Maailman keuhkot

Minulla lienee ennenkin ollut samanlainen tunne, että en kestä alkuvuotta ennen kevään tuloa. Voisin mieluummin nukkua sen yli. Se menee ohi, tiedän. Parasta tilanteen ollessa päällä, on unohtaa itsensä. Silloin voi tehdä jotakin sellaista, jossa ei tarvitse innostusta. Innostuksen hetkiä tulee kuitenkin. Lyhyitä ja haihtuvia. Ideat virtaavat mieleeni vuolaasti, mutta ne myös lähtevät yhtä nopeasti. Totean ajatukseni turhanpäiväisiksi enkä jaksa panostaa niihin. 

Koska innostuksen ja lamaannuksen hetket vuorottelevat tasaisesti, en myöhemmin muista kokemaani. Koen saman joka vuosi uudelleen. Blogini todistavat sen. Lienee myös niin, että tällaiset kokemukset liittyvät vanhenemiseen, elämän hidastumiseen. Kun on joskus ollut siinä kuuluisassa oravanpyörässä, siitä irtautuminen on omituista. Siitä pääsee irti, mutta se pyörii jossakin edelleen. Tänä talvena olen monta kertaa muistuttanut itseäni siitä, että minun on hyvä hellittää. Mistä hellittää? Ehkä itselleni kautta aikain asettamistani vaatimuksista. Työholisti, mieti tarkkaan muuta elämääsi työn ulkopuolella!

En usko, että ihmiset paljastavat helposti mitään heikkouksiaan. Pitää vain mennä eteenpäin. Miksi jäädä roikkumaan niihin? On hyvä tiedostaa ne.

Jotkut innostuksen lähteet ovat kiinteitä ja isoja. Ne saattavat liittyä niin voimakkaasti elämälle ja sen jatkumiselle kuuluviin asioihin. Puut, kasvit, luonto. Olisin päässyt helpolla, jos olisin voinut jakaa Helsingin Sanomissa perjantaina 22.3.2019 ilmestyneet artikkelin (Piia Elonen, Ilmasto), mutta koska se on vain tilaajille tarkoitettu, en jaa. Otsikko ”Hiilinielut voisivat olla kauppatavaraa” ei kuulosta mielenkiintoiselta, koska siinä on sana ”kauppatavaraa”.  Sen takia olisin saattanut jättää sen lukematta, mutta onneksi luin, sillä artikkeli oli innostava. Kauppatavaraosuus tullee ajankohtaiseksi ilmastopörssien ja hillipörssien myötä. En nyt puutu siihen näkökulmaan.

Teksti alkaa koukuttavasti: ”Vanha klassikko: kuuluuko kaatuvasta puusta ääni, jos kukaan ei ole metsässä kuuntelemassa? Uudempi kysymys: voiko kuulla, kun metsä nielee hiiltä? Ainakin sen voi nähdä.”

Mielikuvat herkistyivät. Kuulin taas kerran entisen kotipihani puiden kaatuvan ryskyen (todennäköisesti ne katkotiin vähän kerrallaan eli kiduttamalla, koska olivat lähellä rakennusta). Sain tietää asiasta vasta jälkeenpäin. Jos olisin tiennyt etukäteen, sydämeni olisi kuvaannollisesti revitty rinnasta. Ajatella, vieläkin kaksi vuotta myöhemmin, pelkkä ajatus tuottaa pahoinvoinnin. Olin oikeasti kiintynyt noihin mäntyihin. Suojelin jokaista kukkaa ja puuntainta pihalla, vaikka olihan minun joskus revittävä niitä. Pyytäen anteeksi tietty. Ei tällaisen ihmisen kuulu elää tässä maailmassa. Koko elämänsä joutuu kovettamaan mieltään tästä syystä ja monesta muustakin syystä liittyen ihmisten kovuuteen ja maailman hiljaiseen tuhoamiseen.  Nyt on nuorten aika lähteä barrikaadeille.

Mutta takaisin artikkeliin. Se oli todella hyvä kuvaus metsistä, hiilinieluista ja siitä, että Suomi on edelläkävijä ilmakehän ja maanpinnan vuorovaikutuksen mittauksessa. Hyytiälässä Juupajoella Pirkanmaalla on 1995 perustettu juuri tuohon mittaukseen paneutuva Smear-asema. Asema on ollut siellä metsässä jo ennen Suomen itsenäisyyttä ja sillä on mitattu mm. radioaktiivista säteilyä. Nyt mitataan jo 1200 asiaa. Asema toimii tieteiden apuna koko maailmalle ja siellä käy tutustujia ympäri maailmaa.

Miten ilmakehän hiilidioksiidipitoisuus toimii? Se on melko monimutkainen asia ja vaatii syvällisempää paneutumista.  Talvella puiden yhteyttäminen on metsissämme heikoimmillaan ja vaikuttaa kasvattamalla koko maailman hiilidioksiidin määrää. Metsiemme hiilinielut ovat silloin pienimmillään. Kesällä tilanne on toinen. Tutkimusta tarvitaan lisää koko maailman alueella. Hyytiälän asema on jutun mukaan maailman lähes ainoa paikka, jossa on mitattu hiilinielun jokainen osanen. Ja se on myös ainoa paikka, jossa on mitattu myös hiilivetyjen ja pienhiukkasten vaikutus. Suomessa on vastaavia asemia neljä, kaksi Kiinassa ja yksi Virossa ja Ruotsissa. Eli aika vähän.

Metsät ovat maailman keuhkot. Metsien, puiden ja kasvien merkityksestä tullaan jatkossa keskustelemaan entistä kiivaammin. On toki jo keskusteltu jo pitkään, mutta tässä asiassa kuten kaikissa muissakin asioissa, kannattaa perehtyä asiaan monipuolisesti ennen kuin lähtee laukomaan mielipiteitä somessa. Kannattaa tutustua yhteyttämiseen eli fotosynteesiin, joka on kaiken alku.

Muistaakseni olen ennenkin kirjoittanut blogissani kasveista, mutta usein eri näkökulmasta, henkilökohtaisemmin. Onhan tämä asia kulkenut mukanani jo lapsuudesta asti. Olen joskus miettinyt, miksi olen kautta aikain haalinut yleensä kasveihin liittyvää kirjallisuutta vaikka kuinka paljon. Ajatuksia on herättänyt myös se, että olen tuskastunut aiheen laajuudesta, vaativuudesta ja siitä, että olen vuosien mittaan pystynyt vain niin vähän paneutumaan syvällisemmmin kasveihin, kun olen useimmiten tehnyt vain töitä niihin liittyen. Nythän se osuus on loppu.

Tässä linkkejä muutamaan aiempaan blogiini, joihin pääset klikkaamalla otsikkoa, palaa nuolinäppäimellä

”Ne puut”, ”Nainen varjoissa”, ”Kasvin lehti hipaisi surumielisyyteen”, ”Lempeitä ja vihreitä voimia”, ”Pihalla kasvaa traakkipuu”.

Kaunokirjallinen tyyli kirjoittaa on minulle luontaisempaa, helpompaa ja rakkaampaa. Meillä on nykyään myös Google tai joku muu selain, jossa voi hakea aiheeseen kuin aiheeseen liittyviä asiatekstejä. Tässäkin blogissa käsittelemistäni aiheista kuten hiilinieluista ja fotosynteesistä löytyy sieltä vaikka mitä.

Puiden jatkuva istuttaminen tulee myös usein esille eri teksteissä. Jopa aavikoiden täyttämisestä puilla puhutaan paljon. Nimittäin vaikkapa tropiikissa, sademetsissä puiden hiilidioksidinielu voi olla jopa viisi kertaa niin voimakas kuin pohjoisissa havumetsissä. 

Ja onhan niin, että ylipäänsä ilman puita ja kasveja meitäkään ei olisi. Alan lukea nyt kirjaa ”Puun istuttamisen taito – ylistys puille ja niiden istutusseromonioille”. Pieni kirjanen putosi äskettäin muuta etsiessäni kirjahyllystä. Sen on kirjoittanut Daniel Butler. Kustannusosakeyhtiö Moreeni (kuuluu nykyään Otavalle) on julkaissut kirjan 2012 Veli-Pekka Ketolan suomentamana.

Omaa istutustoimintaa en voi enää harrastaa, mutta onhan minulla nyt mahdollisuus tutustua rakastamaani aiheeseen toisella tapaa. Ehkä ensi kesänä käyn kuvaamassa vihdoin sen metsän puita (mäntyjä), jota olin 1980-luvulla istuttamassa. Istutuksestakin on olemassa valokuvia, mutta enpä ehdi niitä tähän etsimään.

Mennään blogiin

Laitoin riisipuuron valmistumaan liedelle, kun ajattelin, että se riittäisi minulle tänään ruoaksi ja kun minun teki mieli puuroa. Se on tavallaan eräänlaista lohturuokaa, mutta kun jokin asia tulee mieleen kuten puuro jo eilen, niin siinä se sitten on ajatuksissa, kunnes toteutan sen.  Riisipuuro ei ole ruispuuro, mutta käy sekin.  Olen viikon aikana parikin kertaa aloittanut uuden blogin, mutta niin vain ne ovat haihtuneet jonnekin toiseen ulottuvuuteen pian aloituksen jälkeen. Tämä on uusi yritys, jossa unohdan edelliset alut.

Osa kuvista on juuri ko. ajankohdalta, jota käsittelen.

 

Kun lähden arkipäiväisestä asiasta etenemään erikoisempaan aiheeseen, onnistun paremmin. Toisaalta en ole koskaan pakottanut itseäni kirjoittamaan. Juttu syntyy milloin mistäkin mieleen pulpahtaneesta asiasta. Jokunen blogi on jopa odottamassa, että viitsin sen julkaista.

Tällä viikolla 21.3. äitini täyttäisi 104 vuotta, jos hän olisi vielä elossa. Miltähän se tuntuisi, kun itsekin alkaa olla jo vanha? Siis jos äiti olisi vielä elossa. Äitini sai  minut, ensimmäisen lapsensa vasta 32-vuotiaana, joten lapset aiemmin synnyttyään olisivat jo lähempänä 80 ikävuottaan. Niin, miltähän se tuntuisi? Ensi viikolla on sitten äidin kuolinpäivä 27.3. Monet ihmiset kuolevat maaliskuussa.

En silti tänään jää pyörimään äitini muistoissa, joita kyllä vielä riittää. Tällä viikolla tulee myös 11 vuotta täyteen ensimmäisestä blogistani, joka ilmestyi 22.3.2008 Kuvablogi-nimisessä palvelussa. Olen tallentanut kaikki blogini ja kuten lukijani tietävät, niin olen silloin tällöin palannut niihin. Tänään palaan niihin ensimmäisiin.

Siinä ensimmäisessä 22.3.2008 mietin heti aluksi sitä, olisiko blogin kirjoittaminen harjoittelua tulevaa varten? Kuvittelin sen tulevan ajan olevan ajallisesti todella merkittävä ja pitkä ajanjakso? Kun jäisin kohta eläkkeelle, minulla olisi mittaamattomasti aikaa toteuttaa itseäni. Korvaisiko blogin kirjoittaminen laajaa kirjeenvaihtoani ja kirjeiden kirjoittamista? En ehkä uskaltaisi pyytää ystäviäni lukemaan blogejani muiden yhteystapojen sijaan. Olin myös huomannut heti, että blogien kirjoittamista paheksuttiin. Tavallaan olin valmistautumassa tulevaan.

Ihan hyvä niin ja onhan tämä kirjoittaminen jatkunut. Siitä tuli tapa ja tottumus. Se korvasi myös lapsuuden ja nuoruuden aikaisia haaveita kirjailijan urasta.  Erilaisia esteitä ja aikarajoituksia on sittemmin tullut kipeästi näkyviksi  ja ne vain syvenevät ajan kuluessa. Mutta en tällä kertaa palaa niihin.

Otsikoin ensimmäisen blogini nimellä ”Pääsiäisen aikaan”. Tyttäreni perheen nuori, edellisenä vuonna syntynyt Manu-kissa oli ensimmäistä kertaa hoidossani.  Yritin valokuvata taloon tutustuvaa reipasta kissapoikaa. Olin pari viikkoa aiemmin ollut kolmen päivän matkalla Roomassa sisareni kanssa ja saanut matkan jälkeen nuhan. Se oli vain yltynyt, kun olin käynyt pihalla vähissä vaatteissa sukkasillani tutkimassa narsissien ja tulppaanien alkuja kukkapenkissä. (kuvista näkyy, että luntakin oli vielä)

Ajattelin siirtää kuvablogiin Rooman matkan kuvia, joita otin noin 1500. 

Seuraavana päivänä julkaisin jo seuraavan blogini otsikolla ”Pääsiäisenä kotona”. Siellä tapaan tutun itseni selailemassa kirjastosta lainaamiani kirjoja, jotka käsittelivät antiikin historiaa, Helsingin historiaa ja Roomaa. Olin juuri lukenut Carten Pieter Thieden kirjan ”Kala Rooman keisarille” (alkuperäisteos: Ein Fisch für den römischen Kaiser. Juden, Griechen, Römer: Die Welt des Jesus Christus. Luchterhand, München 1998, ISBN 3-630-87994-2.)

Enpä tainnut silloin googlata kirjoittajaa, joka oli saksalainen kirjallisuuden tutkija, historioitsija ja kai myös arkeologi. Hän oli kuollut jo 2004 vain 52-vuotiaana. Haluaisin nyt lukea kirjan uudelleen, koska se antoi hienon kuvan Jeesuksen ajan kansainvälisestä maailmasta. Luin sen rinnalla myös Urantiaa, jonka olin hankkinut itselleni pikkuserkkuni Helmin innoittamana.  Siinä kuvattu Jeesuksen elämä oli innoittanut meitä mm. edellisen vuoden Kreetan matkalla.

John Everett Millais: Kristus vanhempiensa kodissa (The Carpenter´s shop) m. 1849-1840. Symbolistinen maalaus, jossa nuori Jeesus on haavoittunut kädestä. Oikealla oleva nuori Johannes Kastaja tuo vettä haavan puhdistamiseen.

 

Kirjojen kautta pääsin hyvin eläytymään Jeesuksen aikaan ja sen aikaiseen vanhaan Sepforiksen kaupunkiin, joka sijaitsi vain kuuden kilometrin päässä Nasaretista, Jeesuksen kotikaupungista. Sepforis oli ensin roomalaisena aikana Galilean alueen pääkaupunki kunnes  Genesaretin järven rannalla rakennetusta  Tiberiaasta tuli alueen uusi pääkaupunki.  Kun Sephoris tuhoutui suunnilleen Jeesuksen syntymän aikoihin, se rakennettiin uudelleen ja useassa lähteessä mainitaan, että Jeesuksen isä puuseppänä ja hän itsekin työllistyivät kylän rakennustehtävissä.

Tiberiaan kaupungissa sanotaan Hedoresin mestauttaneen Johannes Kastajan. Sepforiksen taas sanotaan olleen Neitsyt Marian synnyinkaupunki.  (Tässä ja nyt tuli mieleen, että olin aiemmin käynyt myös Neitsyt Marian kuolinpaikalla). Sephorisin kaupunkia on sittemmin kaivettu esiin. Tiberias sen sijaan on edelleen olemassa oleva kaupunki Jordanin virran laaksossa. Se on pienempi kuin nykyinen Nasaret. Sephoris ei löydy helposti kartalta, mutta koordinantit vievät paikkaan Tsipori. 

 

Lähi-itä alueena on minusta aina ollut äärimmäisen kiinnostava alue, mutta se on edelleen vaarallinen paikka. Tuskin koskaan pääsen käymään siellä, mutta kaikki matkustaminen on nykyään virtuaalisesti mahdollista(esim. Google Earth ja Google maps) ja aina voi kuvitella.

Kirjoitin tuntevani, että elämme kulttuurien rappeutumisen aikaa. Tekninen kehitys on ollut valtava, mutta ihmisistä on tullut henkisesti köyhiä ja pintapuolisia. Suuret, elinvoimaiset kulttuurit ovat tuhoutuneet. Mitä meistä jää jäljelle?

Olin niin innostunut bloggaamisesta huolimatta muutamasta negatiivisesta kommentista, että kirjoitin seuraavan blogin jo 24.3.2008 otsikolla ”Historian lumoissa”. Se sopisi oikeastaan blogini yleiseksi otsikkonimeksi. Itse asiassa olen tuosta blogista kirjoittanut uudelleen 18.4.2013 otsikolla ”Ei ihan testamentti”. 

Roomassa.

 

Andrea Mantegnan maalaukseen Gonzaga-suvusta Mantovan hovissa olen palannut myöhemminkin. Se oli myös mukana taidehistorian opiskelussa. Siitä tuleekin mieleeni äskettäin pyörittelemäni ajatus noiden opiskelumateriaalien hävittämisestä. Jostakin kumman syystä kaikki paperitavara on minulle mahdottoman tärkeää. Lykkään asiaa aina eteenpäin. Kun sitten otan aikaa ja tutkin papereita, en vielä pystykään.

Pähkäilin samassa blogissa myös äitini karjalaiseen sukuun liittyvästä kirjoitusaihetta. Minua oli pyydetty kirjoittamaan siitä. Aihe oli tuolloin minulle vielä uusi enkä oikein tiennyt, miten aloittaa.  Kyllähän sen kirjoitin. Sittemmin sukelsin siihen maailmaan upoten kokonaan. Kun nyt pitäisi kirjoittaa, en edelleenkään aina osaa aloittaa.

 

Seuraavana perjantaina työviikon jälkeen 28.3.2008 kirjoitin kuntosalijutuista ja pilateksen aloittamisesta. Olipa omituista, että olin tuolloin päivän päätyttyä vielä niin energiaa täynnä, että lähdin jumppaan. Kun en niskaselkähartia-jumpan jälkeen mahtunut pilatestunnille, niin kotiin tultuani lähdin vielä sauvakävelylle. No, taka-ajatuksena oli ehtiä kuvaamaan auringonlaskua. En ihan ehtinyt. Yrittäisin aamulla uudelleen.

Työmatkoilla olin miettinyt evakkoihin ja sodanjälkeiseen asuttamiseen liittyvää juttua. Koin tarvitsevani siihen tietoa niiltä suvun jäseniltä, jotka olivat lähteneet evakkoon. Äitini tarinasta siihen ei silloin vielä ollut paljon hyötyä, koska hän tuli suoraan sodasta eikä ollut perheen mukana evakkomatkoilla. Mielenkiintoista kyllä, juuri tuolloin oli erään ranskalaisen naisvalokuvaajan, Denise Bellonin ennen sotaa elokuussa 1939 Suomessa ottamista kuvista julkaistu kirja. Teos ilmestyisi huhtikuussa nimellä ”Onnen maa Suomi”. Kuvat olivat olleet jopa 2004 näyttelyssä Helsingissä.

Blogin päätteeksi palasin minulle rakkaaseen aiheeseen ”Pariisin ikävä.” Aihehan liittyy pieneen harmaakantiseen kirjaan, Charles Baudelairen proosarunokokoelmaan, joka alun perin ilmestyi 1869, mutta minulle tuli tutuksi nuoruudessani.  Lähdin 1967 Saksaan toivoen pääseväni Pariisiin, mutta niinhän ei koskaan käynyt. Vasta 2000-luvulla kävin kaupungissa parikin kertaa ja keväällä 2008 haaveilin vielä matkustavani sinne. Mutta sekin taitaa jäädä toteutumatta.

Maaliskuun loppu 2008 on käsitelty. Oikeasti se sisältää hyvin todennäköisesti vielä paljon muuta. Päiväkirjastani löytäisin toisen näkökulman, valokuvat kertovat jotakin muuta. Miten kaikki eroaa tästä päivästä. En ehkä nykyään kerro enää kaikista tekemisistäni niin tarkkaan kuin aiemmin. Otan kevyemmin kuin ennen, en suorita. En edes jaksa kaikkea, mitä jaksoin 11 vuotta sitten. 

Kaiken lisäksi tämä blogi tuntuu nyt sen kirjoitettuani tekemällä tehdyltä. Sainpas verryteltyäni sormiani. Ehkä se oikea innostus palaa kevään kuohunnan mukana. Sitä toivon.

Tämä kuva on jo huhtikuun alkupuolelta 2008.