torstai 29. maaliskuuta 2018

Entisillä mannuilla


Edellisen blogini julkaisin maaliskuun puolessa välissä.  Mutta niin vain aika mennä hurahtaa ohitse usein turhanpäiväisten asioiden täyttäessä päivät. Harrastan erityisen lahjakkaasti myös lorvimista, lököttelen sohvalla katsellen sarjoja, dokumentteja ja elokuvia. Joskus on hyvä vääntäytyä ovesta ulos johonkin tapahtumaan, jonka aihepiirin koen mielenkiintoiseksi. Tai joskus yllättäen eteen tulee mahdollisuus pidempään matkaan. Pakolliset tehtävät tuntuvat tuollaisten poikkeamien jälkeen liikahtavan eteenpäin. Suoraan sanoen olen opetellut tulemaan ulos suorittamisesta, vaikka onhan se vaikeata.


Lähdin taannoin ystäväni kanssa seuraamaan Reuna Kustantamon järjestämää tilaisuutta Lottamuseolle. Kustantaja henkilöityy Tarja Tornaeukseen, joka muistaa vinkittää näistä tilaisuuksista. Hän asui aiemmin miehensä kanssa Tuusulan Rusutjärvellä, mutta he muuttivat jonkin aikaa sitten Myllykoskelle, josta käsin he hoitavat liiketoimintaa. Osuimme nyt seuraamaan Arvo Tuomisen kirjan ”Sankarikaupunki Pietari” esittelyä. Viime joulukuussa olimme kuuntelemassa Helena Miettistä teoksen ”Rajamailla” taustoista ja historiasta. Molemmat kirjat löytyvät kustantamon kirjojen joukosta, jonne pääset yo. linkistä. Sattumalta niiden aihepiirit sivuavat omia kiinnostuksen aiheitani, Karjalan kannasta ja nyt Pietarin aluetta, vanhaa suomalaista aluetta, joka kuului aikoinaan Inkerinmaahan.

Kaikki kuvat tässä blogissa ovat Viipurista.
On todella mielenkiintoista kuunnella muiden ajatuksia asioista, joista on itse muodostanut omanlaisensa mielikuvan. Se oma ajatus minun osaltani on jo aika pitkään ollut omani enkä ala väitellä siitä muiden kanssa. Kun kerää tietoa, tutustuu erilaisiin lähteisiin ja jättäytyy juorujen ja pinnallisten mielipiteiden ulkopuolelle, huomaa menneensä ennakkoluulojen ulkopuolelle. Suomalaisilla on yllättävän paljon ennakkokäsityksiä Venäjän maasta. Ne muovautuvat montaa kautta. Tuntuu, että niitä jopa halutaan ylläpitää jatkossakin. 

Minun tapani on ollut paneutuminen historian kautta. Toisaalta se historia on juuri saanut suomalaiset pelkäämään idän uhkaa. Toisaalta tiedon hankinta, erilaisten mielipiteiden ja kokemusten kuuntelu ja käsittely auttavat pitämään järjen äänen voimassa sen sijaan, ettei mene vain tunteiden mukana. Ryssänpelko ilmenee monella tavalla. 


Liitin tähän kuvan samasta paikasta Viipurissa kahdesta eri suunnasta kuvattuna talvella ja kesällä, koska oppaani kiinnitti huomioni noihin puun takana oleviin kumpareisiin. Siinä vieressä oli vähän ylempänä aikoinaan Viipurin uusi tuomiokirkko ja aivan tuossa vieressä on nyt muistomerkki Viipuriin haudatuille.  Samalle paikalle haudattiin joukkohautaan Viipurissa ammuttuja ja murhattuja valkoisia sotilaita 1918. Käy lukemassa Villimiehen blogi tästä linkistä.
Olen monta kertaa nostanut esille, miten suhtauduin itse aluksi asioihin. Kun tiesi päällisin puolin, miten historian tapahtumat olivat kohdelleet vanhempiani, heidän sotakokemuksiaan, äitini sukua, kaikkia karjalaisia, niin reagoin aluksi voimakkaasti. Se näkyi ensimmäisillä Karjalan matkoillani. Tulin kotiin intoa täynnä kauhistellen monia asioita ja Karjala-takaisin huudoin. Äitini ei oikein ymmärtänyt asennettani, mutta varmaan viisaana ihmisenä ajatteli, että kyllä tytär vielä oppii. Niinhän kävi. Tahtoo vain aika loppua kesken.

Viipurin kaupungin kirjasto oli ennen Aallon kirjastoa tässä rakennuksessa Punaisenlähteen torin varrella. Alvar Aallon suunnittelema uusi kirjastorakennus valmistui 1935. Tässä linkki Wikipedian tietoihin.
Kuunnellessani Arvo Tuomisen ajatuksia ja yleisön kommentteja Pietarista, tuli mieleeni kirjoittaa ylös muistoni ensimmäisestä kontaktistani naapurimaahan, joka oli silloin vielä Neuvostoliitto eli salaperäinen sosialististen neuvostotasavaltojen liitto.  Kirjoituksissani olen usein viettänyt aikaa alueella, entisen Suomen mailla ja käynyt jopa Pietarissa. Sinne suuntaan veri vetää kovasti. Pietarin suuruus hiukan arveluttaa, koska siellä pitäisi viivähtää enemmän kuin pari vuorokautta. 

Tein ensimmäinen matkani itäiseen naapurimaahan alkukesästä 1976. Kertomuksen kirjoittaminen vaikeutui, kun en löytänyt omasta kaaoksestani heti materiaalia ja ottamiani valokuvia. Matkan ajankohtakin oli aluksi epäselvä. Jossakin on kyllä aivan varmasti tallella kalenteri, jonka sivuilla on pätkä venäjänkielistä tekstiä. Otin matkalla myös runsaasti valokuvia, nekin ovat jonkun laatikon uumenissa, eivät albumeissa. Jopa valokuvien negatiivit ovat tallella. Tällaisessa tilanteessa omat riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet alkavat tulla ulos, kun niille tulee vihdoinkin aikaa.  Minulle tuli hetkessä melkein hätä löytää kaikki siihen matkaan liittyvä ja sitä ympäröivä.


Odottava työn määrä alkaa kauhistuttaa. Vaihtoehtona käsittelylle on, että heitän paperit ja kaikki laatikot suoraan roskikseen tai vien poltettavaksi. Koska muuttojen yhteydessä olen järjestellyt papereita ja valokuvia uudelleen, on vaikea löytää juuri sitä, mitä tarvitsee. Eräästä saatuja postikortteja sisältävästä laatikosta tuli esiin vanhempaa tavaraa mm. kortti  Leningradista tyttärelleni isovanhempiensa luo. Päivämäärä on 13.6. Vuosi puuttuu, postimerkki puuttuu ja postileimasta ei saa selvää, mutta olen kaikesta muusta voinut päätellä vuoden olleen 1976, jonka jo mainitsin tuolla alussa. Sillä kertaa jouduin jättämään asian tähän. Samalla se hautuu mielessäni ja käsittelen myös muita sen ympärillä olevia asioita, joita en ole vielä halunnut pintapuolista kommenttia lukuun ottamatta halunnut edes käsitellä.


Äitini kävi sisareni kanssa Karjalan kannaksella, Neuvostoliitossa kesällä 1977. Se oli hänen ensimmäinen matkansa alueelle sieltä lähdön jälkeen kesällä 1944.  Tein taas mieltä raastavan, tuloksettoman valokuvapinkka- ja valokuvakansion etsinnän. Aivan hirveää. Kaikki hajamielisenä tekemäni uudelleenjärjestelyt ovat tehneet vain hallaa omalle arkistolleni. Kaikki on toki tallessa, mutta pakenee minua.  Ehkä sillä on jokin kiero tarkoitus. En edes jaksa nyt suunnitella arkistoprojektia saadakseni kaikki hallintaan.

Kirjoitan neljänkymmenen! vuoden takaisesta jännittävästä matkastani joskus myöhemmin. Eipä se taida muita kiinnostaa kuin itseäni. No, itselleni tätä blogia kirjoitan, vaikka on kiva, jos joku viitsii lukea. 

Piipahdus Viipurissa

Saadakseni tähän kirjoitukseen jotakin järkeä, palaan viime viikkoon. Vietin kaksi päivää nykyisessä naapurimaassa, Venäjällä ja entisessä suomalaisessa kaupungissa Viipurissa. Kaupunki oli aikoinaan koko Ruotsin valtakunnan suurimpia ja tärkeimpiä kaupunkeja. Nyt se on syrjäinen, rapistunut ja hiljainen kaupunki Venäjän lännen rajalla. Suomalainen minä kokee yllättävä kyllä jostakin syystä siellä aina olonsa turvalliseksi.  Niin nytkin. Viipuri tuo tavallaan myös mieleeni omat sekaiset arkistoni, mutta positiivisella tavalla. Lähden kaivelemaan Viipuria vähän samalla tavalla. Voin sen sitten taas jättää paikalleen ja löydän sen seuraavalla kerralla samanlaisena. Hiljaisena muistomerkkinä kaukaisesta menneisyydestä. Sekin saattaa muuttua joskus, mutta se ei ole minun huoleni kuten rapistuneet sekaiset arkistoni.

Toimme edes hiukan eloa kaupunkiin.  Ensimmäisen päivän iltana olimme Espilässä ravintolan ainoita asiakkaita. Samoin olin oppaani kanssa toisena päivänä joka kerta ravintolaan pistäytyessämme  ainoita kävijöitä. Arkistossa olimme vain me ja sen työntekijät ja metelimme. 

Toisen päivän aamuna. Kuvasta puuttuu yksi.
Viipurin arkisto (Leningradin oblastin valtionarkisto) oli vierailumme pääkohde. Sekoitimme arkiston henkilökunnan elämän kahdeksi päiväksi.  Meitä asiakirjoihin paneutuvia oli mukana seitsemän henkilöä. Lisäksi mukana oli matkan vetäjä Pro Sorvali-yhdistyksen Galina Pronin ja paikallinen yhteyshenkilö. Jokaisen pöydälle tutkimushuoneeseen oli kasattu etukäteen tilatut asiakirjakansiot. 

Oma matkani alkoi aamuvarhain kotoa. Olin herännyt jo kolmen maissa ehtiäkseni valmistautua ja juoda aamukahvin. Tyttärentyttäreni mies tuli reilusti ennen viittä viemään minut Keravalle, jossa sitten odottelin  5.26 tulevaa R-junaa. Helsingissä löysin heti hallista osan ryhmän jäsenistä ja pian suurin osa meistä oli paikalla. Matkalla mukaan liittyivät henkilöt Tikkurilasta ja Lahdesta.  Juna lähti 6.20 ja oli Viipurissa vajaan kahden ja puolen tunnin päästä.  Viipurin aika on yhden tunnin edellä meistä. 

Viipuri palaa 3.2.1940 talvisodan aikana. Museoviraston kuvakokoelmat.
Tullimuodollisuudet menivät helposti. Taksit odottivat meitä aseman edessä. Viktoria-hotellissa huoneemme olivat valmiina. Vietyämme matkatavarat huoneisiin, kiiruhdimme taas takseihin, jotka veivät meidät arkistoon, jota Viipurissa-kävijä ei voi olla näkemättä sen seisoessa ylväänä kalliolla. Venäläiset olivat aikoinaan 1910-luvun alussa aloittaneet rakentaa paikalle suurta ortodoksista varuskuntakirkkoa. Työ keskeytyi sotien takia. 1930-luvulla rakennuksen alun päälle päätettiin rakentaa Viipurin maakunta-arkisto. Arkkitehtinä toimi Uno Ullberg, jonka kädenjälki näkyy Viipurissa hyvin monessa paikassa. Vanhoja pystyssä olevia rakenteita käytettiin hyväksi. Tästä linkistä pääset tutustumaan arkiston historiaan. 

Linkin takaa löytyy myös valokuvia sisätiloista, jotka jäivät ankaran kuvauskiellon takia valokuvaamatta. En myöskään päässyt käymään rakennuksen katolla valokuvaamassa. Aikoinaan vain joku arkkitehtiryhmä on päästetty sinne. Sisätilat olivat hyvin rapistuneita. Kuvissa näkyy myös tutkimustila, jossa istuimme kaksi päivää. Paitsi minä vain yhden.

Nimittäin päätin jo edellisenä iltana, että en palaa sinne, koska olin käynyt eteeni tuodut asiakirjat läpi ja tehnyt tilaukseni vaivalloisesti. Kun kerran pääsin Viipuriin talvella, niin ajattelin ottaa siitä kaiken irti.

Hiljaisessa Viipurissa kesällä 2013 (7.7.2013 kuva: H Laitinen)

Ensimmäisenä päivänä oli loistava, aurinkoinen sää. Toisena päivänä sää ei suosinut. Minun asenteeni on, että säähän on vain sopeuduttava, koska emme voi sille mitään. Siitä keskusteluun ei myös kannata laittaa panoksia. Matkalla mukana oli henkilö, joka oli myöhempiä tarkoituksia varten Viipuriin tutustumassa, tutkimassa katuja ja taloja. Eli hän teki sitä samaa, mitä minäkin harrastin viime kesänä Viipurin matkan jälkeen virtuaalisesti. Joka matkalla on mukana ihmisiä, jotka ovat joko ensimmäistä kertaa tai käyvät siellä harvoin. Oppaani on käynyt Venäjällä noin 150 kertaa, joten oli kiva lähteä kokeneen matkailijan seuraksi. Hän otti tehtävän vakavasti ja yllätti minut.  
Kävelimme muun muassa Viipurin kirjastoon, kuuluisaan, kunnostettuun Alvar Aallon luomukseen. Kirjaston ovet ovat yleensä lukossa, kun olen käynyt siellä. Nytkään kirjasto ei ehkä ollut auki, mutta ei lukittu. Kävelimme sisään ja kiersimme sen kokonaan näkemättä ketään. Ulos mennessämme meille kävi selväksi, että olimme ehkä luvattomilla jäljillä.

Kävimme Viipurin postissa. Olen aiemmilla matkoilla miettinyt kortin lähettämistä Viipurista, mutta nyt minulle riitti interiööriin tutustuminen. Myöhemmin sain yhdeltä matkassa olleilta kuulla hänen seikkailuistaan postissa aikomuksena lähettää pari korttia.  Onnistuihan hän saamaan postimerkit ja kortit oli kirjoitettu. Hotelli neuvoi viemään postilaatikkoon. 



Pääsimme käymään pika pikaa Viipurin vanhoihin kasarmeissa rakentuvassa sotamuseon demonstratiotiloissa, kun oppaani soitti ystävälleen, museon perustajalle ja johtajalle Suomeen. Museon tiloissa töissä oleva mies päästäisi meidät sisään. Museokissalle olisi kyllä pitänyt olla mukana ruokaa. Se juoksi vastaani naukuen ja seurasi meitä pihamaalla.

Sää alkoi huonontua koko ajan. Kiertelimme kaupunkia katu kadulta. Otin paljon kuvia, mikä vaikeutui koko ajan märän lumen peittäessä minut ja kamerani. Kävimme pari kertaa kahvilla ja puolen päivän jälkeen  laskeuduimme  jännään kellariin syömään munakkaan ja juomassa lasit maitoa. Ihanaa. Sillä pärjäsikin sitten iltapäivään ja Allegro- junaan, jossa oli pakko käydä ravintolavaunussa syömässä lihapullat perunamuussilla.


Kahteen päivään saa mahtumaan yllättävän paljon kaikenlaista. Elämysten purkaminen kestääkin sitten pidempään. Tilaamani asiakirjat tulivat sähköpostiin tämän viikon tiistaina. Tovin ihmettelin venäjänkielisiä tekstejä ja miten puran tiedoston. Hyvin se onnistui. Lähden kyllä toistekin vastaavalle matkalle.

Otsikon entisillä mannuilla (vanhahtava sana tarkoittaen maata, mannerta, maa-aluetta) viittaan siihen, että Pietari on rakennettu aikoinaan suomalaisheimojen asuttaman Nevanlinnan eli Nyenin paikalle, joka alue kuului Ruotsin valtakuntaan aina 1703 saakka, jolloin Pietari Suuri valloitti sen ja alkoi rakentaa Pietaria. Karjalan kannas ja Viipuri ovat taas kuuluneet kautta aikojen suomalaisille myös Venäjän vallan aikoina.  Omistamme alueet edelleen henkisesti. Mitä enemmän tietoa keräämme, sitä enemmän ne kuuluvat meille. Alueet ovat historiallinen taivas. Taivasta ei tarvitse omistaa fyysisesti.

Jos sinua kiinnostaa, voit käydä katsomassa lisää valokuvia täältä.

Serkkuni, Viipurissa syntynyt 30.7.2011 Monrepossa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti