maanantai 4. kesäkuuta 2018

Kasvin lehti hipaisi surumielisyyteen


Joskus olo tuntuu tyhjältä siitäkin huolimatta, että elämä on jopa sillä nimenomaisella hetkellä samanaikaisesti mahdottoman täysinäistä. Se taitaa olla vanhuusiän surumielisyyttä, joka iskee yhä useammin, jopa tällaisena upeana kesäaikana. Sitä ei ehkä tunne, jos mennä vipeltää koko ajan tapahtumasta toiseen, pitää pyörät pyörimässä. Siksi sanotaan ehkä, että ”vierivä kivi ei sammaloidu”. Monet ikääntyvät ihmiset pelkäävät yli kaiken pysähtymistä. Se on melkein kuin pieni kuolema.


Niinhän se onkin. Tunne on minulle kovin tuttu. Eikä vain nyt vaan jo aiemmalta ajalta, jopa nuoruudesta. Olen ollut aina vanha ihminen. Nyt se vaan tuntuu joskus melkein kipuna sydämessä. Aikoinaan sen pääsi ylittämään toimeliaisuudella, jaksamisella. Nyt on usein mietittävä asioita oman jaksamisen rajojen puitteissa. On osattava melkein kuin laskelmoida, mikä ei aiemmin ollut tarpeen. Kun yletön ponnistelu omakotitalon ja kaiken siihen liittyneen huolen kanssa viime kesänä päättyi, ajattelin uuden alkua.


Uuden alkua ei tässä iässä enää varsinaisesti ole eikä tule. Seuraani liittyi tuo outo surumielisyys, joka seuraa minua nyt varjon tavoin.

Lukemalla ja kirjoittamalla saatan työntää sitä hetkeksi kauemmaksi. Alkukesässä on jo viivähdys tulevaa loppuvuotta. Tulee taas uusi syksy, sitten talvi, kevät ja surumielinen, odotettu kesä.

Helsingin Sanomien kesäkuun kuukausiliitteessä oli Jouni K. Kemppaisen kirjoittama artikkeli ”Hiljainen kevät”. Siinä kerrotaan Pentti Linkolasta tänään ja Hämeen linnuista. Koko elämänsä lintuja tarkkaillut mies tietää tarkalleen, missä mennään. Birdlife Internationalin laskelmien mukaan EU:n alueella on nyt 300 miljoonaa peltolintua vähemmän kuin vuonna 1980. Osa lapsuudessamme tuntemia lintuja on jo melkein kuollut sukupuuttoon kuten peltosirkku. Räystäspääskyjen kannasta on hävinnyt 80 prosenttia, kiuruista ja kottaraisista jo puolet.  Ihmisten kanssa elämään tottuneista linnuista ovat kottaraisten ja pääskysten lisäksi myös varpuset vähentyneet.  Linnut syövät hyönteisiä eikä hyönteisiä ole enää paljon jäljellä, koska maatalouden myrkyt ovat ne tuhonneet. Ihmisen toiminta on kaiken takana.


Tulemme harvoin ajatelleeksi tuollaisia asioita. Artikkelissa huokui myös se, että intohimoisen luonnonsuojelijan, jonka ajatusmaailma on ollut jopa radikaali, oma aika on kulumassa loppuun. Se sopii erinomaisesti omaan tämän hetken ajatteluuni. Vaikka maailmassa on tapahtunut paljon hyvää, saatamme kuitenkin tuhoamisinnossamme olla menossa kohti maailmanloppua.  Emme vain tajua sitä emmekä halua edes nähdä sitä. Surullista, mutta ei ollenkaan kiinnostavaa meistä useimmille.


Artikkelissa mainitaan myös amerikkalaisen biologin Rachel Carsonin 1962 kirjoittama kirja ”Äänetön kevät”, joka aikoinaan havahdutti ihmiskuntaa. Muistan kyllä hyvin, kuinka suuren kohun kirja aikoinaan nosti. Sitä en muistanut, että kirjasta kirjoitettiin niin paljon Helsingin Sanomissa. Sieltä minäkin aikoinaan saatan olla seurannut kirjoittelua siitä, miten ” vaatimaton biologi ja kirjailija Rachel Carson on pistänyt kepillä ampiaispesään ja nostattanut ankaran kiistan siitä, miten tuhohyönteisiä ja rikkaruohoja vastaan voitaisiin taistella tuottamatta samalla vahinkoa ihmisille ja luonnon eläimille”. (https://nakoislehti.hs.fi/eff9f247-5f04-45b6-bf9f-5a6d2ebd0c98/6?q=). HS julkaisi aiheesta keväällä 1963 kirjoitussarjan, jota lehden tilaajat pääsevät aikakoneesta lukemaan.


Olen sitä mieltä, että ihmiskunnan tuho koittaa, jos menetämme kokonaan luonnon arvostuksen. Ihmistä ei vielä näytä uhkaavan sukupuutto, mutta se päivä saattaa joskus koittaa. Sen mahdollisuudesta on paljon viitteitä kun ajattelemme vaikkapa vain sotia ja aseita. Kasvit ja eläimet ovat viisaudessaan ainutlaatuisia. Ajattelen niiden olevan meitä kehittyneempiä. Mutta me olemme silti täällä suojelemassa niitä. Ne ovat monessa suhteessa puolustuskyvyttömiä. Kukoistava piha isoine puineen ja satoine kasveineen häviää hetkessä maan päältä. En varmaan koskaan toivu siitä ajatuksesta, minkälaisen kärsimyksen ihminen aiheutti äskettäin oman puutarhani kasveille ja eläimille, joita olin vaalinut pitkään. 


Ihminen keksii loistavia selityksiä teoilleen, mutta loppujen lopuksi hän häviää. Kasvit ja eläimet tuskin kostavat huolimatta älykkyydestään tai ehkä juuri siksi. Ihminen loistaa tyhmyydellään joka päivä. Kannattaa tarkistaa ajatusmaailmaansa. Eikä kannata uskoa kaikkea, mitä muut sanovat.

Voisimmeko me oppia kommunikoimaan kasvien kanssa? Jollakin tasolla se toimii nytkin, mutta olisiko sitä mahdollista viedä pidemmälle. Ihmisen ja eläinten välinen keskustelu toimii myös jotenkuten. Olen sen aina huomannut. Ihmisten keskinäisessä viestinnässä on usein yllättävän suuria vaikeuksia. Siitähän minäkin kirjoitan paljon ja siksi myös kirjoitan. Kirjoittaessani voin vapaasti esittää ajatuksiani kun keskusteluissa jään usein väliinputoajaksi. 
Sydämeni itkee verta niin monen asian takia, että en tiedä, mihin tämä kaikki johtaa. Usein meidän on vain kovetettava sydämemme ja jatkettava sielun surusta huolimatta tätä elämää. Joskus vain tunteet ovat niin pinnalla.

Tuulee. Kuulen sen sisälle saakka ja näen pihan koivujen keinuvan. Niistä on varmaan mukava tuntea tuo keinutus  ja nauttia hetken viileämmästä säästä. 


Muuten luen parhaillaan kirjastosta viime viikolla lainaamaani Stefano Mancuson kirjaa ”Loistavat kasvit”, josta olen täällä aiemmin kirjoittanut mm. blogissani 13.1.2018 "Nainen varjoissa", jonka pääset lukemaan tästä.  Sivulla 49 hän kirjoittaa seuraavasti:

”Jos kasvit katoaisivat maan päältä huomenna, ihmisellä olisi jäljellä vain muutamia viikkoja, kenties kuukausia, mutta ei sen enempää.”

Tänään on kesäkuun 4 eli päivä, jolloin olen aina toivonut ajan pysähtyvän, koska kesä on silloin parhaimmillaan. Ehkä pelkästään se ajatus hyväili surumielisyyden auki. 







1 kommentti:

  1. www.tekniikkatalous.fi/tiede/kestava_kehitys/aikamoinen-menestystarina-ihmiskunnan-huikea-loppukiri-paatyy-naamalleen-6727775

    VastaaPoista