Lempeitä ja vihreitä voimia

Jotkut puolipakolliset kirjoitustehtävät alkoivat tällä viikolla painostaa mieltäni. Ennen kuin ryhdyn väsäämään niitä, minun on pakko kirjoittaa jotakin vapaasti ajateltua. Näitä juttuja on odottamassa vaikka kuinka paljon. Kunhan vaan jatkan kirjoittamista palaamalla aiheeseen tai sen viereen. Miten vaan kulloinkin huvittaa. Jotkut jutut poistan saman tien, mutta osa melkein vaatimalla vaatii päästä osaksi blogimaailmaani. Ne kinuavat pois läppärini epämääräisestä hakemistosta nimellä "keskeneräiset blogit". 

Kuvat toimivat lähinnä yleisinä kuvituskuvina eivätkä esitä kaikkia mainitsemiani kukkia.

Itse asiassa tarkoitukseni oli nyt muokata jotakin aiemmin aloittamaani sukukirjoitusta, mutta kasvijutut ovat lähes yhtä tärkeitä. Nyt kun en päivittäin voi enää kosketella pihani kasveja ja kukkia, en hoitaa ja kuvata niitä, voin alkaa lähestyä niitä toisella tapaa. Sitähän ne ovat vaatineet koko pitkän elämäni ajan.

Tätäkin juttua varten olin jo tehnyt eräänlaista tutkimustyötä kuten tulet huomaamaan. Palaan siis juhannusaatonaatosta kesäpäivän seisauksesta eli vuoden pisimmästä päivästä pari vuotta taaksepäin kesään 2016.

5.6.2016 

Olen jo monen monta kertaa maininnut, että minulla saattaa olla tässä elämässä jokin tehtävä kasvien kanssa. Se ei voi olla pelkästään se, että muutun itse loppujen lopuksi kasviksi.  Vuosien mittaan olen hankkinut vaikka kuinka paljon kasveja käsitteleviä kirjoja, joista osa on nyt lähestulkoon saavuttamattomissa autotallissa banaanilaatikoissa. Ties vaikka kuinka kauan vielä?  Tälläkin viikolla olen kaivannut pari kirjaa ja omia kirjoituksiani nuoruuden ajoilta, jotka taisin myös kätkeä sinne johonkin laatikkoon ilman etikettiä laatikon päällä.

Kirjalaatikot painavat kauhean paljon eikä vielä ole tullut eteen sellaista hetkeä, että olisi ollut pakko paneutua siihen asiaan. 

Uskokaa tai älkää, tässä välissä menin autotalliin kartoittamaan tilannetta. On sopivan viileä ja kuitenkin sateeton päivä autotallissa möyrimiseen. Siirtelin taulupakkauksia toiseen paikkaan kirjalaatikoiden päältä. Jouduin osan avaamaan nähdäkseni, mitä tauluja niihin oli pakattu. Muuttaessani evakkoon, kaikki kotini seinät olivat täynnä tauluja ja osa oli näyttelyissäni esillä olleita kehystettyjä valokuvia. Nyt ne kaikki tai suurin osa on ollut siis pakattuina aina helmikuusta 2014 asti. Joitakin otin sisälle poistaakseni kuvan kehyksistä. Kehykset voin pistää jakoon. Suuren määrän myinkin aikoinaan kirpputorilla. Mennyt aika ei enää palaa.

Käsivarteni ovat juuri nyt sen verran kipeät, etten alkanut nostella kirjalaatikoita. Se saa jäädä toiseen kertaan. Joten ne kasvikirjat ja muut uinuvat siellä laatikossa vielä.

Ihmisen rajoitteilla on varmaan jokin syy. Tarkoitan nyt noita kipeitä jäseniäni. Tuntuu, että viileä ilma pahentaa oireita. 

Kasvioppiin palatakseni.  Keskustelin eilen sisareni kanssa vanhempiemme haudalle istutettavista kukista.  Hän oli päätynyt kesäbegonioihin.  Viikolla käydessäni Bergströmin puutarhalla, näin siellä sellaisia, joita oletin niiden olevan. Puutarhan nainen sanoi niiden olevan annansilmiä.  Lähdin nyt etsimään netistä oikeaa lajiketta. Siellä oli väitelty tästä samasta asiasta.  Annansilmän toinen nimi oli joulubegonia. Kesäbegoniaa kutsutaan näköjään samalla nimellä. Ne ovat saman kasvin eri lajikkeita. Kesäbegonia kuuluu Semperflorens-ryhmään, kun taas joulubegonia on toinen lajike.  Eipä tästä sen enempää kuin, että begoniat ovat hyvin yleisiä hautakukkia.  Isäkin haki aikoinaan joka vuosi punaisia isoja begonioita vanhempiensa ja isovanhempiensa haudalle Kormusta. Siis sille samalle haudalle, jossa nyt hän ja äitimme ovat.  Mistä sieltä hän haki, sitä en tiedä, vaikka nyt haluaisin tietää.

Hyvin monet kesäkukkamme polveutuvat Amerikoista.  Karjalanneito, jonka viime viikolla ostin roikkumaan tuohon seinustalle on myös yksi Begonia-lajike (Begonia Tuberhybrida).  Richard Pearce-niminen,   kuningatar Viktorian aikakauden kasvienkeräilijä teki 1860-luvulla matkoja Etelä-Amerikkaan ja toi sieltä mukanaan mm. lajikkeita, jotka saivat Begonia Rex-nimen.  Näistä saivat alkunsa useat nykyiset lajikkeet. 

Muita Amerikasta polveutuvia kasveja ovat dahliat, joista olisi tullut lempiperennojani, jos vain olisin jaksanut ja pystynyt paneutumaan puutarhanhoitoon riittävästi. Ne ovat kotoisin Meksikosta ja Guatemalasta. Kasvitieteilijä Francisco Hernadez kuvasi kasvia jo 1500-luvulla, mutta vasta 1700-luvulla niitä saatiin Eurooppaan.  Pari juurakkoa on tänäkin kesänä lähtenyt kasvamaan kukkamaallani.

Auringonkukka, isoauringonkukka (Helianthus Annuus) on tuotu Eurooppaan jo 1500-luvulla. Niiden taimet, jotka ovat kasvaneet vanhoista siemenpusseista keräämistäni siemenistä, odottavat, että istutan ne paikoilleen muiden taimien joukkoon. Ilman auringonkukkaa ei tule kesää!

Entä salkoruusut? Ne ovat kotoisin Aasiasta.  Joitakin vuosia sitten onnistuin loistavasti niiden kasvattamisessa. Ne kukkivat myöhään syksyyn. Sittemmin en ole onnistunut enää niin hyvin. Tosin en ole edes panostanut asiaan. En ole jaksanut. 

 Salkoruusuista tuli lempikasvejani. Ihana ritarinkannus kukki myös jonkin aikaa pihallani, mutta kaivoin sen sitten pois, koska tiesin joutuvani jossakin vaiheessa lähtemään. Annoin jollekin. En muista kenelle eikä aiheeseen koskaan edes palattu.

Kun aikoinaan muutin tänne taloon puutarhan keskellä, aloin tilata Kotipuutarhalehteä.  Noin kymmenen vuoden lehdet ovat osittain mapeissa, osa irrallisina. Lopulta minun oli karsittava menojani ja lopetin puutarha- ja valokuvauslehtien tilaukset.. Eläkeläisen on pakko vähentää rahareikiä.

Niinpä niin. Tässä vaiheessa kesää luonnonkasvit, tien varsilla kasvavat kiinnittävät huomion.   Siellä kasvaa tänä vuonna erityisen paljon isoa suolaheinää eli jotakin hierarkkalajiketta (oletan  sen olevan hevonhierakka (Rumex longifolius), pietaryrttejä,  takiaisia,  joitakin kellokukkia. Päivänkakkaroita oli vähemmän kuin aiempina vuosina. 

15.7.2016

Olen tänään niin laiska, että käytän tämän postauksen pohjana kesäkuun alussa kirjoittamaani blogia. Koko päivän on sataa ropissut.  Aamuvarhain tietoomme kantautuivat kauheat uutiset Ranskan Nizzasta.  Monet suomalaiset viettävät siellä lomiaan, tuli mieleeni. Jokunen vuosi sitten torniolainen ystävättäreni lähti sukulaisista koostuvan naisporukan kanssa sinne ja pyysi minuakin liittymään seuraan.  En pystynyt. Vuosi on haihtunut mielestäni. Yritin etsiä tallentamistani kirjeistämme ja korteistamme (kolme mapillista).  En löytänyt. 

Löysin paljon muuta. Kirjeemme ovat kuin päiväkirjoja, mihin niitä usein vertasimmekin. Suunnittelimme aloittavamme saippuaoopperan kirjoittamisen. Melkein jokaisen ihmisen elämässä on ainesta siihen.  Kun siitä laatii fiktion, niin sekin auttaisi kestämään oman elämän hullunmyllyä. Sitä hullunmyllyä meillä riitti, vaikka olemmekin molemmat rauhallisia, tunnollisia ihmisiä.  Teki muuten heti mieli tarttua noihin kirjeisiin. Kortitkin kuljettivat mukanaan ihania pieniä sanomia, jotka kuvasivat niiden lähettämishetkeä.  Haikein mielin suljin raskaat mapit odottamaan sopivaa hetkeä.  Mutta soitin Elisalle kysyäkseni kuulumisia. Vuosi oli 2009 ja ajankohta kesäkuu.  Juuri silloin tein niitä suuria ratkaisuja. Ei ole yhtään ihme, että matka ei sopinut minulle silloin.

21.6.2018

Palaan tähän hetkeen. Kahdessa vuodessa paljon on muuttunut. Niistä asioista olen kirjoittanut paljon tässä välillä. Tänään tullessani asioilta, pälkähti päähäni, josko nyt juhannuksen aikaan hakisin yhden banaanilaatikon varaston häkistä tutkittavaksi. Ne samat laatikot, jotka pakkasin talvella 2014 ovat edelleen avaamattomina odottamassa. En ole uskaltanut edes kurkistaa siihen täpötäyteen häkkiin. 

Minnekään ne kaikki kirjat eivät tänne asuntoon mahdu, mutta… Aloittaisin maltillisesti. Kaikki mapit ovat kyllä koko ajan lähietäisyydellä. En vain tahdo ollenkaan ehtiä tekemään kaikkia asioita, mitä pitäisi. Varmaan tuttua teille kaikille. 

Vihreä maailma ympäröi meitä kesällä. Vaikka on ollut kuivaa, niin vihreys on vallitsevaa, rauhoittavaa. Kukat tuovat siihen iloa. Lukekaapa jo usein mainostamani Stefano Mancuson & Allessanda Violan kirja ”Loistavat kasvit”. On uskomatonta, miten meidän olemassaoloamme ylläpitävää voimaa ei ole koskaan arvostettu riittävästi. Kasvimaailman on kaiken perusta.  Kun sanotaan ihmisen muuttuvan kasviksi tai vihannekseksi kuten itsekin mainitsin aiemmin, se on oikeastaan loukkaus kasveja kohtaan. Se tulee siitä, että niitä on kautta aikojen pidetty liikkumattomina paikoillaan pysyvinä vailla aisteja. Mutta kun kasveilla onkin kaikki samat viisi aistia kuin ihmisillä ja niiden lisäksi noin viitisentoista muuta aistia. 

Tiedemiehet ovat jo kauan alkaen Linnesta ja Darwinista tunnistaneet kasvien omaavan älyn, mutta se ei silloin vielä sopinut yleisiin käsityksiin. Kasvit sijoitettiin elämässä, tieteessä ja kaikessa viimeiselle sijalle elävien olentojen joukossa, vaikka sekä ihmisten että eläinten koko nykyhetki, selviytyminen ja tulevaisuus on niistä riippuvainen.  Ihminen ei dominoi planeettaamme vaan kasvit eli toisin kuin me kuvittelemme. 

On aika ironista, että nyt, kun olen joutunut ensin luopumaan puutarhasta ja olen kohta luopunut kaikista kotikasveista, niin alan mahdollisesti syventyä entistä enemmän tähän aiheeseen. Yllättäen muuten mieleeni tuli tuosta kasvien asemasta vertaus naisten asemaan kautta aikojen.  Vaikka tilanne on muuttunut ja tasa-arvo saavutettu, se ei koske vielä läheskään koko maailmaa vaan paljon on vielä tekemättä. Jos naiset olisivat hallitsemassa, meillä ei ehkä olisi enää sotia. Koko maailma voisi olla myös yhtä puutarhaa. Nainen on lähempänä äiti maata ja kasvien valtakuntaa. Lempeä ja hellä voima, joka on sanoja paljon voimakkaampi ja maapalloamme suojeleva.

 

Sadetta odotellessa

Suomi odottaa sateita pitkän lämpimän, kuuman ja kuivan kauden jälkeen. Nyt olisi sadetanssi paikallaan. Emme odota kaatosateita vaan helliä, mutta voimakkaita yösateita, joista luonto elpyy. Minunkin elimistöni odottaa, niskaan ulottuva päänsärky, ja siihen liittyvä voimaton olotila ennusti jo eilen matalapaineesta. Onneksi tänään ei tarvitse lähteä minnekään vaan voin vapaasti vaikkapa vain olla. 

Kaikki mansikkakuvat tässä blogissa ovat väliltä 2009 - 2012

Kirjoittaa…. se tulee siitä, että on niin paljon asioita, jotka odottavat, pulppuavat, haluavat ilmiasun sanojen ja kuvien muodossa. Eilen sain vihdoin siivottua. Vihdoin, sillä pölynimuri odotti jo muutaman päivän keskellä lattiaa muistuttamassa. Onneksi en sentään kompastunut siihen. Sen sijaan menin sunnuntaiaamuna poimimaan mansikoita. Se oli hetken mielijohde. Olin paikalla jo ennen kello 10.00, jolloin pellot olivat täynnä ihmisiä. Sadat muutkin olivat saaneet saman ajatuksen.

Sain aluksi varmaan koko pellon kuivimman ja tyhjimmän rivin, josta kertyi ehkä noin 100 g mansikoita. Vanhemmiten olen oppinut olemaan valittamatta pieniä vastoinkäymisiä ja sattumia. Miksi aina minulle käy näin? Nuorempana saatoin kyllä napista ja suuttua. Sittemmin olen oppinut, että asioiden takana on paljon muuta. On aivan turha hermostua mistään ja osoittaa mieltä. Vanhan naisen selkä korkeintaan kärsi rivin läpikäymisestä, mutta tulihan samalla liikuntaa. Palasin pitkän rivin alkukohtaan ja sain uuden paremman rivin, jossa olikin jo enemmän ja suurempia mansikoita. Keräsin urheasti seisoen kokonaisen ison ämpärin täyteen hiostavassa kuumuudessa. Siitä tuli yhteensä 5 kg.  Olin pellolla lähes 1,5 tuntia. Autorivi vierelläni oli tyhjentynyt. Monet kävivät hakemassa pienempiä määriä. Olivatpa mansikat makeita ja ihania. Siitä riitti sitten muillekin.

Aiempina vuosina olen useimmiten käynyt pellolla lapsenlapsien tai ystävien kanssa. Mansikoiden kypsyminen on kesän kohokohtia. Kaupassa myytävät ulkomaiset tai kasvihuoneessa Suomessa kasvatetut mansikat eivät maistu paljon miltään. Osuimme yllättäen viime viikkoisella Tallinnan matkalla satamassa olevaan ruokakauppaan, jossa oli myynnissä halvalla kreikkalaisia mansikoita. Emme olleet ostosmatkalla, mutta olimme poikenneet kauppaan katsomaan hintoja ja vertailemaan. Mansikoiden tuoksu sai sekä saksalaiset ystäväni että minut ostamaan paketin mansikoita. Saksassa taitaa olla samanlainen vuosittainen mansikkaodotus kuin meillä. 

 

Mansikkapellotkin odottivat sateita. Seuraavaksi satsiksi taidan hakea valmiiksi poimittuja, sillä nekään eivät ole siellä kovin kalliita verrattuna pieniin tuokkosiin marketien kupeessa.

Sadetta odotellessa voin palata joihinkin viime aikojen tapahtumiin. Tänä aamuna ajattelin, että olisi sittenkin pitänyt käydä Kouvolan Karjalaisilla kesäjuhlilla. En vaan jaksanut lähteä. Lähteminen on nykyään usein vaikeata.  Lähden mielelläni, jos minulla on seuraa. Aika harvat lähelläni olevista ihmisistä ovat kiinnostuneet samoista asioista kuin minä. Joskus on jopa tuntunut, että he jopa paheksuvat minun harrastuksiani. Toisaalta en viihdy missään massatapahtumissa, joita Suomi on kesäaikana pullollaan. Helsingissä käyntikin saattaa joskus tuntua liialliselta. 

Taisi olla 5.7.2012, kun olimme koko porukka Juhmossa. Alex oli vauva.

Viime viikkoisilla retkillä minulla oli oikein mukavaa seuraa. Kumpikaan ei tapahtunut minun aloitteestani vaan minua pyydettiin mukaan. Tyttäreni isä ja hänen vaimonsa halusivat poiketa myös pitkällä Suomen lomallaan Tallinnassa. Samaan ajatukseen olivat tulleet monet muutkin. Kaupunki oli täynnä turisteja, ryhmissä ja yksittäin. 

Tultuamme perille Eckerölinen Finlandialla, lähdimme satamasta kiertoajelulle, mikä oli loppujen lopuksi aivan hyvä ajatus yleiskuvan saamiseksi, sillä bussi kiersi ensin vähän kauemmas, Kadriorgin kautta Piritaan saakka palaten takaisin keskustaan ja satamaan ja lopuksi pääsimme Toompean mäelle, jossa jäimme pois. Aluksi satamasta ulospääsyyn vaan kului hirveästi aikaa, ruuhka oli valtava. Minulle tuollainen kiertoajelu Tallinnassa oli ensimmäinen. Muistelin, kun vietin joskus 2000 tienoilla viikon siellä töiden takia ja kaikki vapaat illat kävelin ympäriinsä. Tosin etsien kauppoja ja ostettavaa ja aikaa kuluttaen, en nähtävyyksien takia. Muistin myös, kuinka kerran erään 1990-luvun kesänä lähdin yksikseni sinne. Olikohan minulla kamera mukana? 

Joka tapauksessa saksalaiset ystäväni saivat jonkinlaisen kokonaiskuvan kauniista kaupungista. Ikimuistoiseksi jäi seikkailumme satamassa, kun jalkojamme säästääksemme suostuimme riksan kyytiin. Nuori, hento tyttönen polki meidät väärästä satamasta oikeaan naurumme raikuessa. Nauroimme mielipuolisuutta ja olihan se myös vähän pelottavaa. Kolme isoa ihmistä, jotka tuskin mahtuivat riksaan, joka puikkelehti osan matkaa liikenteen keskellä!

Tämä maisema ja allaoleva ovat aika vierekkäin...

Edellisellä viikolla teimme yhdessä myös retken Renkoon, joka jaksaa joka kerta kiinnostaa entistä miestäni, asuimmehan vuoden siellä aivan 1970-luvun alussa. Nyt oli uuttakin nähtävää, sillä nyt aikoinaan perheelleni tärkeät rakennukset oli purettu ja paikalle rakennettiin kovalla vauhdilla uutta. Mielenkiintoinen retki kaikilta osin sekin. Siitä voisin kertoa enemmänkin, mutta aikanaan, jos tulee uudelleen ajankohtaiseksi.

Haudoille voisi istahtaa, jos vain ehtisi. Ehkä ennen...

Heti seuraavana päivänä olin lupautunut lähtemään Hietaniemen hautausmaalle ystäväni Marjan ja tämän ystävän Mirjan kanssa. Vietimme hautausmaalla monta tuntia kiertäen sen laidasta laitaan. Kotimatkalla poikkesimme kahveilla ja pullilla Marjan tuntemassa Cafe Regatassa Merikannontiellä Töölössä, jossa lähellä on Soutustadion,  Merimelojien maja ja Sibeliuksen muistomerkki. Upea paikka, jota voi suositella muillekin. Tässä linkki tuhansien tarinoiden kahvilan sivuille. Ajatella, kahvilarakennus on ollut siinä paikalla jo 1887! Ja se on auki vuoden jokaisena päivänä kello 8 – 23.

Hupsista, nyt alkoi sade. Kello on vähän yli 12.00.  Nyt voinkin lopettaa tältä erää.

Ennen kuin pääsin julkaisemaan tämän, aloin etsiä sopivia kuvia. Ihan kiva juttu, kuviahan riittää ja niiden kautta joutuu harhateille ja asioihin, jotka on lähes unohtanut. Mansikkakuvia on joka vuodelta, useimmiten mansikoita on poimittu reilusti heinäkuun puolella.

Kaiken lisäksi sade loppui melko pian ja loppujen lopuksi alkoi taas aurinko paistaa.

Jonkun luostasrin sisäpiha Tallinnassa. Siellä ei ollut ketään, kun kävelimme sinne sisään, mutta hetkessä paikka oli täynnä ihmisiä. Miten tuttua!