Anna Matintytär - nainen 1700-luvulta

Lopulta on pakko nousta ylös.  Yö on hiljaisista hiljaisin, tyyni. Olisiko täysikuu, on pilvistä? Mikään ei liiku, ei tuuli. Ehkä heräsin juuri siksi, että oli niin hiljaista. Suden hetki. Kun lopulta nousen ylös, näen kellon olevan pian kolme.

Kylä 1751 kartasta

Ennen nousemista olen jo ehtinyt ajatella ties mitä. Muistan, kuinka äitini vanhana, minua vanhempana, nukkui käpertyneenä tiukasti peiton sisälle. Hän sanoi nukkuvansa hyvin. Silti hänkin kuten isäni saattoi käyttää joskus nukahtamislääkkeitä tms. Minäkin nukun hyvin ja paljon. Tarvitsen seitsemän – kahdeksan tuntia unta, talvella enemmän.  Aamuyön, suden hetkeksi kutsuttu hetki on kriittisin. Niin on ollut jo lapsesta tai ainakin nuoruudesta asti. En ole koskaan kokenut sitä ongelmaksi enkä aiheeksi ottaa siihen jotakin lääkettä. Jos valvominen kestää liian kauan, on paras nousta ylös, juoda vettä tai kuumaa kaakaota, lukea vähän aikaa. Kesällä menin hetkeksi pihalle, silloin kun oli vielä piha. Sitten uni taas maistui aamuun asti.

Pihamaisemaa 1930-luvulta

Mutta noina heräämisen hetkinä tulevat ajatukset. Milloin ne ovat mitäkin. Joskus omat huolen aiheet, omat läheiset ja heidän selviämisensä. Olen vuosien mittaan yrittänyt opettaa itseni pois niistä ajatuksista, koska en voi mitään muiden elämälle. Huolehtiminen ei auta. Voin vain olla olemassa ja auttaa, jos minua tarvitaan. Sitten ajatuksiin virtaavat omat laiminlyönnit, teot, puheet, koko elämä. Se on sitä, mitä yritän joskus kirjoituksissani käsitellä.  Kunnes lopuksi menen kauas menneeseen. Alan ajatella jotakin esivanhempaani. Pientä ihmistä vuosisatojen takaa isossa kokonaisuudessa. Yksityiskohtaa. Vaikkei ihmistä kutsuta yksityiskohdaksi.

Olisiko parempi kutsua tomuhiukkaseksi maan päällä? Hän elää siellä hetken, mutta hänen geeninsä jatkavat elämistä. 

Samoilla paikoilla Merja 1940-luvun lopulla

Olen yrittänyt kirjoittaa tarinaa kotikylästäni, kotitalostani. Olen rauhoittanut elämääni ja sulkenut siitä monta muuta juttua väliaikaisesti pois, jotta saisin tehtäväni tehtyä. Pari-kolme päivää viikossa menee melkein hukkaan levätessä ja käytännön tehtävissä. Etenen aivan liian hitaasti. Lisäksi on muita töitä, jotaka odottavat paneutumistani.  Yöllä herätessä saatan suunnitella jo tulevaa. Se on kummallista, koska en etukäteen päätä sitä, mitä tulee uniini. Kaiken lisäksi yritän iltaisin rauhoittaa elämääni, etten tee enää mitään tietokoneella. Se jokin vain tulee. Kutsumatta. Kuten nyt.

Anna Matintytär (1686 - 1777)

Anna Matintytär on tullut jo parina yönä, kutsumatta. Olin eräänä päivänä huomannut, että olin ehkä keksinyt hänen kuolinaikansa. Syntymäaikakin lienee ollut väärin. Niin ei kuitenkaan ollut.

Hän syntyi lähes kolmesataa vuotta sitten. En voi olla aivan varma, mistä hän oli alun perin kotoisin, mitkä ovat hänen sukujuurensa ennen 1700-lukua.  Mutta silti hän on yksi esiäideistäni. Jotta saisin hänet mahtumaan Sukujutut-ohjelmasta tulostamaani esivanhempien sukupuuhun, minun pitää valita lähtöhenkilöksi isäni isoisä, tulisieluinen?, 1851 syntynyt Kalle Kustaa Heikinpoika, joka ei halunnut käyttää sukunimeä Siukola. Mukavaa, että samaan kuvaan tulee myös samoihin aikoihin elänyt Anna Orenia, josta kirjoitin äskettäin. Samoin siinä näkyy yhteys Markkulan sukuun. Kun otan tulosteen Sukujutut-ohjelmasta, siellä on hänelle 815 jälkeläistä 12. sukupolvessa. Eikä siinä ole vielä läheskään kaikki, koska vielä on paljon tutkimatta.  Toisin sanoen, hän on aika merkittävä henkilö. 

Anna saattaa olla alun perin lähtöisin Janakkalasta, ehkä jostakin Turengin ympäristöstä. Hän oli tiettävästi kahdessa avioliitossa eikä varmaan hänen kaikkia lapsiaan ole kirjattu minnekään. Juuri tuossa vaiheessa repaleisista, vaikeasti tulkittavista kirkonkirjoista on erittäin vaikea löytää saati seurata ihmisten polkuja. Kovin liikkuvaista väki oli silloin.

  

Vasta Annan muutettuaan Renkoon Vehmaisten kylään siinä 1727 paikkeilla alkaa näkyä valoa.  Hän on mennyt toiseen avioliittoonsa Antti Tuomaanpojan kanssa edellisen vuoden joulukuussa.

Tässä sisarukset leikkimökin ja hiekkakasan vierellä noin 1957 - 1958. Iso poppeli kaatui myrskyssä leikkimökin päälle kesällä 1959.

Heidän ensimmäinen yhteinen lapsensa Jacob syntyy ehkä ennenaikaisesti jo 13.6.1727 ja kastetaan seuraavana päivänä. Merkintä löytyy Rengon syntyneistä ko. päivältä. Jaakko kastetaan heti syntymän jälkeisenä päivänä. Yksi kummeista on lähinaapurin Junnilan isäntä Antti Niilonpoika, joka on Annan ja Antin ikätovereita. Junnilan Antti on saanut Erkki-nimisen pojan saman vuoden helmikuussa. Siinä ovatkin sitten sen vuoden Vehmaisissa syntyneet. Yhteensä Rengossa syntyi tai kastettiin vuonna 1727 vain viisitoista lasta.

Koko lapsuuden perheeni kesällä 1959

Kasteen suoritti molempien osalta Renkoon 1719 kappalaiseksi tullut Laurentius Kempe, vaikka Jaakon perässä lukee Kempen sijasta Simon Jöransson Nevilästä.  Laurentius tai Lars Kempestä Rengon historia kertoo monta tarinaa.  Hänen puolisonsa oli Elisabet Hollenia on silloin tällöin kastettavan lapsen kummina kuten Junnilan Erkin kohdalla. Simon Jöranssonin paikallistin Simo Yrjönpoika Pukkilaksi, joka oli lautamies Nevilästä. Rengon historian s. 436 juuri tämä henkilö oli läksyttänyt Lars Kempeä eräissä häissä Oinaalan Hakkolassa. Riita meni niin pahaksi, että sitä puitiin myöhemminkin. Piti oikein tarkistaa, kenen häistä oli kysymys.  Oletan, että kysymyksessä olivat häät 2.10.1733, jolloin Rengossa vihittiin  lukkari Kustaa Mikonpoika ja piika Maria Jaakontytär. He saivat Hiskin mukaan kolme lasta välillä 1735 – 1740. Sitten he häipyvät näköpiiristä. Niin vanhoja tietoja lukkareista ei edes Rengon historia kerro.

Metsien ja peltojen keskellä elettiin. Nuorimmat sisarukset metsäretkellä.

Joka tapauksessa samalla vuosikymmenellä esi-äitimme Anna asettui miehineen uudisasukkaaksi Rengon Vehmaisten kylän Siukolan taloon. Minkälaisia asumuksia siellä silloin oli, sitä minun on vaikea kuvitella. Tilalla oli sitäkin ennen asunut ihmisiä, mutta he häipyivät pian jonnekin muualle.

Anna toi mukanaan edellisen avioliiton lapset, jotka löytyvät Rengon vanhimman rippikirjan sivulta; Juho, Maria ja Liisa.  Hekin kuuluvat Annan sukuun ja heidän jälkeläisensä ovat sukulaisiani. Vaikkapa poika Juho (Johan Johansson), niin kovin yleinen nimi noihin aikoihin. Edellinen puoliso Juho Heikinpoika oli kuollut 1726. Juho oli syntynyt 1714 ja kuoli 1775 Janakkalan Turengissa. Hänen poikansa Juho Juhonpoika  1746 – 1831 päätyy Rengon Kuittilan Anttilaan, josta suku jatkuu meidän aikoihimme asti. Mutta onko Petter Juhonpoika Sauvalan torpasta s. 1720 todella myös samaa sukua eli Annan edellisen avioliiton poika kuten kokenut sukututkija Esko Karisalmi vahvisti, en ole ollenkaan varma? Nyt hän ja hänen monet jälkeläisensä ovat mukana, kunnes löydän itse todisteet. Sukututkimukseni on siltä osin kesken.

Vasemmalla ensimmäinen ystäväni naapurin Tuula ja keskellä tämän pikkuveli Risto. Taustalla perunakuopat ja vanhan talon kivijalkoja.

Anna Matintyttären ja Antti Tuomaanpojan tytär Anna Antintytär syntyi 25.11.1728 ja kastettiin 30.11.1728. Nyt papin merkinnät alkavat olla sen verran epäselviä, että niistä on vaikea saada selvää. Ensimmäisenä on Thomas Thomasson. Ehkä hän ollut paikalla ollut lukkari, sillä sillä nimellä kulkeva vanha lukkari kuolee 17.11.1745. Ilahduin jo, josko löytäisin Antti Tuomaanpojan veljen. Mutta hänen sukunsa lienee myös Janakkalan puolelta.

Antti Tuomaanpoika kuoli elokuun lopussa 1746 ja hänet haudataan 31.8.1746 Rengon kirkkoon eli kirkon lattian alle. Hautajaisissa on arkun päällä vaate ja maksu on 3:18. 

Läheisin naapuri oli Eskola. Veljeni, tuleva Siukolan isäntä ja Eskolan tuleva nuori isäntä seuraavat, kun Väinö Eskola (ikivanhaa kylän sukua) tekee töitä.

En löytänyt tarkkaa kuvausta tuon ajan rahoista, mutta käsitin niiden olleen Ruotsin valtakunnan silloista rahaa. On kiva löytää kirjoituksiin jotakin ajan kuvaa. Siksi tulin ajatelleeksi kahvia. Kahvia ei tuolloin vielä talonpoikaisissa kodeissa juotu edes hautajaisissa. Kopion tähän Arno Forsiuksen sivulta seuraavan tekstin:

” Turun Akatemiassa julkaistiin vuonna 1755 Elias Granrothin väitöskirja, jossa kahvia arvosteltiin ankarin sanoin: "Kahvi on juoma-aine, joka meillä on päässyt sellaiseen valtaan, ettei kukaan, joka pitää itseään tavallista talonpoikaa parempana, luule voivansa ja tarvitsevansa olla sitä vailla. --- Ei voi siitä syystä kyllin ihmetellä sitä, että niin inhottava ja ikään kuin itse luontoakin ellottava juoma on sellaisella nopeudella niin suuressa osassa maailmaa otettu yleisesti käyttöön, vieläpä siinä osassa, joka jos jollakin tavalla on olevinansa muita maanosia valistuneempi. Mutta mitäpä muoti ja tottumus eivät saisi aikaan!" Suuri haitta oli myös se, että kahvi "itsessään on karvas ja ikään kuin varta vasten valittu sokeria kuluttavaksi." Sokerin tuonti nimittäin lisäsi omalta osaltaan ulkomaankaupan maksuvaikeuksia. Kahvista kannettiin Ruotsi-Suomessa veroa vuodesta 1747 alkaen, mutta valtiontalouden heikentyessä päätettiin kahvin maahantuonti ja käyttäminen kieltää kokonaan vuonna 1756 useiden muiden ulkomaisten ylellisyystavaroiden ohella.” Jos haluat lukea lisää niin tässä linkki Arno Forsiuksen sivuille.

Äitini tuli Karjalan kannakselta ja hänen iso sukunsa vieraili usein. Kuvassa sisareni Päikki vasemmalla ja kaksi Anjalan serkkua. Olisiko Raija siellä takana?

Miehensä kuollessa Annalla alkaa olla ikää jo lähes 60 vuotta, jos hän on syntynyt 1690, kuten olen olettanut ja kuten rippikirjassa 1747 – 1753 lukee. Hän jättää talon nuorelle parille, tyttärelleen Annalle ja tämän miehelle Antti Juhonpojalle, joka on vihitty Annan kanssa joskus 1745. Näistä häistä en  löydä merkintää muualta kuin Hiskistä. Anna lienee ollut välillä pois kotoa piikana, ehkä Janakkalassa kuten siihen aikaan ja myöhemmin oli tapana. Nyt hänestä tuli Siukolan talon seuraava emäntä.

Suomessa ja Ruotsissa otettiin gregoriaaninen kalenteri juliaanisen kalenterin sijasta käyttöön 1753. Uuteen kalenteriin oli siirrytty muualla Euroopassa jo aiemmin, Italiassa jopa 1582. Vanhat päivämäärät asiakirjoissa eivät näin ollen ole täsmällisiä. Venäjällä vanha laskenta oli voimassa aina ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kun meillä siirryttiin 1753 uuteen kalenteriin, niin tuona vuonna helmikuun 17 päivää seurasi heti maaliskuun 1. 

Kirjeenvaihtokavereita varten piti ottaa valokuvia. Tämä kuva on otettu tammikuussa 1964, kun oli vielä aivan lumetonta.

1700-luvun puolivälissä elettiin muutosten aikaa. Isovihan kauhut vuosisadan alussa olivat kaukana takana. Vehmaisten kylässä valmistauduttiin kylien rajojen ja tilojen sarkojen kartoituksella vuosikymmenien päästä toteutuvaan isojakoon.  Ruotsinkieliset maamittarit tulivat kylään jo 1751. Merkittävää on, että Ruotsin valtakunnassa alettiin 1750 tehdä tarkempia väestötilastoja. Nämä ovat jo eri juttujen aiheita. 

Voin vain olettaa, että vanha äiti, Anna Matintytär palaa kotikyläänsä kuolemaan. Suomen historiaan tutustuessani olen toisaalta nähnyt, että meillä on aina vallinnut vanhuuden väheksyntä. Vanhoja, raihnaisia ihmisiä on kierrätetty talosta taloon ilman pysyvää asumusta. Mutta ehkä juuri siksi kuolemaa lähestyessä pitikin muuttaa lähelle sukua. 

Tässä seison lähestulkoon samalla paikalla kuin edellisessä kuvassa. Taidan olla vasta 1-vuotias.

En ole aivan uskonut Annan olleen 91-vuotias kuollessaan, kuten Rengon kuolleiden luettelo ilmoittaa. Hän kuoli sen mukaan 1777 järjestysnumerolla 11 Vehmaisten kylässä leskenä vanhuuteen. Jos ikäarvio pitää paikkansa hän on syntynyt 1686. Jossakin vaiheessa syntymäaikoja merkittiin viiden vuoden välein, joten voihan se pitääkin paikkansa. Tytär Anna syntyi siis hänen ollessaan 42-vuotias. Vehmaisissa oli silloin nk. sotilastorppa, jossa asui Johan Södersteen perheineen, jonka perheen joukon jatkeena Anna on. Hänen yläpuolellaan on voimakkaasti sotkettu nimi ja perässä merkintä Hyvikkälään. Anna on palannut kylään 1773 ehkä jonkun toisen henkilön kanssa. Johan Södersteen oli naimisissa Eskolan tyttären Margarethan kanssa.

Samalle sivulle on kirjattu toinen sotilas, Matti Blad, joka on tullut Vehmaisiin Oinaalasta. Liittyisikö hänen vaimonsa Anna Juhontytär jotenkin Vehmaisiin?  Tuohon aikaan kylään oli alkanut muodostua torppia mm. Bladit on merkitty myöhemmin asumaan Rasin torppaan. Matti Blad oli syntynyt 1743 ja Juho Södersteen 1741.  Mistähän sodasta he olivat tulleet tai mihin sotaan menossa, kun ovat sen verran nuoria miehiä. Matti Bladin poika Israel murhattiin 1827 Vehmaisissa. Anna Matintyttären tyttären Annan poika Juho, Siukolan isäntä Antin ja Annan jälkeen oli jollakin tavalla sekaantunut asiaan. Se on toinen juttu ja vaatii menon arkistoon.

Annan tytär Anna Antintytär olikin ainoa jatkamaan vanhempiensa jälkeen Siukolassa, koska isoveli Jaakko, jonka syntymää käsittelin aiemmin, oli kuollut 19.1.1740 vajaan 13 vuoden ikäisenä.

Poppelit saivat mennä...

Ajatuksesta ideaksi tai mietiskelyä marraskuun alussa

Aurinko kultaa pieniä alueita kirjoituspöytääni vastapäätä olevassa maisemassa. Nyt jo lehdettömien puiden takana näkyy Tuusulanväylä, jonka äänet eivät kanna tänne asuntoon. Tien takana on Kalliopohjan asuntoalue, josta olin vähällä ostaa asunnon toissa kesänä, kun oli kiire löytää uusi asuinpaikka. En tehnyt sitä. Yksi syy oli, että minua arvelutti suuresti ryhtyä omistamaan mitään. En myöskään halunnut tehdä päätöstä niin lyhyessä ajassa. Itse asiassa se talo näkyy tästä. Mutta en aio nyt kirjoittaa tästä aiheesta, vaikka saatan joskus palata siihen.

osa Helmin maanlauksesta, joka on nyt myös varastossa.

Oli Pyhäinpäivä-viikonloppu. Lauantaipäivä myös sitä edeltävä päivä olivat pimeitä ja tihkusateisia. Perjantai-illasta saakka kärsin taas vaihteeksi kivuliaista nilkoista, johon lauantaina liittyi päänsärky. Olisi ehkä aiheellista lisätä viikottaisen Trexan-annoksen määrää, vaikka se sitten aiheuttaakin muuta epämääräistä kuten päänsärkyä. Se on harkinnassa, taisin kirjoittaa siitä jo tai sitten en kehdannut julkaista sitä blogia. Onhan sairauksista kirjoittaminen enkä vähän sopimatonta. En kyllä ajattele niin, mutta huomaan sellaisen ajattelun olevan aika yleistä. Ei ole kovin kivaa, kun välistä jää päiviä, kun ei jaksa muuta kuin rötköttää.

Ehdin sentään kirjoittaa pienen pätkän lisää kyläkirja-tekstiini. Kirjoitin sitä viikolla muutamana yönä unissani samalla käyden taas kaivelemassa lapsuuteni maisemaa, mäkiä, metsiä, niittyjä ja mansikkapaikkoja. Aivan kuin olisin oikeasti ollut siellä. On hyvin vaikeata yrittää mennä vielä kauemmas, aikaan pari sataa vuotta sitten. Luen samalla oikeiden tutkijoiden kirjoituksia noista ajoista. Jos ne vaikka auttaisivat. Olen sentään ajatellut näitä asioita jo vuosikausia, mutta jotenkin vapaammin. Olen ollut laiska. En ole suoraan sanoen jaksanut muuta isojen, oman elämän asioiden raastaessa mieltäni. 

Tunnen valtavaa riittämättömyyttä monella alueella. En jaksa paneutua kaikkiin niihin asioihin ja ihmisiin, joihin minun pitäisi. Huomasin tuolta aiemmista kirjoituksistani aiemmat uhkailuni kaiken taakseni jättämisestä. Voisiko ensi vuonna 72-vuotias aloittaa elämänsä uudelleen? 

On aika hassua, että tällaiset ajatukset ovat pyörineet jo kauan mielessäni. Huomaan sen aiemmista kirjoituksistani. Joskus mietin, että jaksaisinko enää aloittaa tutustumisen aivan uuteen paikkaan ja uusiin ihmisiin. Tai olisiko se minusta tarpeeksi kiinnostavaa? Ylipäänsä, miksi edes ajattelen tällaista. Se saattaa kuulua synnynnäiseen luonteeseeni, sen toisena ulottuvuutena, toisena on äärimmäisen sitoutuva, pitkäjänteinen ja moraalinen ulottuvuus, joka pistää minut huolehtimaan asioista luotettavasti. Olen siis täydellisen kaksijakoinen ihminen. Voisinko jo näin vanhana alkaa katkoa siteitä? 

Tätä kirjoittaessani on jo parempi päivä. En kirjoita tänään muuta kuin tätä blogia. Mutta siivosin jo vaatekomeroa ja siirsin muovipussiin osan vaatteista pois vietäväksi. Hoitelin kasvejani. Kiinnitin lapsuuteni kotiseudun kartan lipaston kylkeen. Karjalan kannaksen kartta on makuuhuoneen liukuovessa. Asuntoni kiviseiniin en ole voinut ripustaa yhtäkään lukemattomista tauluistani. Miksi muuten olen niitä edes kerännyt? Pari omaa kevyttä valokuvatauluani on esillä, irrallaan seinää vasten tai ennestään seinissä olleisiin aiempiin rumiin koloihin ripustettuna. En ole vieläkään käynyt pohjakerroksen varastossa, jossa kaikki tauluni ja kymmenet kirjalaatikot ovat. Olen saamaton ja laiska. Olen oman itseni vanki.

Vanhassa ihmisessä muutokset tapahtuvat hitaammin. Lentokone lentää sinisellä taivaalla. Harvoin olen nähnyt tästä ikkunasta lentokoneita. Säleverho on aika usein alhaalla. Minun on ollut vaikea tottua asumaan kerrostalossa, vaikken ole sitä myöntänyt. Olen sopeutunut hiljaa uuteen elämääni. Sopeutuminen pois luonnon todellisesta läheisyydestä oman pihan muodossa, on liian hidasta. Vaikka olenkin hyvä sopeutumaan. Kaikkien solujen pitää asettua oikeaan asentoon ja se vie aikaa. Ei edes oikein tiedä, milloin olen niin pitkällä, että olen sopeutunut ja voin alkaa kehitellä uutta muutosta. Sitäkään en tiedä etukäteen, kaikki kääntyy vähitellen toisella tavalla ja sitten vaan tekee jotakin toisella tavalla.

Keväällä 10 vuotta sitten eli 2008 oli kiva jakaa niitä pieniä hienoja hetkiä Helmin kanssa.

Aamulla herättyäni näin nousevan auringon heittämiä varjoja ikkunasta katsoessani. Vastaavien hetkien muistot tulivat mieleeni. Ne ovat vaatimattomia muistoja täysin vastaavista tilanteista. Taiteellinen minä on silloin aina herännyt. Aloin piirtää tai otin valokuvan. Nyt olen ottanut vähemmän valokuvia. En ole kuvannut edes lapsia. Ilahdun kuitenkin siitä, että edelleen jokin äärimmäisen pieni asia koskettaa sisintäni. Minulla ei ole muita kuin tämä blogini, jolle voin kertoa sen  ja sitä kautta jakaa sen lukijoideni kanssa. Jos vielä muistan.

Jo matkalla eksyin, koska se on jo geeneissä ja pysähdyin aina välillä ottamaan kuvia. Kevät 2008.

En tarvitse paljon. Tiedän, että me kaikki jossakin vaiheessa elämää keräämme tavaraa, milloin mitäkin, muistoja, kokemuksia, kaikkea, peittääksemme tuskamme. Voisi sitä kutsua muuksikin, tuska on liian voimakas sana. On se tuska sitten mitä tahansa, tavara ympärillämme tuo eniten turvallisuutta. 

Olen itse kärsinyt aikoinaan siitä, mutta eniten olen nähnyt sitä monissa muissa ihmisissä. Meistä kukaan ei säästy siltä. Loppujen lopuksi olemme niin vanhoja, ettemme enää jaksa käsitellä sitä tavaran määrää. Luopuminen on vaikeaa. Mainitsin myös muistot ja kokemukset.  Niiden keräämisessä on yhtäläisyyksiä tavaraan tai sitten ei. Muistojen kuolettaminen on myös tuskan tai mitä se onkaan peittämistä. Kokemukset ovat muistojen sisällä. Joitakin kokemuksia olisimme voineet jättää väliin, jättää kokematta. Niiden muistaminen on sitten aika kivuliasta. Haluamme jättää ne väliin, unohtaa. Minulla on vielä paljon sellaisia asioita käsiteltävänä. Kun ne tulevat ajankohtaisiksi syystä tai toisesta, aion käsitellä niitä. Kirjoittamalla edelleen.

Onko se, että paneudun historiaan ja entisaikojen ihmisiin myöskin oman tuskan kiertämistä. Kyllä se on, siirrämme itsemme menneeseen aikaan. Jos emme pääse sieltä koskaan irti ja siinä yhteydessä jätämme oman elämämme vaiheet käsittelemättä, olemme myös hukassa. 

Nyt saatan otta omakuvan hienossa vessassa Helsingissä. Konkarit tapasivat 24.10.2018.

Antaisin mitä vain, jos pääsisin ammoin sitten eläneiden sukulaisteni ajatuksiin, kuulisin heidän puhuvan ja kertovan elämästään ja siitä, miten he kokevat asiat. Jokainen tiedonsirpale on tärkeä. Niitä on vain olemattomasti. Siksi pidän hyvin tärkeänä sitä, että vaikken nyt pidä aina oman elämäni kokemuksia kovin tärkeinä, jaan niitä kirjoittamalla jälkipolville. Kirjoittamalla ja valokuvien kautta. 

Siellä hamassa tulevaisuudessa saattaa olla joku, jota tämän päivän ihmisen elämä kiinnostaa. Kaikkein parasta on tietenkin, jos se joku on oma sukulainen. Omien vanhempien jäljelle jättämien aineistojen käsittely tuo helposti myös oman elämän esille. Minulla kaikki on kesken siltäkin osin.  Siihen liittyy se vaikein, oman itsen käsittely.

Meninköhän nyt liian pitkälle? Kirjoittamalla ajatteleminen selkiyttää aina omia ajatuksia ja johtaa usein ideoiden juurelle. 

Helmin pihalla Perniön (Salo) Tuohitussa keväällä 2008.

Kun olin kirjoittanut tuon edeltävän, jätin tekstin roikkumaan. En ole sen jälkeen saanut mitään mainitsemisen arvoista aikaiseksi.  Tänään tiistai-iltana yritän saada tämän  valmiiksi julkaisuun saakka. Kävin pienellä iltakävelyllä pimeässä. Sopii marraskuuhun. Kävellä yksin ja katsoa ihmisten valaistuja ikkunoita. Se on minulle melkein kuin paluu nuoruuteen.

Taitaa se elämänmuutos ihan oikeasti kolkuttaa ovella. Kunhan pääsen näistä lapsuudesta saakka kalvanneista suorituspaineista. Voisin nyt hienosti sanoa harjoitelleeni jo pitkään laiskottelemalla ja lykkäämällä erityisesti pakollisia tehtäviä aina eteenpäin. Aika jännä on todeta tähän kaikkeen liittyvä tarve irtautua erilaisista siteistä. En osaa vielä selittää sitä selkeästi. En tarkoita sillä siteiden katkaisemista tuntemiini ihmisiin. Yhtä kaikki, en nyt kaipaa mitään muuta kipeimmin kuin täydellistä vapautta. Mitä se on, en osaa sitäkään selittää. Olen aikamoisessa murroskohdassa. Onko teillä muilla tällaisia ajatuksia?

Milo 2018