perjantai 16. maaliskuuta 2018

Ilot ja surut samassa säkissä



Pitääkö minulla olla aina kädessä tai pöydällä vieressä jokin vanha tekeleeni, päiväkirjan sivu, kirje, vanha blogi, kun alan kirjoittaa. Vähän niin kuin pikkulapsella kävelemään opetellessa? Muuten sorrun liian pitkään aloitukseen, jahkaan niitä näitä, selityksiä sille, miksi juuri nyt, tänään on näin tai noin. Elän saamattomuuden ja aikaansaavuuden välitilassa. Selitys voisi olla pitkässä vuosien pakkotekemisen vaiheessa, josta olen nyt yrittänyt irrottautua. Osa harrastuksistani on kärsinyt ja tulee kärsimään, kun pyristelen vapauteen. 


Kaikkea ei missään nimessä tarvitse selittää. Kyllähän te kaikki tiedätte, kuinka monimutkaisen kekseliäs ihmisen mieli on. Kun koko elämä on ollut yhtä suorittamista, siitä irtautuminen on todella vaikeaa. Tyhjä tila tahtoo täyttyä joka tapauksessa, kun ihminen alkaa keksiä sille korviketta.

Kaiken lisäksi minulla on se ongelma, että olen hukassa kaikkien aiheiden kanssa, joista haluaisin ja voisin kirjoittaa. Valinta niiden välillä on vaikeata. Siksi annan valinnan tulla itsestään eikä se usein ole yksikään niistä aiheista, jotka ovat jonossa. Mitä teet? 

Lisään sen lipaston päällä olevan kuvan tänne myöhemmin. Nyt se pakenee minua.
 Katson silloin tällöin  ”lipaston” päällä olevaa valokuvaa noin vuodelta 1916 - 1917, kuvaa, jossa parin vuoden ikäinen äitini istuu niin tutun näköisenä oman äitinsä sylissä. Hänen isänsä istuu vieressä ja paljasjalkainen, pari vuotta vanhempi isosisko Lempi seisoo vanhempien välissä. Se on vanhin kuva äitini karjalaisesta perheestä. Joku kiertelevä valokuvaaja on asettanut perheen istumaan metsä takanaan. Melkein tunnistan paikan tai kuvittelen tunnistavani. Äidin äidillä Ainolla on maata laahaava, musta hame päällään. Isä Abrahamilla puku ja kengät.

Kuva, paikka ja niistä lähtevät ajatukset vievät aina askeleen eteenpäin. Tuossa kuvassa perheen isä on noin kolmekymmentä vuotias ja äiti viisi vuotta nuorempi. Kaksi tyttöä oli tullut maailmaan. Keväällä 1917 syntyisi ensimmäinen poika. Ehkä valokuvaaja oli kiertänyt paikkakunnalla syksyllä 1916? Pariskunta tulisi saamaan vielä paljon lapsia, yhteensä kahdeksan poikaa ja kolme tyttöä lisää. Pojista yksi poika samoin yksi tytöistä kuolisi jo lapsena. Abrahamilla ja Ainolla olisi kasvatettavana ja elätettävänä aikuiseksi asti yhteensä kolmetoista lasta.  Lapset syntyivät välillä 1913 – 1934. Viimeisen lapsen Yrjön syntyessä syksyllä 1934, vanhin, kuvan lettipäinen tyttö, Lempi oli täyttänyt jo 21 vuotta. Näistä lapsista on vielä yksi elossa.

Nämä lapset saivat yhteensä 22 lasta, joilla on liuta lapsia ja lapsenlapsia. Yksi kuvassa olevan äidin, mummoni lapsenlapsenlapsenlapsenlapsikin, nyt vuoden ikäinen Veini on syntynyt, jonka isomummi olen minä. Elämme aivan toisenlaisessa maailmassa kuin sata vuotta sitten.  Siihen muuttumisaiheeseen en jaksa enkä edes halua paneutua. 


Ajatus katkeaa kesken kirjoittamisen, koska tauosta tuli vuorokauden pituinen. Vaikka historia, sukututkimus ja kaikki niihin liittyvät aiheet ovat useimmiten inspiraation lähteitäni, nekään eivät aina jaksa viedä rutiinitehtäviä pidemmälle.

Aloitan kirjoittaa jokaista blogiani milloin sattuu ja usein myös miten sattuu. Useita kirjoituksia jää ja on jäänyt kesken, mutta silloin tällöin jatkan pari päivää aiemmin aloittamaani. Voin melkein pahoin ajatellessani kaikkea muuta keskeneräistä tekemistäni. Mutta minun ei oikeasti ole mikään pakko tehdä yhtään mitään valmiiksi. Eihän?


Ehkä teillä muillakin on tällaisia vaiheita elämässänne? Tekisi mieli aloittaa jotakin uutta, mutta irtautuminen kaikesta aiemmin aloittamasta on vaikeaa. Sehän kuulostaa melkein ”sapattivapaalta”, kun työstä saada irtiotto. Mutta entä tässä vaiheessa, kun on jo melkein vanhuuden portilla? 

Tämän kirjoittamisen aloitin jo pari päivää sitten katselemalla sitä valokuvaa, josta olen jopa teettänyt postikortin. Tosin postikortteja tulee enää harvoin lähetettyä. Niitä minulla on muutenkin monen monta laatikkoa täynnä sekä käyttämättömiä että käytettyjä.  Innostukset ovat hetkellisiä.

Ensi viikolla olen pari päivää Viipurissa. Olen myös ilmoittautumassa ensi heinäkuun alussa Karjalan matkalle, vähän erilaiselle kun aiemmin, mutta kohteena on kuitenkin myös Viipuri ja Kuolemajärvi. Sisareni odottaa, että päättäisimme matkasta jonnekin lämpimään toukokuun alussa, vetkuttelen, en halua. Mutta jos jaksat lukea tämän loppuun, niin saat tietää, miten saamattomuuteni muuttuu aikaansaavuudeksi hetkessä, kesken kaiken, kirjoittamisen lomassa. Yllätyn välillä itsekin.


Joskus iltamyöhään sorrun katselemaan vanhoja valokuviani, viime aikoina digitaalisia kylläkin, niitä, joita olen ottanut digikameroillani alkaen vuodesta 2004. Ei pitäisi, mutta pitää. Valokuviin hurahtaa mielettömän paljon aikaa. Kun käyn niitä läpi, valitsen sieltä samalla mielenkiintoisimmat ja osan myös blogiani varten. Eilen illalla oli vuorossa 2010.  Kuvat tuovat mieleen jo melkein unohtuneita asioita. Kaiken lisäksi olen ottanut valokuvia usealla eri kameralla. Kuvat ovat kamerakohtaisesti aikajärjestyksessä. Joka kerta kuvaviidakkoon sukeltaessa huomaan erilaisen näkökulman.  Siksi tähän blogiin liitän osan niistä kuvista. 


Olihan tuo vuosi 2010 aikamoinen vedenjakaja, joten siihen palaamisia tullee minulla riittämään. On ällistyttävää lukea päiväkirjasta maaliskuun puolivälissä, kohdasta, joka aukeaa ottaessani kirjan esiin, kuinka samanlaista on ollut nyt. Olen juuri värjännyt hiukseni kuten tein eilen, kun harmaata juurikasvua alkaa pukata otsalle ja päälaelle. Olen alavireinen ja häpeilen itseäni. Kun menen jonnekin, haluaisin mielelläni jonkun muun mukaan, jotta kukaan ei huomaisi minua vaan olisin vain mukana oleva ”sanallinen kupla”, joka puhua pälpättää.

Uskomatonta, että samalla tavalla ajattelin tällä viikolla täsmälleen kahdeksan vuotta myöhemmin, kun keräsin voimani lähteäkseni ihmisten ilmoille. Menin maanantaina Keravan kirjastoon kuuntelemaan luentoa Ellen Thesleffistä. 


Hanna-Reetta Schreck on kirjoittanut hänestä viime vuonna ilmestyneen elämäkerran ”Minä maalaan kuin jumala.”  Ellen Thesleffin elämä ja taide. Teos. 400 s. ja hän piti kirjastossa hyvän esitelmän aiheesta. Tässä linkki Helsingin Sanomien artikkeliin, jossa kerrotaan kirjasta. Linkki-sanaa klikkaamalla pääset vaikka kesken blogini lukemisen lukemaan tekstin ja paluulla pääset takaisin tänne.  Kyllä kannatti mennä. Taide-ja kulttuurihistorioitsija Hanna- Reetta Schreck on valmistelemassa aiheesta väitöskirjaa Turun yliopistolle. Hän kertoi myös, että kuratoivansa Ellen Thesleff-näyttelyn HAM Helsingin taidemuseoon keväällä 2019. Tästä linkistä pääset hänen hienolle kotisivulleen.

Sairaus oli alkanut jo myllertää minussa, koska pohdin paljon jaksamistani. Kuvistahan se ei näy, ne antavat paljon positiivisemman kuvan. Vaikka omissa kuvissa näytän kyllä aivan yhtä kauhean näköiseltä kuin nyt. Vaikka pohdin terveyteen liittyviä asioita, en silti rohjennut edes kysyä lääkäriltä vastauksia kysymyslistaani, jonka kirjoitin päiväkirjan sivulle.  Piti näyttää vahvalta.

Maaliskuun puolivälissä 2010 oli vielä kovat pakkaset. Elämä on täynnä toimintaa, lapsenlapset, taidehistorian opiskelu, kamerakurssi, ystävät, laaja kirjeenvaihto, paljon ideoita ja suunnitelmia. Luovuus voi hyvin. Käsittelin tuota samaa ajanjaksoa kuvien kera blogissani jo 1.9.2017 ja osa tässä tekstissä lienee sen toistoa.  Onko siellä jotakin, joka kaipaa lisätarkastelua? Se on kysymys itselleni.

”Aamulla kissa istui penkillä ikkunani edessä. Naapurin kissa. En halunnut pyytää sitä sisälle, varmaan se olisi mielellään tullut. Kissalle siitä saattaa tulla tapa. Ihminen tulee paljon jäykemmäksi vanhetessaan. Toisaalta entinen joustavuus säilyy, mutta jäykkyys ilmenee muualla. Jos olisin ollut lapsi, olisin hetkeäkään miettimättä hakenut kissan sisälle, antanut sille ruokaa, silittänyt. Nyt vain katsoimme toisiamme hetkisen ikkunan läpi.”

On toki aika tylsää juuttua kuukausikausiksi tai minun kohdallani vuosikausiksi samaan risukasaan, mutta… 


Olen liimannut edellä mainitsemani päiväkirjan väliin vaikka millaisia lehtileikkeitä, teksteinä ja kuvina. Yhdessä lehtileikkeessä Irja Seetula, Markkulan sukuseuran perustajajäsen ja pitkäaikainen sihteeri, yksi edeltäjistäni ko. seuran sihteerin tehtävässä ilmoitti Suomen Senioriliike ry:n lehdessä nro 1/2010 otsikolla ”Elää  -  vai olla elossa? Kohdata ihminen ihan oikeasti” pitävänsä luentoja ikäihmisen elämänlaadusta. Irja oli syntynyt 1925 ja hän kuoli viime vuoden toukokuussa. Hän opiskeli elämässään vasta myöhemmin ja teki lisensiaattitutkimuksen 73-vuotiaana juuri kyseisestä aiheesta. Tohtoriksi hän ei ehtinyt. Hän soitteli minulle joskus kuten myös seuran sukututkija. Oli mahdollista, että minut olisi jo silloin vedetty ko. sukuseuran toimintaan mukaan. En kuitenkaan suostunut silloin vaan vasta keväällä 2015 melkein sattumalta jouduin ko. sukuseuran hallitukseen.


Löydän päiväkirjan välistä myös isänpuoleisen serkkuni käyntikortin, jonka sain käydessäni yllätysvierailulla hänen luonaan kesällä. Olimme Artun, tyttärenpoikani kanssa kotimatkalla pohjoisesta. Tämä blogini oli välikappale myös siihen, että sain viime vuonna kuulla hänen kuolleen. 

Elämä menee eteenpäin.  Pitää välillä nipistää itseään, että ymmärtää olevansa tässä ja elossa, kun jo viimeisimmän vuosikymmenen aikana on tapahtunut niin paljon, että sitä on vaikea käsittää.  Viime viikolla rakas ystäväni ja pikkuserkkuni ilmoitti miehensä kuolleen. Vietin heidän luonaan paljon aikaa ja saan kiittää suuresta avusta vaikeina aikoina. Sydäntä kirpaisee, kun ajattelen ystäväni jääneen yksin ja melkein tunnen hänen tunteensa.  Täältä löydät tekstin siltä ajalta, kun viimeisen kerran kävin heitä tapaamassa. Omituista oli nyt huomata, että taidan olla kadottanut osan valokuvista, jotka sillä kertaa otin. Etsintä jatkuu. 


Asioita ei voi nopeuttaa, muttei myöskään hitauttaa.  Tarkoitan sitä, että toisille saattaa olla vaikea ymmärtää, kun käsittelen usein surullisia asioita, pohdin elämän särmäkohtia ja vedenjakajia tällaisena aikana, kun suosimme jotakin muuta. Mutta kannattaa muistaa, että vaikeneminen suruista ja ikävistä asioista saattaa mullistaa ihmisten maailman, olla pahasta.  Kantakaamme siksi surut ja ilot samassa säkissä!

Yllätyspyörre aiheutti eilen sen, että tilasimme siskoni kanssa matkan toukokuun alkuun. Toinen mainitsemani matka kesällä Karjalaan odottaa vahvistusta. Piti ottaa vihdoin se piilossa oleva rohkeus esiin.  Näistä sitten joskus aikanaan!





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti