Tasapaino ei ole aina balanssissa

Ohi kulkiessani vilkaisen makuuhuoneen liukuoveen kiinnittämääni Karjalan karttaa. Monta kertaa päivässä. Se on kartta ”Karjalan kannas 1938,1:200 000” ja kartta on kenen tahansa mahdollista hankkia Karttakauppa.fi:stä. Vanhassa asunnossani, jossa seinätilaa oli paljon enemmän kuin nykyisessä, se oli silloin tällöin aivan silmieni edessä kirjoittaessani. Sielläkään en ollut vuosikausiin rauhassa muutoksilta kuten lukijani hyvin tietää. Seinät tyhjennettiin aina välillä remonttien takia ja pöytien paikkaa vaihdettiin. 

Kaikki kuvat tässä blogissa ovat keväältä 2005.

Kartta kertoo minulle hyvin paljon samalla opettaen koko ajan uutta, paikoista, näkymistä, merestä. Olen kokenut lapsesta saakka paikkoihin orientoitumisen tärkeäksi. Kulkiessani missä tahansa sisäinen kompassini on kertonut ilmansuunnat. Olen toki välillä eksynyt, mutta se ei ole johtunut päässäni olleesta kompassista vaan ihmisten rakentamista teistä ja esteistä, vaikka olen halunnut mennä suoraan kohti jotakin paikkaa. Tämä kartta inspiroi minua koko ajan uusiin asioihin. Asioiden inspiraatio on kantava voimani. Sisäänrakennettu. Sen tasapaino on tärkeää. Olen useimmiten itse sen pahin vihollinen.  Miten, siinä onkin pohtimista.

Tasapainon pahimpia vihollisia on itsensä kurittaminen monella eri tavalla, omat sisäiset vaatimukset. Vanhuuden porteilla tajuaa kaiken pikku hiljaa murenevan, vaikka kuinka yrittää pitää sisäistä tasapainoaan yllä pikku konsteilla. Luulen, että kaikki tietävät tämän asian, vaikka siitä ei kovin paljon puhuta, ei haluta puhua. Harva myöntää vanhenevansa vaan sinnittelee uskossa, että on edelleen nuori. On vain ikävää, että jäämme sillä tavalla vähemmistöön emmekä pysty siksi ajamaan omaa etuamme nykyisessä maailmassa. 

Sisareni koira Netta oli silloin tällöin hoidossa ja pääsi mukanani pitkille lenkeille. Netta kuoli iäkkäänä 2016.

Vanhojen ihmisten hiljainen enemmistö kulkee kohti kuolemaa nuoruuden harhassa eikä siinä ponnistelussa pysty ottamaan ikänsä valtavia etuja käyttöön. Niitä on nimittäin paljon, mutta kun haluamme pysytellä samalla viivalla nuorten ja keski-ikäisten kanssa, voimamme kuluvat siihen pinnistelyyn. Haluamme, että näytämme nuorilta eikä meitä saa sanoa vanhoiksi. Odotamme kuumeisesti ensin eläkkeelle pääsemistä päästäksemme vapaiksi ja aloittamaan uuden nuoruuden. Aina kaikki ei mene, kuten toivomme. Usein tulemme vain kokemaan pettymyksiä toisensa jälkeen. Eräänä päivänä me tai läheisemme sairastuvat, äkkikuolema saattaa olla nurkan takana. Elämä muuttuu yhtäkkiä.

Kaiken nuoruuden tavoittelun ja uskottelun sijaan, voisimme ottaa kiinni vanhaksi tulemisesta, tunnustaa asian ja etsiä siitä hienon tasapainon ja hyödyntää sitä kaikessa tekemisessämme. Meillä on joka tapauksessa valtava etumatka, koska olemme täynnä tietoa ja kokemusta.

Kun olimme työelämässä kokemustamme ja osaamistamme ei välttämättä enää eläkeikää lähestyessämme arvostettu vaan nuoret nostettiin ohitsemme. Usealla meistä lienee siitä kokemusta ja karvaita pettymyksiä. Siitä huolimatta osaamistamme ja kykyjämme kukaan ei pystynyt ottamaan meiltä pois. Myöhemmin se kaikki oli voimavaramme, jonka saatoimme kääntää muihin asioihin. Nyt täysin omalla vastuulla, omana johtajanamme.

Tiedän omista kokemuksistani, kuinka vaikeata oli alkaa uskoa itseensä täysin. Olin haaveillut jo työelämän aikana ja yrittänyt onnistumatta kerätä rohkeutta hypätä ulos. Tasapaino ei ollut kunnossa, jotta olisin onnistunut. Ihmisen elämässä on myös muita asioita, joissa tarvitaan tasapainoa. Yksi tärkeimmistä on perhe, lähimmät ihmiset. Varmaan kaikki tietävät, kuinka vaikeata on siinäkin luovia eteenpäin. 

Jätän tästä aiheesta tällä tasolla kirjoittamisen tähän todeten vain, kuinka vaikeata on löytää se jokin, on se sitten onni tai tasapaino. Aina on jokin sen esteenä. Sitä yritän minäkin tavoitella koko ajan. Siis sitä tasapainoa. Onni on minussa itsessäni ja suhtautumisessani.

On kiva parannella maailmaa ystävien kanssa. Useimmiten se jää puheiden tasolle. Vielä mukavampi on palata omaan turvalliseen ”kuplaansa”, jossa osaa luovia ja jossa on ihmisiä, joiden kanssa on ilo olla yhdessä ja voi jakaa samanlaisia kiinnostuksen aiheita.

Kaiken kaikkiaan asioiden muuttaminen isommassa mittakaavassa ei ole helppoa. Tänä päivänä se on vielä entistä vaikeampaa. Riittää, kun katsoo ympärilleen, niin tajuaa, että yhden ihmisen mahdollisuudet muutoksen rakentamiseen ovat vähäiset. Maailma on muuttunut aika erikoiseksi paikaksi. Ympärillä kuuluva huuto on moniäänistä ja usein jopa valheellista.

Jatkan oman kompassini kautta. Tutkin karttoja ja kuljen omaa polkuani eteenpäin. Tänne kerrostaloon kuulen tänään lokkien kirkunan. Paksujen kiviseinien läpi eivät edes lähellä kulkevan Tuusulan väylän autojen äänet kuulu. Nyt keväällä sydäntäni särkee se, etten näe koko aikaa ruohonjuuritasolta luonnon heräämistä. Vielä vuosi sitten saatoin kävellä pyjamassa aamutuimaan ulos ja tuntea, haistaa ja nähdä kevään tulon. Pahoinvointi, jota estää minua nyt menemästä edes vanhalle kotikujalle käymään, tulee kyllä loppumaan. Vuodenkierron mentyä ohitse, saavutan ehkä siinäkin tasapainon.  Ensi vuonna keväällä saapuvat sepelkyyhkyt ovat jo ymmärtäneet, että pihalla ei kasva enää isoja, turvallisia puita, minulle rakkaita mäntyjä.

Kun maaliskuussa 2000 olin ensimmäistä kertaa siellä käymässä, mikä käynti johti talon ostamiseen, ihastuin juuri noihin puihin. Poimin lumettomalta talon seinustalta pienen männynkävyn, joka kulki mukanani siitä lähtien. Se tuli kyllä käsiini viime kesänä, mutta ehkä laitoin sen jo pois. Nostalgia ei ole minun lajini. En voi kuljettaa mukanani muuta kuin aineettomia muistoja. Niitä me vanhat ihmiset olemme täynnä. Niistä ammennan loppuun saakka keräten silti koko ajan lisää. 

Tältä pysäkiltä lähdin useimmiten bussilla Helsinkiä kohti.

Muiden muistot ovat mukana. Kuljetan myös kaikkien tapaamieni ja tuntemieni ihmisten muistoja. Jos elän kovin vanhaksi, niitä ei tarvitse edes enää kertoa minulle, sillä tunnen ne kuten tunnen perheeni jäsenten muistot ja kokemukset melkein kuin omani. Se on sitä selvänäköisyyttä.

En vaan voi lopettaa kirjoittamista tähän, vain tapani mukaan haluan mukaan väläyksen menneestä. Mitä mietin keväällä 2005? Moleskine-muistikirja 1.11.2004 – 22.5.2005 tuli oudosti käsiini. Sillähän on aina jokin merkitys tai se muistuttaa asioista, joita on vielä käsiteltävä. Niitä kyllä riittää.

”30.3.2005 kello 7.20 kotona

Aamuisin aina miettii ja tajuaa. Päivän sekamelska ei ole vielä sotkenut asioita. Nimittäin sitä se on. Olen jo pitkään ajatellut, että vika on vain minussa. Nyt alan pikku hiljaa ymmärtää, ettei se olekaan näin. Vika on organisaatiossa ja/tai vika on meidän työympäristössä. Me emme vain tajua sitä. Muutokset ovat tapahtuneet pikku hiljaa ja olemme tehneet ne itse. Asioita ja syitä syötetään monelta eri taholta. Vika ei ole iässä. Nuoremmatkin alkavat hajota. Pitäisikö sanoa M:lle (silloinen esinainen), että pakene niin kovaa kuin jaksat.

Ja mikä minä olen näitä selittämään, kun kaikki ihmiset ovat tavallaan sairastuneita: Tarvitaan joku ”guru” selittämään asiat, vaikka kerrankin voitaisiin etsiä ratkaisuja omasta väestä. Näkeehän siitäkin jotakin. Kun hetki jutellaan jossakin, kenelläkään ei ole aikaa kuunnella muita vaan koko ajan pälpätetään. Minä muuten jään aina jalkoihin. Sitäkin olen monesti miettinyt. Olenko liian pitkäpiimäinen vai vähän kiinnostava? Enkö ole tarpeeksi nopea? Enhän minäkään aina jaksa kuunnella. Minulla on tasan kolme vuotta aikaa olla siellä työelämässä. Miten pääsen aikaisemmin pois, haluanko aikaisemmin pois? Olenko ylipäänsä valmis eläkkeelle? Tai mitä teen sen jälkeen? Työkseni?”

Tässä maisemia, joita ei enää ole.

Oikeastaan tuo eteeni sattumanvaraisesti tullut pätkä kuvaa tiivistettynä analyysin siitä ja edeltävästä ajasta. Työelämän etenevä huonontuminen, eläkeiän lähestymisen dilemma. Jatkossa pohdin vielä kotipihan asioita, työpaikan vaihtamista, omaa yrittäjyyttä. Oli myös erimielisyyksiä avomieheni kanssa pihan hoidosta (hän olisi halunnut pihalle kasvihuoneet), talon seinustoille hänen keräämistään tavaroista ja pikkuostoksista (olin ostanut silikonisiveltimet pullien voiteluun Ikeasta).  Hän motkotti kaikesta vanhan miehen tavoin masentaen minut ajattelemaan eroa, talon myymistä. 

Helsingissä, uusi linja-autoasema Kampissa oli valmistumassa ja vanhan paikan tilalle oli tulossa jokin taidetori. Jos minulla oli stressaava aika sekä työssä että kotona, niin oli myös ystävilläni. Vietin pitkän tovin käyden läpi kevään 2005 valokuvia. Niistä ei näe suoraan niitä synkkiä säikeitä, jotka tulevat esiin kirjoituksissani. Valokuvat saattavat vääristää totuuden. Niistä ei näy aina paha olo, menneet kriisit, työkiireet, väsymys eikä päänsärky.  Olen huomannut, että otan valokuvia yleensä hyvällä mielellä. Toisaalta kuvista saattaa ihmisen kasvoista nähdä tulevaa, varsinkin, kun tietää, mitä tuli myöhemmin tapahtumaan, ehkä vasta vuosien päästä.  Valokuvat tarvitsevat tuekseen kirjoittamisen.  Nyt huomasin sen selkeästi. Kevät 2005 oli päiväkirjani mukaan selkeästi tasapainon etsimistä. Silloinkin.

Tajusin siinä keväänä, että minun on lähdettävä eteenpäin. Paluuta menneeseen ei ollut enää. Kaikki ei vain aina tapahdu niin nopeasti. Ihmisten pitää olla hienotunteisia toisiaan kohtaan.

Elämä myös täyttyy uusilla asioilla yllättävän nopeasti. Silti vanheneminen ei ole helppoa eikä kivaa. Pitää muistaa, että olemme kaikki samassa veneessä, vaikkemme sitä haluaisi.

Jospa nyt jaksaisi ahertaa niiden vielä tekemättömien töiden parissa. Ja välillä vilkaista karttoja, lukea kirjoja, jatkaa sukututkimuksia ja vain mennä eteenpäin.

Olen käsitellyt vuotta 2005 usein ennenkin. Huomasin sen vasta päästyäni tämän kirjoittamisessa loppuun. Tässä linkkejä aiempiin blogeihini "Merkityksellinen elämä",  "Outo välikirjoitus", "Reputettuja muistoja", "Heijastuksia kultaisessa silmässä".

Sukunimenä Kala

Kevät alkaa tulla vauhdilla. Kerrostalon 4. kerroksesta sen tuloa ei pääse yhtä konkreettisesti seuraamaan kuin ennen omakotitalon pihalta parin askeleen päästä. Tällä viikolla on paljon muuta tekemistä (lähinnä kirjoitushommia), että en ehdi mennä kuljeskelemaan luonnossa niin paljon kuin haluaisin. 

Tyttärenpoikani viime lauantaina Tuusulan kirkon isojen kuusien juurella.

Kuten ennenkin olen usein todennut, pakolliset tehtävät saavat minut kipeästi kaipaamaan vapautta. Onneksi olen aloittanut tämän kertomuksen jo pääsiäisen aikaan. Kun saan tämän julkaistua, voin hetkeksi rauhoittua tekemään niitä muita juttuja. Mikä pistää ihmisen haalimaan itselleen pakollisia tai puolipakollisia tehtäviä kun vaihtoehtona voisi olla vapaus? Mieleeni pyrkii kesken kaiken jostakin menneisyydestä outoja väreitä. Ensin muistan, sitten unohdan, mitä muistin. Se liittyy luonteeseeni, joka on aina halunnut haastaa itseään, ottaa vaikeita tehtäviä, kulkea eturintamassa. Oppia uusia asioita. Yksin. Ilman muiden apua. Jos voisin hypätä historiaan, menneisiin aikoihin, olisin ehkä ollut, kuten jo lapsena haaveilin, tutkimusmatkailija. 

Tammikon tammi ennen sen kuolemaa kesällä 2013

Olen ollut silti omanlaiseni tutkimusmatkailija, mutta eri mielessä kuin edellä tarkoittamani. Olin sitä työelämässä, mikä vaipui historiaan eläkkeelle lähtiessäni. Kun kiinnostuin juuristani, niin sekin on tutkimusmatkailua. Harva se päivä tulee jokin asia, joka pistää minut tutkimaan palan sieltä tai täältä. Tämä tutkiminen ei ole niitä pakollisia tehtäviä vaan inspiroivaa ja mielenkiintoista. Selaillessani eri pitäjien rippikirjoja, katson samalla aluetta, kyliä ja ihmisiä monesta suunnasta. Äskettäin huomasin eräässä blogissani kommentin, joka sai minut taas tutkimaan vähän eteenpäin. Paneutuminen tutkimiseen ei ole oikeastaan ollenkaan harvinaista eikä enää edes mainitsemisen arvoista. Mutta…

Riskien jälkeläisiä kaikki.

Kysymyksen taustaa

Kuka oli Valborg Bertilintytär Kala, joka meni naimisiin Abraham Fredrikinpoika Riskin kanssa Kuolemajärven Karjalaisten kylän Lautarannassa 24.10.1814?

Valborg Bertilintytär Kala syntyi Koiviston Ingerttilässä 31.3.1793 ja tuli vanhempiensa ja sisarustensa kanssa muutamaksi vuodeksi Kuolemajärvelle, jossa syntyi pari sisarusta lisää. Valborgin avioliiton solmimisen aikaan vanhempien perhe asui jonkin aikaa Johanneksen Vahtolassa ja myöhemmin Koiviston pitäjän Eistilän Lepikon tilalla nro 1. Jossakin vaiheessa 1800-luvun alkupuolella perheen sukunimeksi vakiintuu Kala, sopiva nimi meren äärellä asuville ihmisille. Sitä ennen suku on kulkenut ilman sukunimeä.

Lautarannan maisemia 14.7.2012

Valborgin isä Bertil Juhonpoika oli syntynyt Koiviston Ingerttilässä 1760, josta hänet voi löytää rippikirjan sivulta (inhysningar) vanhempineen ja sisaruksineen. Samoilla paikoilla Bertilin vanhempien kanssa on elänyt myös koko Riskin suvun esi-isä Abraham Juhonpoika ennen siirtymistään Uudenkirkon Uskelaan joskus 1740-luvun loppupuolella.  Häneen ja muihin sukujuuriin saatan palata joskus myöhemmin.

Valborgin äidin Maria Simontyttären s.  1771 juuret menevät Johanneksen Riionsaareen. Isä Simo Erkinpoika saattaa olla lähtöisin Patalan kylästä.

Saadakseni tarinaani paikallista väriä maantiedosta. lainasin seuraava tekstin Suomen Koivisto seura ry:n sivulta:

”Koivusaari eli Koiviston saari oli eteläisin ja pinta-alaltaan saarista suurin. Koivusaaren kyliä olivat: Eistilä, Ingerttilä, Jaakkola, Patala, Hyttölä ja Saarenpää.

Koivusaaren pohjoisosan kyliä olivat Eistilä, Ingertilä, Jaakkola ja Patala. Eistilä, Ingerttilä ja Jaakkola muodostivat kiinteän kyläyhteisön, jossa oli yhteensä 95 taloa ja 450 asukasta. Kyläyhteisön alueeseen kuuluivat myös Kirkkosaari, Petäjäsaari ja Susisaari (joka kauppalan perustamisen yhteydessä liitettiin virallisesti kauppalaan). Koiviston kirkko ja hautausmaa sijaitsivat vuoteen 1706 asti Kirkkosaaressa.  Susisaaressa sijaitsi vartioitu hiilivarasto, josta Koiviston satamassa käyneet höyrylaivat täydensivät polttoainevarastonsa. Eistilän kylän nimi viittaa vanhoihin suhteisiin Viroon, Ingerttilän taas Inkerinmaalle. Meren yli on kuljettu jo vuosisatoja sitten.”

Karjalankartat-sovelluksessa voit käydä katsomassa, kuinka kartan näkökulmasta Koiviston saari oli lähella Kuolemajärven kyliä, Muurilaa, Karjalaista ja Seivästöä. Eteläpäässä sijaitsevat Saarenpään rannat saattoi nähdä kaukaisuudessa rannalta katsottaessa. Sillä samalla alueellahan käytiin ankaria taisteluja talvisodan aikana.

Johanneksen kylät sijaitsevat pohjoisempana,  Riionsaari on saari ja Vahtola on vieressä mantereen puolella. 

Vahtola oli ikivanha kylä, jossa sijaitsi myös 1700-luvun puolivälistä alkaen pitäjän kirkko ja jo aiemmin pappila. Aiemmin kirkko lienee ollut lähempänä merta Kirkkosaarella ja Kirkkoniemellä. Vaahtolan kylän nimi on nykyään Sovetski. Monet Karjalassa käyneet ovat yöpyneet aikoinaan Lokki-nimisessä hotellissa. Se sijaitsee juuri tässä kylässä. Minäkin vielä täysin tietämättömänä kaikesta siitä, mitä nyt tiedän, yövyin hotellissa kesällä 1997.  Kävimme jopa lähistöllä olevalla hienolla uimarannalla. Matkoilla ajamme edelleen Johanneksen kirkon paikan ohitse.

Heimo Rumpunen lapsuutensa leikkipaikoilla.

Valborg, jota kutsuttiin ehkä Vapuksi tai Valpuriksi, jäi Kuolemajärvelle ja hänestä tuli esiäiti suurelle joukolle ihmisiä. Hänestä tuli myös minun esiäitini siten, että Valborgin ja hänen puolisonsa Abraham Fredrikinpoika Riskin tytär Helena (joissakin lähteissä Hanna) s. 1824 avioitui Hatjalahteen Taavetti Gabrielinpoika Kirjosen s. 1820 puolisoksi ja he saivat kahden muun tyttären lisäksi Eeva-nimisen tyttären s. 1850, joka vuorostaan 1871 meni naimisiin isoisäni isän Abraham Joosepinpoika Sirkiän s. 1849 kanssa.  

Helena Riskin vaiheista olen kertonut blogissani ”Kurkistan menneeseen”.  Kyseiseen blogiini äskettäin tulleet kommentit pistivät minut jostakin kohtalon oikusta tutkimaan Helenan äidin Valborgin suvun taaksepäin meneviä juuria.  Valborg on siis äitini isänäidinäidinäiti.

Tässä näkyy paremmin koko alue. Lohijoki kuvan keskiössä. Ahvijoki ja myöhempi Mannerheim-linja tulevat kohti rantaa  oikealla. Pienen niemennypykän takana Hiidenpää ja sen takana Kyrönniemen rantoja. Siellä pääteltiin aikanaan olleen Mikael Agricolan kuolinpaikka.  Aivan vasemmalla häämöttävät Koiviston saaret. Siis kirjoituksessa mainitut paikat olivat näköyhteyksin havaittavissa paitsi, että Ingerttilä ja Eistilä ovat saaren pohjoispäässä.

Auttamatta tulee mieleen, että Riskeillä ja Kaloilla on ollut yhteyksiä jo 1700-luvun alkupuolella. Jos vaikka Johan Matinpojan vaimo Helena Johanintytär s. 1722 olisi ollut Abraham Juhonpoika Riskin (Frisk) s. noin 1717 sisar? 

Johanilla ja Helenalla on ollut paljon yhteisiä lapsia, joita en ole vielä seurannut eteenpäin. Perhe löytyy Ingerttilän rippikirjasta 1762 – 1774  (inhyses viimeinen sivu). Jos käsitän Hiskiä ja rippikirjaa oikein, niin edellä mainittu Valborg Kalan isoisä Johan Matinpoika on murhattu 1764. Samalla sivulla näkyy, että ilmeisesti Johan Matinpojan veljen Matti Matinpojan tytär Riitta Johanintytär asuu Kuolemajärvellä. Aikani rajoittaa kaikkien polkujen seuraamista. 

Oikeassa reunassa näkyy Kyrönniemeä, himmeänä taaempana Koiviston saaria.

Lautarantaa ja lähiympäristöä

Rannikolla oli paljon sopivia asuinpaikkoja ja monenlaista työtä. Ihmisten toimeentulo vaati muuttamaan elannon kannalta sopiville paikoilla. Karjalaisten kylän Lautarannassa oli luonnonmuovaama satama, josta vaikkapa Juvanruukin aikoina lienee viety rautaa.  Johan Thorwösten 1600-luvun lopulla perustama Juvanruukin rautatehdas tuhottiin täydellisesti helmikuussa 1704.  Myöhemmin 1700-luvulla paikalla toimi sahalaitos. Myllykin siellä on ollut. Voimansa laitokset saivat Juvajoen putouksesta. 

Lautarannassa on mainittu olleen hyvä satamapaikka, jonne pääsi myös suuremmilla aluksilla. Sieltä rahdattiin puutavaraa Pietarin rakentamiseen. Kyrönniemessä, viereisessä niemessä mainitaan Kuolemajärven historian s. 606 mukaan myös olleen luonnonmuovaama satama. Niemet ovat hyvin lähekkäin. Lautaranta lienee kuitenkin saaneen nimensä puutavarasta. 

Seppo Pirhosen toimittamassa kirjassa ”Paluu muistojen Muurilaan” s. 157 on Väinö Vaitolan  kirjoitus tai kuvaus laivojen lastauksesta, joka selventää, miten tavaroita lastattiin Muurilan kylän rannoilta laivaan. Puutavara, halot, hiekka, kivet, rapa vietiin veneillä laivoille. Teoksen mukaan paras satama sillä puolella Lautarannan lahden vieressä oli Kyrönniemessä samannimisellä lahdella, jossa kirjan mukaan oli aikanaan 1915-1916 pitkä laituri, josta johti lähes kilometrin pituinen kapearaiteinen rautatie niemen selkärannalle.  Venäläinen yhtiö Kyrönniemen Graniitti kuljetti sieltä Pietariin soraa ja hiekkaa laivoihin. (katso s. 157) Mainitun kirjan lopussa on ss. 324 – 325 mielenkiintoinen ja arvokas Sulo Saarenpään piirtämä kartta, jossa on kuvattu Muurilan kylän talot ja muut paikat kuten satamien paikat.

Lautarannassa rakennettiin laivoja. Ainakin 1880-luvulla avoimen meren aikaan kulki välillä Joensuu-Pietari useita höyrylaivoja, joissa kuljetettiin ihmisiä ja rahtia. 1900-luvun alussa liikennöi myös Höyrylaiva Pohjola välillä reittiä Viipuri-Koivisto-Kuolemajärvi. Laiva pysähtyi Lautarannassa. Aikataulu löytyy Kansalliskirjaston sanomalehtiarkistosta.

Karjalaisten kylään Lautarannasta oli muutama kilometri.  Seivästön Tammikkoon, viereiseen niemeen riskiläiset siirtyivät jossakin vaiheessa. Siellä myös äitini ja hänen sisaruksensa syntyivät. Metsän poikki on lyhyt matka Lautarannasta Tammikkoon. Jos sinua kiinnostaa, voit tutkia aluetta nyt käyttäen tätä Googlen karttaa, johon olen merkinnyt eteeni tulleita paikkoja. Koiviston kohteet olen merkinnyt myös karttaan. Kartta elää edelleen. 

Saattaa olla, ettei minulla ole koskaan mahdollisuutta oleskella tuolla alueella pitempään ja tehdä paikallisia havaintoja kuten muutama vuosi sitten haaveilin.   Olen onnellinen siitä, että nämä sukujeni kotipaikat ovat siellä useamman kerran käytyäni iskostuneet mieleeni. Voi sitä riemua, kun pääsen kuljeskelemaan siellä.  Halutessani voit käydä lukemassa tämän blogini, jossa intoilin keskellä metsää Karjalaisten kylässä. Harhailu on veressä.

Minusta oli aikanaan aloittaessani sukututkimusta ja löytäessäni tuon Valborg Kalan, vaikea uskoa, että hänen sukunimensä oli Kala. Tosiasia on kuitenkin, että sukua on levinnyt myös Koivistolla ainakin Valborgin veljen Paul Bertilinpoika Kalan pojan Matti Paulinpoika Kalan perillisten kautta Saarenpäässä Koivistolla. Myös veli Philip jatkoi sukua Koiviston Eistilässä.  Samoin sisar Ulrika Koiviston Ahtialassa. Kala-sukunimellä löytyy henkilöitä tänäkin päivänä. He saattavat aivan hyvin olla tätä samaa sukua.

Pieni ihminen on ihmeissään aavan meren rannalla. Näkymä merelle keskelle Suomenlahtea saattaa olla kohti Seiskaria ja siellä lähistöllä olevia saaria. Seiskarin majakka näkyi kuulemma hyvällä säällä.

Valborg Kalan ja Abraham Riskin perillisiä

Valborg Kala (1793 - 1873) ja Abraham Fredrikinpoika Riski (1791 - 1833) saivat Lautarannassa asuessaan ainakin yhdeksän lasta, olen suomentanut nimet tähän sukututkimusopettajani  Teuvo Ikosen ohjeiden mukaan. Suluissa kastenimi, kaikkien osalta en lähde muuttamaan tietoja.

Lapset:

Katariina (Catharina), s. 3.11.1815 Kuolemajärvi, Lautaranta, k. 13.11.1815 Kuolemajärvi

Fredrik, s. 6.1.1817 Kuolemajärvi, Lautaranta, k. 13.1.1817 Kuolemajärvi, Lautaranta.
.

Antti (Anders), s. 25.11.1817 Kuolemajärvi, Lautaranta, k. 7.12.1817 Kuolemajärvi, Lautaranta.

Jooseppi (Joseph), s. 6.3.1819 Kuolemajärvi, Lautaranta, k. 22.3.1819 Kuolemajärvi, Lautaranta.

Maria, s. 28.6.1820 Kuolemajärvi, Lautaranta k. 5.6.1856 Kuolemajärvi, Yläkirjola Puoliso: 11.12.1839 Salomon Peterinpoika Sinkkonen, s. 10.6.1814 Kuolemajärvi, Juva, k. 3.1.1876 Kuolemajärvi, Yläkirjola. Vanhemmat: Peter Juhonpoika Sinkkonen, s. 29.3.1778, k. 26.4.1825 Kuolemajärvi, Juva ja Eeva Yrjöntytär Ilonen, s. 9.11.1781, k. 12.2.1834.Maria ja Salomon saivat ainakin viisi lasta, jotka kaikki kuolivat lapsina.

   

Fredrik, seppä, s. 20.7.1822 Kuolemajärvi, Lautaranta, k. 2.9.1877 Kuolemajärvi, Seivästö n:o 4. Kirkkoraati, valittu virkaan 1870, Abraham Joosepinpoika Sirkiä tuli "kasvattipojaksi" Karjalaisista perheineen.Puoliso: 27.7.1851 Beata Juhontytär Vyyryläinen, s. 8.5.1833 Kuolemajärvi, Kirkonkylä, k. 3.1.1882 Kuolemajärvi, Seivästö, vanhemmat: Juho Matinpoika Vyyryläinen, s. 5.11.1809 Kuolemajärvi, Taatila ja Anna Antintytär Ilonen, s. 1811, k. 17.5.1842.

Helena, s. 29.11.1824 Lautaranta, Kuolemajärvi, k. 20.12.1899 Kuolemajärvi, Hatjalahti,  puoliso 1: 17.9.1843 Taavetti Kaaprielinpoika Kirjonen, s. 6.11.1820 Kuolemajärvi, Hatjalahti, k. 31.7.1868 Kuolemajärvi, Hatjalahti n:o 5. Vanhemmat: Gabriel Johaninpoika Kirjonen, s. 1.1.1787 Kuolemajärvi, Hatjalahti, k. 23.3.1840 Kuolemajärvi, Hatjalahti ja Maria Jaakontytär Kirjonen, s. 22.3.1792 Kuolemajärvi, Hatjalahti, k. 8.8.1870 Kuolemajärvi, Hatjalahti.

puoliso 2: 19.6.1870 Samuel Abrahaminpoika Rusi, s. 18.7.1824 Kuolemajärvi, Karjalainen n:o 2, k. 7.5.1884 Kuolemajärvi, Karjalainen. Avioliitosta ei lapsia.

Avioliitosta 1. syntyi ainakin kahdeksan lasta, joista kolme tytärtä jatkoivat sukua, muut kuolivat lapsina. Tässä sukua jatkaneet tyttäret:

Katariina Taavetintytär Kirjonen, (äiti Helena Riski), s. 22.4.1848 Kuolemajärvi, Hatjalahti., 14.11.1921 Kuolemajärvi, Karjalainen, puoliso: 18.12.1864 Tahvo Erkinpoika Kukko, s. 22.12.1838 Kuolemajärvi, Karjalainen, k. 6.6.1898 Kuolemajärvi, Karjalainen. Vanhemmat: Erkki Mikonpoika Kukko, s. 28.4.1807 Kuolemajärvi, Karjalainen, k. 29.7.1840 Kuolemajärvi, Karjalainen ja Beata Tahvontytär Matikainen, s. 19.1.1815 Kuolemajärvi, Karjalainen, k. 5.10.1876 Kuolemajärvi, Karjalainen.

Eeva Taavetintytär Kirjonen, (äiti Helena Riski), s. 13.11.1850 Kuolemajärvi,Hatjalahti, k. 28.3.1931 Kuolemajärvi, Seivästö. puoliso: 24.9.1871 Abraham Joosepinpoika Sirkiä, s. 13.5.1849 Kuolemajärvi, Karjalainen, k. 27.3.1903 Kuolemajärvi. Vanhemmat: Jooseppi Tahvonpoika Sirkiä, s. 3.7.1803 Kuolemajärvi, Karjalainen, k. 28.5.1859 Kuolemajärvi, Karjalainen ja Helena Paulintytär Kukko, s. 17.4.1803 Kuolemajärvi, Karjalainen, k. 20.11.1867 Kuolemajärvi, Karjalainen.

Maria Taavetintytär Kirjonen, (äiti Helena Riski), lautamiehen vaimo, s. 11.7.1853 Kuolemajärvi, Hatjalahti, k. 26.3.1909 Kuolemajärvi.Puoliso: 25.6.1871 Matti Samuelinpoika Kirjonen e. Kilkki, s. 6.3.1849 Kuolemajärvi, Karjalainen n:o 4, k. 18.3.1924 Kuolemajärvi, Karjalainen.Vanhemmat: Samuel Johaninpoika Kilkki, s. 14.2.1823 Kuolemajärvi, Karjalainen n:o 4, k. 14.4.1893 Kuolemajärvi, Karjalainen ja Beata Simontytär Muurinen, s. 26.7.1828 Kuolemajärvi, Muurila.

Emanuel, s. 28.3.1827 Kuolemajärvi, Lautaranta, k. 22.12.1828 Kuolemajärvi, Lautaranta.

Paavo (Paul), s. 20.1.1829 Kuolemajärvi, Lautaranta, k. 1.7.1834 Kuolemajärvi, Seivästö.

Kuolemajärven vanha kirkko (Museovirasto) Wikipedia: Toinen Kuolemajärven kirkko valmistui vuonna 1759 Kirkkoniemeen, jossa Kuolemajärven kirkot tämän jälkeen sijaitsivat. Tämä kirkko oli puinen ristikirkko, jossa oli erillisenä rakennuksena kellotorni (valmistui 1786). Kirkossa oli runsaasti maalauksia, mutta tässäkin kirkossa oli alttaritaulun paikalla ikkuna. Osa näistä maalauksista on nykyisin Kansallismuseossa, jonne ne siirrettiin kirkon purkamisen yhteydessä. Uuden kirkon rakentamista oli suunniteltu jo 1887, mutta vasta 1899 tilattiin Josef Stenbäckiltä uuden kirkon piirustukset. Tämä kirkko purettiin vuonna 1901, vaikka uusi kirkko ei vielä ollutkaan valmistunut.

Riskit

Abraham Fredrikinpoika Riskin isä Fredrik Abrahaminpoika Riski (1750 – 1804) tuli Kuolemajärven Karjalaisten kylään Uudenkirkon Uskelasta noin 1781 nuoren perheensä kanssa. 

Sepän ammatti kulki suvussa, isä Koivistolta Uudenkirkon Uskelaan tullut isä Abraham Johaninpoika (1717 – 1771) oli seppä, samoin veljet, niin myös Fredrik. Perhe asui rippikirjan mukaan Lautarannassa. Ensimmäinen vaimo Beata Juhontytär Parkkari kuoli 1789 ja uudeksi vaimoksi löytyi Juvanruukilta Susanna Ristontytär Leskinen (1772 -1840), jonka kanssa  Fredrik avioitui 1790.   

Valborg Kalan tuleva puoliso Abraham Fredrikinpoika Riski syntyi sisarussarjan ensimmäisenä 1791.  Ensimmäisen avioliiton lapsia Beata Parkkarin kanssa oli kolme, joista kaksi vanhinta tytärtä kuoli lapsina, mutta 1787 syntynyt tytär Ulrika jäi henkiin ja avioitui Muurilan kylään Antti Erkinpoika Muurisen kanssa. Heidän poikansa Fredrikin pojan Antin pojan Fredrikin poika oli kuolemajärvisten hyvin tuntema Tatu Muurinen, jonka jälkeläisille olen siis tätäkin kautta melko läheistä sukua kuten myös esiäitini Margareta Kamparin kautta, josta kirjoitin täällä. Kaukaisempia sukuyhteyksiä löytyy myös Kirjosten ja Juvien kautta.

On mielenkiintoista tutkia näitä sukujen kiemuroita. Tunnen molempien vanhempieni suvut taaksepäin sen verran hyvin, etten ole vielä lähtenyt tutkimaan serkkuja DNA-tutkimuksen kautta. Minulla ei ole edes siihen aikaa.  Omien sukujuurteni lisäksi monen tuntemani kuolemajärveläistä syntyperää olevan sukujuuret ovat tiedossani. Äitini äidin kautta, jonka sukujuuret ovat vähän hämmentäviä, olen joka tapauksessa sukua lähes kaikille kuolemajärvisille suvuille. Samoin äitini isän kautta löytyy hurjan paljon yhteyksiä. Mutta isovanhempani eivät näytä olleen keskenään sukua, mikä on aika ihmeellistä.

Nyt sitten siirrän katseeni hämäläisen sukuni puolelle, sillä ensi lauantaina meillä on vuosikokous ja seminaari syntymäpitäjässäni Rengossa, samassa paikassa, jossa vietimme Sirkiän sukukokousta 2014. On hyvä saada kaikki jutut tehtyä ennen kokousta.

Kivien kääntely verissä.

.