Kun leikkaa muutaman päivän...

Juuri kun pitäisi lähteä asioita hoitamaan, niin iskee mahdoton halu kirjoittaa. Ajattelepa, että haluat kesken kaiken poiketa jossakin menneessä päivässä tai ajanjaksossa uudelleen, eläytyä hetkiin, jotka ovat kaukana takanapäin. Se onnistuu, jos olet kirjoittanut, valokuvannut ja tehnyt merkintöjä kalenteriin. Tiedän toki, että moni teistä haluaa sulkea menneen ovet kokonaan, unohtaa kaiken. Kaukaisten asioiden ajatteleminen on liian tuskallista ja ahdistavaa syystä tai toisesta. 

Kuten on käynyt selväksi näistä blogeistani, minulla on valtavasti valokuvia, joita käyn silloin tällöin läpi. Niitä on usealla ulkoisella kovalevyllä. Kun tutkin niitä, otan erikseen valokuvia, jotka siirrän erilliseen kansioon ja sieltä ehkä eteenpäin Google-kuviin, jonne olen luonut erilaisia kansioita joko itseäni, jotakin aihetta tai toista henkilöä varten. Tietysti valokuvia on muutenkin paljon, albumeittain ennen digiaikaa tallennettuina odottamassa, että skannailen niitä. Näin teistä varmaan moni muukin tekee. Se vie kyllä aika paljon aikaa. Siksi minullakin, on paljon käsittelemättömiä kuvia, sellaisia, joihin en ole ehtinyt kiinnittää huomiotani.

Vaikka tämä aihe ei ehkä kuulosta kovin mielenkiintoiselta kirjoitusaiheelta, niin minua se kiehtoo aika usein.  Mietin, miten voisin kunnioittaa niitä kuviani muuten kuin edellä olevilla tavoilla. Mietin edelleen. Jatkossakin. Niistä voisi tehdä kuvakirjoja kuten monet tekevät. Mutta…

Myönnän kyllä, että joidenkin asioiden uudelleen tarkastelu tuo mieleen kaikenlaisia tunteita, mutta minulle sopii niiden ajattelu ja uudelleen käsittely. 

Nyt lähden hetkeksi toukokuun loppuun 2007, eli runsaan 11 vuoden taakse. Mitä kertovat kuvat, mitä kertovat muut lähteeni, mitä oma hatara muistini?

Minulla oli silloin käytössäni kolme kameraa. Olin luopumassa ensimmäisestä digikamerastani Canon Powershot A80:sta. Otin käyttöön eli myös ostin  (päiväkirja kertoi)juuri silloin toukokuun lopussa Canon Powershot A630:n. Järjestelmäkamerani oli digitaalinen Canon EOS, jossa käytin usein vanhan Canonin linssejä. Ainoa edellä mainituista, joka minulla on enää olemassa on tuo Canon EOS. Haluaisin uuden järjestelmäkameran, mutten ole koskaan raaskinut ostaa. Canonin pikkukameroita on kyllä ollut noiden edellämainittujen jälkeenkin. Kameran tekniikka ei ole minulle se juttu, joten en käsittele sitä tässä enempää kuvien yhteydessä. Minulle kuvaaminen on ollut kautta aikain ennen kaikkea dokumentointia.

Olen muissa yhteyksissä tänä vuonna sivunnut noita päiviä. Kun valmistelin viime kesänä esitystäni sukuseuran elokuiseen tilaisuuteen, kävin läpi sen kymmenvuotista historiaa. Samalla tutkin myös sitä, miten itse oikein jouduin mukaan. Nimittäin 26.6.2007 matkustin Naantaliin toimikunnan kokoukseen, jossa valmisteltiin sukutapaamista myöhemmin sinä vuonna. Se oli alkua. Sen jälkeen seuraavana vuonna perustettiin sukuseura Kuolemajärven Sirkiät, jossa olen ollut sittemmin kiinteästi mukana.

Naantalista matkasin pikkuserkkuni Helmin luokse Perniöön. Olimme itse asiassa taas suunnittelemassa näyttelyä. Ehdimme tehdä vaikka mitä. Kevät oli vaihtumassa kesäksi. Salon seuduilla oli aina paljon ihailtavaa, pellot, luonto, talot. Taidemuseoonkin ehdimme. Olin Helmillä yhden yön ja sitten kiiruhdin jo kotiin. 28. toukokuuta näytti olevan työpäivä.

Kun lähdin kotiin, Helmi pakkasi auton peräkontin täyteen Siperian kurjenmiekan juurakoita. Milloin Perniöstä lähti kasveja, milloin kiviä, milloin tauluja. Helmillä oli tekeillä huhtikuisen Kreetan matkan innoittamana maalaus vuorilta kohti Kali Limenesiä. Suuri taulu, joka on nyt minulla seisoo vasten seinää muistona niistä ajoista. En oikein tiedä, miksi halusin ottaa sen talteen, vaikka tiesin, että kohta asun paljon pienemmissä tiloissa.  Helmi saa sen kyllä takaisin, jos haluaa. Me ihmiset haluamme pitää kovasti kiinni joistakin asioista. Joskus tavaroiden muodossa.

Kun nyt katson noiden muutaman päivän valokuvia, tajuan menettäneeni suurimman osan niiden sisältämistä asioista. En siis saa niitä hetkiä koskaan enää takaisin paitsi kirjoittamalla ja kuvien kautta. Paikat, joissa olen käynyt, oma puutarha, kasvit. Vainhimmat lapsenlapseni ovat kasvaneet aikuisiksi. Tyttäreni elämä on muuttunut. Osaan kuvien ihmisistä en voi enää saada yhteyttä, jotkut ovat jopa kuolleet.

Silloinkin muistelin menneitä, kun kipaisin työmatkoillani vaikkapa Mäntymäen kallioilla palauttamassa mieleen sinne liittyneitä muistoja tyttäreni lapsuudesta. Työpaikalla kuvasin muutamia työtovereitani ja työpistettäni, kun IT-henkilö teki koneellani jotakin.

Päiväkirjani (niitä Moleskine-kirjoja) välillä 19.3.2007 – 2.7.2007. Jännittää avata se. Voi olla vaikea uskoa, että ihmisen oma elämä on näin mielenkiintoista. Toisaalta minusta kaikkien muidenkin elämä on yhtä mielenkiintoista tai vielä kiinnostavampaa.  En tosin tiedä siitä aina paljon mitään, koska tapaan ihmisiä aika vähän. Keskustelut ovat harvemmin niin syvällisiä kuin haluaisin. Kaiken lisäksi minun asiani ei ole kirjoittaa niistä. Omaa elämääni voin käsitellä täysin vapaasti.

Olin sen verran utelias, että katsoin päiväkirjastani, mitä mietin maaliskuussa, jolloin aloitin sen osan kirjoittamisen. Keväinen masennus on iskemässä, joka tulee esiin oman itsen häpeämisenä. Oma ulkoinen olemus ärsyttää. En kärsi asiasta ollessani muiden ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa, mutta kun jään yksin, tulen ylikriittiseksi. Itse asiassa tunnistan ja muistan hyvin sen tunteen. Onneksi se on jäänyt aikanaan taakse. Kun rapistuu ja vanhenee lisää, niin sellaisella ei ole enää niin paljon merkitystä.  Koen samalla luopumisen tuskaa seuraavana vuonna odottavan eläkkeelle jäämisen takia. Oy Merja Ab on suunnitteilla täyttämään poisjäävän työn tyhjiötä.

Lukiessani tunnen kirjoituksesta huokuvan energian, vaikka väitän energiani olevan todella vähissä. Haluan kaikenlaista, mutten tiedä mitään muuta kuin, että luovuuteni on purkautumassa voimalla. Se voi johtaa hulluuteen. Aika ei kuitenkaan riitä kaikelle. Mietin silloinkin, että viikonloppuna on päästävä pois kotoa. Helmin luo, ajattelen silloinkin. Sinne meninkin. Ja ehdimme taas vaikka mitä. Kävimme mm. vanhan Uskelan kirkon paikalla, joka löytyy Wikipediasta nimellä Uskelan Isokylän emäkirkko. Nykyäänkin joka kerta ohi ajaessani tekisi mieli käydä jälleen kerran paikalla. Tästä pääset katsomaan paikkaa virtuaalisesti pilvistä.

Ajatella, en muista yhtään mitään siitä, että olin 21.3.2007 (äidin syntymäpäivä) katsomassa Anna Kareninaa Suomen Kansallisoopperassa (liput ovat päiväkirjan välissä). Ooppera oli silloin vielä Bulevardilla. Kenen kanssa olin siellä, sitä en mainitse. Taisin välillä nukahtaa väsymyksestä. Toivottavasti en kuorsannut.

Kevät 2007 oli aikainen. Kirjoitin maaliskuun lopussa, että niin aikaista kevättä ei ole koskaan aiemmin mitattuna aikana ollut.

Olen nyt taas poikennut alkuperäisestä kirjoitusideastani, alkanut rönsyillä. Huomaan, että keväässä 2007 on uskomattoman paljon vivahteita. Itse asiassa olen kirjoittanut erinäisistä tapahtumista jo aiemmin. Kreetan matka. 60 vuotta. Palkintomatka Skotlantiin. Vaikka itse sanonkin, niin päiväkirjani ovat mielenkiintoisia, koska olen liimannut sivuille kaikenlaista, lehtileikkeitä. 

Koko vuosi on vaikuttava ja olen usein palannut myös sen vuoden myöhempiin tapahtumiin. Olihan se myös erittäin vaikea ja tuskaisa kotiasioiden suhteen, mikä käy ilmi päiväkirjan sivuilta. Ajatukset, mitä voisin tehdä, minne mennä, ovat koko ajan päässäni ja kirjoitan niistä harva se päivä. Mutta minulla oli sentään paljon pakopaikkoja. 

Vielä 2.6.2007 puutarhatöiden jälkeen, lähdin 12-vuotiaan Annan kanssa Keravalle etsimään hänelle disco- ja kevätjuhlavaatteita. Löysimme Seppälästä kaksi asua: vihreäpilkullinen hamonen ja siihen vihreä pusero ja toinen vihreä hame ja valkoinen viulunkuvallinen t-paita ja valkoiset legginssit ja myös mustat vähän paksummat.  Kyllä 12-vuotias on kaunis, kirjoitan. Mutta valitettavasti hän alkaa pitää jo itseään rumana. Mistähän nuo ikävät tunteet omasta ulkonäöstä tulevat jo niin varhain. Minullakin aikoinaan.

Ehkä paras lopettaa tähän tällä kertaa. Tätä kirjoittaessani minulle on monta kertaa tullut mieleen se, miksi sitten seuraavana vuonna aloittaessani bloggaamisen kutsuin itseäni naiiviksi naiseksi. Sitähän minä olen enkä muuksi muutu. Kaiken lisäksi on ihan hyvä niin! Ollaan iloisesti ja ylpeästi kaikki omanlaisiamme ihmisiä!

 Ja tietenkin kaikki kuvat tässä blogissa ovat tuolta ajalta.