin, että tällaiset kokemukset liittyvät vanhenemiseen, elämän hidastumiseen. Kun on joskus ollut siinä kuuluisassa oravanpyörässä, siitä irtautuminen on omituista. Siitä pääsee irti, mutta se pyörii jossakin edelleen. Tänä talvena olen monta kertaa muistuttanut itseäni siitä, että minun on hyvä hellittää. Mistä hellittää? Ehkä itselleni kautta aikain asettamistani vaatimuksista. Työholisti, mieti tarkkaan muuta elämääsi työn ulkopuolella!

En usko, että ihmiset paljastavat helposti mitään heikkouksiaan. Pitää vain mennä eteenpäin. Miksi jäädä roikkumaan niihin? On hyvä tiedostaa ne.




Jotkut innostuksen lähteet ovat kiinteitä ja isoja. Ne saattavat liittyä niin voimakkaasti elämälle ja sen jatkumiselle kuuluviin asioihin. Puut, kasvit, luonto. Olisin päässyt helpolla, jos olisin voinut jakaa Helsingin Sanomissa perjantaina 22.3.2019 ilmestyneet artikkelin (Piia Elonen, Ilmasto), mutta koska se on vain tilaajille tarkoitettu, en jaa. Otsikko ”Hiilinielut voisivat olla kauppatavaraa” ei kuulosta mielenkiintoiselta, koska siinä on sana ”kauppatavaraa”.  Sen takia olisin saattanut jättää sen lukematta, mutta onneksi luin, sillä artikkeli oli innostava. Kauppatavaraosuus tullee ajankohtaiseksi ilmastopörssien ja hillipörssien myötä. En nyt puutu siihen näkökulmaan.



Teksti alkaa koukuttavasti: ”Vanha klassikko: kuuluuko kaatuvasta puusta ääni, jos kukaan ei ole metsässä kuuntelemassa? Uudempi kysymys: voiko kuulla, kun metsä nielee hiiltä? Ainakin sen voi nähdä.”

Mielikuvat herkistyivät. Kuulin taas kerran entisen kotipihani puiden kaatuvan ryskyen (todennäköisesti ne katkotiin vähän kerrallaan eli kiduttamalla, koska olivat lähellä rakennusta). Sain tietää asiasta vasta jälkeenpäin. Jos olisin tiennyt etukäteen, sydämeni olisi kuvaannollisesti revitty rinnasta. Ajatella, vieläkin kaksi vuotta myöhemmin, pelkkä ajatus tuottaa pahoinvoinnin. Olin oikeasti kiintynyt noihin mäntyihin. Suojelin jokaista kukkaa ja puuntainta pihalla, vaikka olihan minun joskus revittävä niitä. Pyytäen anteeksi tietty. Ei tällaisen ihmisen kuulu elää tässä maailmassa. Koko elämänsä joutuu kovettamaan mieltään tästä syystä ja monesta muustakin syystä liittyen ihmisten kovuuteen ja maailman hiljaiseen tuhoamiseen.  Nyt on nuorten aika lähteä barrikaadeille.



Mutta takaisin artikkeliin. Se oli todella hyvä kuvaus metsistä, hiilinieluista ja siitä, että Suomi on edelläkävijä ilmakehän ja maanpinnan vuorovaikutuksen mittauksessa. Hyytiälässä Juupajoella Pirkanmaalla on 1995 perustettu juuri tuohon mittaukseen paneutuva Smear-asema. Asema on ollut siellä metsässä jo ennen Suomen itsenäisyyttä ja sillä on mitattu mm. radioaktiivista säteilyä. Nyt mitataan jo 1200 asiaa. Asema toimii tieteiden apuna koko maailmalle ja siellä käy tutustujia ympäri maailmaa.



Miten ilmakehän hiilidioksiidipitoisuus toimii? Se on melko monimutkainen asia ja vaatii syvällisempää paneutumista.  Talvella puiden yhteyttäminen on metsissämme heikoimmillaan ja vaikuttaa kasvattamalla koko maailman hiilidioksiidin määrää. Metsiemme hiilinielut ovat silloin pienimmillään. Kesällä tilanne on toinen. Tutkimusta tarvitaan lisää koko maailman alueella. Hyytiälän asema on jutun mukaan maailman lähes ainoa paikka, jossa on mitattu hiilinielun jokainen osanen. Ja se on myös ainoa paikka, jossa on mitattu myös hiilivetyjen ja pienhiukkasten vaikutus. Suomessa on vastaavia asemia neljä, kaksi Kiinassa ja yksi Virossa ja Ruotsissa. Eli aika vähän.



Metsät ovat maailman keuhkot. Metsien, puiden ja kasvien merkityksestä tullaan jatkossa keskustelemaan entistä kiivaammin. On toki jo keskusteltu jo pitkään, mutta tässä asiassa kuten kaikissa muissakin asioissa, kannattaa perehtyä asiaan monipuolisesti ennen kuin lähtee laukomaan mielipiteitä somessa. Kannattaa tutustua yhteyttämiseen eli fotosynteesiin, joka on kaiken alku.

Muistaakseni olen ennenkin kirjoittanut blogissani kasveista, mutta usein eri näkökulmasta, henkilökohtaisemmin. Onhan tämä asia kulkenut mukanani jo lapsuudesta asti. Olen joskus miettinyt, miksi olen kautta aikain haalinut yleensä kasveihin liittyvää kirjallisuutta vaikka kuinka paljon. Ajatuksia on herättänyt myös se, että olen tuskastunut aiheen laajuudesta, vaativuudesta ja siitä, että olen vuosien mittaan pystynyt vain niin vähän paneutumaan syvällisemmmin kasveihin, kun olen useimmiten tehnyt vain töitä niihin liittyen. Nythän se osuus on loppu.



Tässä linkkejä muutamaan aiempaan blogiini, joihin pääset klikkaamalla otsikkoa, palaa nuolinäppäimellä


Kaunokirjallinen tyyli kirjoittaa on minulle luontaisempaa, helpompaa ja rakkaampaa. Meillä on nykyään myös Google tai joku muu selain, jossa voi hakea aiheeseen kuin aiheeseen liittyviä asiatekstejä. Tässäkin blogissa käsittelemistäni aiheista kuten hiilinieluista ja fotosynteesistä löytyy sieltä vaikka mitä.

Puiden jatkuva istuttaminen tulee myös usein esille eri teksteissä. Jopa aavikoiden täyttämisestä puilla puhutaan paljon. Nimittäin vaikkapa tropiikissa, sademetsissä puiden hiilidioksidinielu voi olla jopa viisi kertaa niin voimakas kuin pohjoisissa havumetsissä. 



Ja onhan niin, että ylipäänsä ilman puita ja kasveja meitäkään ei olisi. Alan lukea nyt kirjaa ”Puun istuttamisen taito – ylistys puille ja niiden istutusseromonioille”. Pieni kirjanen putosi äskettäin muuta etsiessäni kirjahyllystä. Sen on kirjoittanut Daniel Butler. Kustannusosakeyhtiö Moreeni (kuuluu nykyään Otavalle) on julkaissut kirjan 2012 Veli-Pekka Ketolan suomentamana.

Omaa istutustoimintaa en voi enää harrastaa, mutta onhan minulla nyt mahdollisuus tutustua rakastamaani aiheeseen toisella tapaa. Ehkä ensi kesänä käyn kuvaamassa vihdoin sen metsän puita (mäntyjä), jota olin 1980-luvulla istuttamassa. Istutuksestakin on olemassa valokuvia, mutta enpä ehdi niitä tähän etsimään.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti