Unelmien maaperä

Aamuisin aurinko paistaa työpöydälleni aivan liian kirkkaana. Se häiritsee, jos haluan alkaa kirjoittaa blogia. Voisin toki siirtyä kirjoittamaan muualle, vaikkapa keittiön pöydän ääreen, jonne se ei paista enää puoli yhdeksän aikoihin. Makuuhuone on asunnon toisella puolella, vasta ilta-aurinko tulee sinne sisälle. Tänään siirrän suosiolla läppärini keittiön pöydälle, joka pursuaa mappeja ja kirjoja. Kun kirjoittamisen pakko tulee ylivoimaiseksi, sitä pitää kuunnella.

Ihmisessä, tässä tapauksessa minussa risteilevät monenlaiset tekemisen tarpeet. Aamukahvia juodessani ja auringon paistaessa keittiöön, aloin nähdä joka puolella pölyä, roskia, hiuksia. Eipä sitten muuta kuin lakaisemaan ja pyyhkimään pintoja, kaappeja ja lattioita.  Olinhan vasta pari päivää aiemmin imuroinut.  Oikeastaan olen sitä mieltä, ettei tällaisista asioista edes pidä kirjoittaa saati informoida muita. Mutta jos luon elämänmakuista blogia, niin miksi ei. Ihmisen (= naisen) ajatukset eivät koko ajan pyöri korkeimmissa ulottuvuuksissa. 

Kirjoitin viimeksi DNA-testistä. Joku jakoi blogin jonnekin sukututkimusryhmään Facebookissa ja sitä onkin luettu ahkerasti. Outoa on, ettei kukaan kommentoi millään tavalla. Vallitsee syvän syvä hiljaisuus. Eipä muutenkaan blogejani kommentoida kuin joidenkin toimesta ja ehkä erikseen viestillä. Tätähän koko elämäni on ollut. Olen saanut tehdä kaikenlaista, jopa joskus saanut jotakin aikaiseksi, mutta ympärilläni leijuu suuren suuri hiljaisuus. Minussa lienee jokin ominaisuus, joka varoittaa ihmisiä sanomasta mitään? Mikähän se on?

Unohdan asian seuraavassa hetkessä, eihän sillä ole mitään merkitystä. Toimin joka tapauksessa omana kommentoijana ja itseni arvostelijana. Se on varmaan pelkkä kirjoitusten sävy, joka osoittaa sen. Kuka nyt haluaisi sitä entistä ”naiivia naista” mitenkään arvostaa positiivisesti tai negatiivisesti! 

Aurinko paistaa taas kirkkaalta taivaalta. Minulla riittäisi töitä moneen suuntaan, siis niitä vapaaehtoisia. Niistäkin on paras olla hiljaa, koska saan kuulla, että pitäisi luopua jostakin tai kaikista. Mutta kuka nyt luopuisi elämän suolasta?  Tekemättömät jutut jaksavat muistuttaa itsestään, mutta kumma kyllä ne tulevat aina loppujen lopuksi tehdyiksi.
  

Iso kasa kirjoja odottaa myös lukemistani. Kun olen puurtanut jonkin aiheen parissa pitkään, en kyllä edes jaksa sitten lukea. 

Eräänä päivänä perustin Instagramiin pitkään pohtimani toisen tilin. Se olikin yllättävän vaikeaa, mutta nyt se on siellä. merjalovesbooks!!  En ole ehtinyt viedä sinne vielä mitään tai paremminkin valinta on vaikeaa. Pari iki-ihanaa kirjastosta lainaamaani kasveihin ja puutarhoihin liittyvää kirjaa odottaa paneutumistani. Voisin ehkä aloittaa juuri nyt. Sen teinkin saman tien. Ensimmäinen kuva, tosin vähän huono ja harkitsemattomasti otettu on nyt palvelussa. Siinä on kansikuva pöydälläni lojuvasta Teija Alangon iki-ihanasta kirjasta ”Malva ja mulperi”(SKS.2018). Se pitää kyllä hankkia itselle.  Ehkä sitten lokakuussa Helsingin kirjamessuilta, jonne olen jo keväällä ostanut kokoaikaiset liput.

Hashtagit. Voi sentään, sekin piti nyt opetella.  Nyt vaan sitten lukemaan kasviarkeologin kirjoittama kirja. Sukututkija ei pääse karvoistaan koskaan. Aloin heti miettiä ja yhdistellä. 

Teija Alanko ei ole sukua Anja ja Pentti Alangolle, jotka ovat olleet kasvitieteen kanssa tekemisissä. Anja Alanko s. Levoniemi kuoli viime keväänä. Hän oli luomuasiantuntija. Hänen lapsensa ovat minulle kahdeksansia serkkuja, mikä ei siis edes näkyisi DNA:ssa. Anja Alangon mies Pentti Alanko on kasvitieteilijä, jonka kirjoja on minullakin kirjahyllyssä.

Tänään en saa sen kummempaa kirjoitusta aikaiseksi. Siksi jatkan tästä samasta puutarha-aiheesta. Kasviarkeologia kuulostaa ihanalta. Sen kautta saadaan tietoa kasveista ajalta ennen kirjallisia lähteitä. Puutarhan käsite on ollut aiemmin erilainen. Alun perin puutarha tarkoitti hedelmäpuiden tarhaa (ruotsiksi träd-gård) ja kaalimaalla kasvatettiin aikoinaan myös muita lehtivihanneskasveja. Sana kal merkitsee kaalin lisäksi mitä tahansa vihannesta, jolla on vihreät syötävät lehdet kuten malvoja ?, hierakoita ja savikkakasveja ja pihatähtimöä. 

Ajatella, minunkin tämän ajan (tosin vanhan ihmisen) puutarhassa kasvatin malvoja koristekasvina ja hierakoita, savikoita ja pihatähtimöä riitti kukkien välissä rikkaruohona.

Suomen kielestä puuttuu kirjan mukaan yksi puutarhatyyppi, jota englanniksi kuvataan sanalla ”pleasure garden” ja ruotsiksi ”lustgården”.  Kirjassa sen sen vastineena käytetään sanaa ”huvipuutarha”, jota kirjoittaja pitää liian laimeana ja yksipuolisena ilmaisuna. Minulla heräsi heti ajatuksia, jotka kirjoittaja sitten vahvisti. Miten suomalaiseen kulttuuriin voisi sopia huvitukset? Huvi ja nautinto, tyhjänpäiväinen oleskelu on vierasta luterilaisuuden kyllästämälle maalle ja ihmisille. Siis sellaisenaan. Voimme toki työn lomassa nauttia leväten puutarhastamme tai viljelypläntistämme. Se on minulle kovin tuttua.

EU:ssa on kansallinen vieraslajistrategia, johon en halua puuttua, koska rakastan lupiineja. Muut hoitakoon poliisihommat. Mutta jos sinua kiinnostaa, niin käy lukemassa tämä. Luettelossa on kasvien lisäksi tuhohyönteisiä, viruksia, hyönteisiä, sieniä ym.

Kirjassa ”Malva ja mulperi” on aivan ihastuttava kuvitus puhumattakaan tekstistä. 

Kasvien suomenkielisten nimien synty on mielenkiintoista. Mikael Agricola 1500-luvulla, Elias Tillandz 1600-luvulla ja Elias Lönnrot 1800-luvulla kehittivät aikoinaan suomeen kirjakieleen sopivia kasvinimiä. Monet nimet ovat säilyneet nykypäiviin asti, esim. Tillandzin 1600-luvun lopulla nimeämät puiden nimet ovat vakiintuneet kieleen vähän muuntuneina: coivu, cuusi, haapa, leppä,pihlawa, saarni, tammi, tuomi. Onhan siellä muitakin tuttuja kuten katin käpälä, apilas, hiiren händä ja orawan marja. Löytyy myös caali, humala, härkä papu, nauris, pellava, punajuuri, ruis, sinappi, tilli.  Kirjoittaja suosittelee lisäksi kasvien tieteellisistä nimistä julkaistua Suomen oloihin mukautettua kirjaa ”Latinaa puutarhureille.”

Tässä kohdin pitää mainita, että hankin aikoinaan Kaisa Karjalaisen laatiman kirjan ”Puutarhasanasto” (Englanti-Suomi-Englanti). Kirja ilmestyi 2005 Tammen julkaisemana. Siihen aikaan kirjoittelin paljon kirjeitä englanniksi ja tarvitsin nopeasti sanoja, koska puutarha ja kasvit olivat tärkeä aihe, josta piti aina kirjoittaa. Vieläkin se on aina käsien ulottuvilla, mitä en voi sanoa useimmista kirjoistani, joita joudun usein tarvittessani etsimään päiväkausia.

Jatkan kirjan lukemista aina ehtiessäni. Seuraava jo aloittamani kirja liittyy puutarhaan ja kirjeisiin. Hannimari Heino, Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä. Atena. 2018. Kirjan kannessa on piirros kasvista nimeltä "Särkynyt sydän". Aah, tuo mieleen monenlaisia muistoja.

Luonto on tähän aikaan vuodesta aivan ihastuttava. Täällä maalla viljapellot kutsuvat minua lähelleen. Rakastan elokuun tuoksua ja tunnelmaa. Aina työnteon ja lukemisen välillä on pakko poiketa laajojen, kypsien viljapeltojen äärelle ihailemaan niiden värejä ja tuoksua. Voisin taas muuttaa telttaan pellon äärelle. Maalla syntynyt on aina maalainen.