torstai 29. maaliskuuta 2018

Entisillä mannuilla


Edellisen blogini julkaisin maaliskuun puolessa välissä.  Mutta niin vain aika mennä hurahtaa ohitse usein turhanpäiväisten asioiden täyttäessä päivät. Harrastan erityisen lahjakkaasti myös lorvimista, lököttelen sohvalla katsellen sarjoja, dokumentteja ja elokuvia. Joskus on hyvä vääntäytyä ovesta ulos johonkin tapahtumaan, jonka aihepiirin koen mielenkiintoiseksi. Tai joskus yllättäen eteen tulee mahdollisuus pidempään matkaan. Pakolliset tehtävät tuntuvat tuollaisten poikkeamien jälkeen liikahtavan eteenpäin. Suoraan sanoen olen opetellut tulemaan ulos suorittamisesta, vaikka onhan se vaikeata.


Lähdin taannoin ystäväni kanssa seuraamaan Reuna Kustantamon järjestämää tilaisuutta Lottamuseolle. Kustantaja henkilöityy Tarja Tornaeukseen, joka muistaa vinkittää näistä tilaisuuksista. Hän asui aiemmin miehensä kanssa Tuusulan Rusutjärvellä, mutta he muuttivat jonkin aikaa sitten Myllykoskelle, josta käsin he hoitavat liiketoimintaa. Osuimme nyt seuraamaan Arvo Tuomisen kirjan ”Sankarikaupunki Pietari” esittelyä. Viime joulukuussa olimme kuuntelemassa Helena Miettistä teoksen ”Rajamailla” taustoista ja historiasta. Molemmat kirjat löytyvät kustantamon kirjojen joukosta, jonne pääset yo. linkistä. Sattumalta niiden aihepiirit sivuavat omia kiinnostuksen aiheitani, Karjalan kannasta ja nyt Pietarin aluetta, vanhaa suomalaista aluetta, joka kuului aikoinaan Inkerinmaahan.

Kaikki kuvat tässä blogissa ovat Viipurista.
 
On todella mielenkiintoista kuunnella muiden ajatuksia asioista, joista on itse muodostanut omanlaisensa mielikuvan. Se oma ajatus minun osaltani on jo aika pitkään ollut omani enkä ala väitellä siitä muiden kanssa. Kun kerää tietoa, tutustuu erilaisiin lähteisiin ja jättäytyy juorujen ja pinnallisten mielipiteiden ulkopuolelle, huomaa menneensä ennakkoluulojen ulkopuolelle. Suomalaisilla on yllättävän paljon ennakkokäsityksiä Venäjän maasta. Ne muovautuvat montaa kautta. Tuntuu, että niitä jopa halutaan ylläpitää jatkossakin. 

Minun tapani on ollut paneutuminen historian kautta. Toisaalta se historia on juuri saanut suomalaiset pelkäämään idän uhkaa. Toisaalta tiedon hankinta, erilaisten mielipiteiden ja kokemusten kuuntelu ja käsittely auttavat pitämään järjen äänen voimassa sen sijaan, ettei mene vain tunteiden mukana. Ryssänpelko ilmenee monella tavalla. 


Liitin tähän kuvan samasta paikasta Viipurissa kahdesta eri suunnasta kuvattuna talvella ja kesällä, koska oppaani kiinnitti huomioni noihin puun takana oleviin kumpareisiin. Siinä vieressä oli vähän ylempänä aikoinaan Viipurin uusi tuomiokirkko ja aivan tuossa vieressä on nyt muistomerkki Viipuriin haudatuille.  Samalle paikalle haudattiin joukkohautaan Viipurissa ammuttuja ja murhattuja valkoisia sotilaita 1918. Käy lukemassa Villimiehen blogi tästä linkistä.
 
Olen monta kertaa nostanut esille, miten suhtauduin itse aluksi asioihin. Kun tiesi päällisin puolin, miten historian tapahtumat olivat kohdelleet vanhempiani, heidän sotakokemuksiaan, äitini sukua, kaikkia karjalaisia, niin reagoin aluksi voimakkaasti. Se näkyi ensimmäisillä Karjalan matkoillani. Tulin kotiin intoa täynnä kauhistellen monia asioita ja Karjala-takaisin huudoin. Äitini ei oikein ymmärtänyt asennettani, mutta varmaan viisaana ihmisenä ajatteli, että kyllä tytär vielä oppii. Niinhän kävi. Tahtoo vain aika loppua kesken.

Viipurin kaupungin kirjasto oli ennen Aallon kirjastoa tässä rakennuksessa Punaisenlähteen torin varrella. Alvar Aallon suunnittelema uusi kirjastorakennus valmistui 1935. Tässä linkki Wikipedian tietoihin.
 
Kuunnellessani Arvo Tuomisen ajatuksia ja yleisön kommentteja Pietarista, tuli mieleeni kirjoittaa ylös muistoni ensimmäisestä kontaktistani naapurimaahan, joka oli silloin vielä Neuvostoliitto eli salaperäinen sosialististen neuvostotasavaltojen liitto.  Kirjoituksissani olen usein viettänyt aikaa alueella, entisen Suomen mailla ja käynyt jopa Pietarissa. Sinne suuntaan veri vetää kovasti. Pietarin suuruus hiukan arveluttaa, koska siellä pitäisi viivähtää enemmän kuin pari vuorokautta. 

Tein ensimmäinen matkani itäiseen naapurimaahan alkukesästä 1976. Kertomuksen kirjoittaminen vaikeutui, kun en löytänyt omasta kaaoksestani heti materiaalia ja ottamiani valokuvia. Matkan ajankohtakin oli aluksi epäselvä. Jossakin on kyllä aivan varmasti tallella kalenteri, jonka sivuilla on pätkä venäjänkielistä tekstiä. Otin matkalla myös runsaasti valokuvia, nekin ovat jonkun laatikon uumenissa, eivät albumeissa. Jopa valokuvien negatiivit ovat tallella. Tällaisessa tilanteessa omat riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet alkavat tulla ulos, kun niille tulee vihdoinkin aikaa.  Minulle tuli hetkessä melkein hätä löytää kaikki siihen matkaan liittyvä ja sitä ympäröivä.


 
Odottava työn määrä alkaa kauhistuttaa. Vaihtoehtona käsittelylle on, että heitän paperit ja kaikki laatikot suoraan roskikseen tai vien poltettavaksi. Koska muuttojen yhteydessä olen järjestellyt papereita ja valokuvia uudelleen, on vaikea löytää juuri sitä, mitä tarvitsee. Eräästä saatuja postikortteja sisältävästä laatikosta tuli esiin vanhempaa tavaraa mm. kortti  Leningradista tyttärelleni isovanhempiensa luo. Päivämäärä on 13.6. Vuosi puuttuu, postimerkki puuttuu ja postileimasta ei saa selvää, mutta olen kaikesta muusta voinut päätellä vuoden olleen 1976, jonka jo mainitsin tuolla alussa. Sillä kertaa jouduin jättämään asian tähän. Samalla se hautuu mielessäni ja käsittelen myös muita sen ympärillä olevia asioita, joita en ole vielä halunnut pintapuolista kommenttia lukuun ottamatta  edes käsitellä.


Äitini kävi sisareni kanssa Karjalan kannaksella, Neuvostoliitossa kesällä 1977. Se oli hänen ensimmäinen matkansa alueelle sieltä lähdön jälkeen kesällä 1944.  Tein taas mieltä raastavan, tuloksettoman valokuvapinkka- ja valokuvakansion etsinnän. Aivan hirveää. Kaikki hajamielisenä tekemäni uudelleenjärjestelyt ovat tehneet vain hallaa omalle arkistolleni. Kaikki on toki tallessa, mutta pakenee minua.  Ehkä sillä on jokin kiero tarkoitus. En edes jaksa nyt suunnitella arkistoprojektia saadakseni kaikki hallintaan.

Kirjoitan neljänkymmenen! vuoden takaisesta jännittävästä matkastani joskus myöhemmin. Eipä se taida muita kiinnostaa kuin itseäni. No, itselleni tätä blogia kirjoitan, vaikka on kiva, jos joku viitsii lukea. 

Piipahdus Viipurissa

Saadakseni tähän kirjoitukseen jotakin järkeä, palaan viime viikkoon. Vietin kaksi päivää nykyisessä naapurimaassa, Venäjällä ja entisessä suomalaisessa kaupungissa Viipurissa. Kaupunki oli aikoinaan koko Ruotsin valtakunnan suurimpia ja tärkeimpiä kaupunkeja. Nyt se on syrjäinen, rapistunut ja hiljainen kaupunki Venäjän lännen rajalla. Suomalainen minä kokee yllättävä kyllä jostakin syystä siellä aina olonsa turvalliseksi.  Niin nytkin. Viipuri tuo tavallaan myös mieleeni omat sekaiset arkistoni, mutta positiivisella tavalla. Lähden kaivelemaan Viipuria vähän samalla tavalla. Voin sen sitten taas jättää paikalleen ja löydän sen seuraavalla kerralla samanlaisena. Hiljaisena muistomerkkinä kaukaisesta menneisyydestä. Sekin saattaa muuttua joskus, mutta se ei ole minun huoleni kuten rapistuneet sekaiset arkistoni.

Toimme edes hiukan eloa kaupunkiin.  Ensimmäisen päivän iltana olimme Espilässä ravintolan ainoita asiakkaita. Samoin olin oppaani kanssa toisena päivänä joka kerta ravintolaan pistäytyessämme  ainoita kävijöitä. Arkistossa olimme vain me ja sen työntekijät ja metelimme. 

Toisen päivän aamuna. Kuvasta puuttuu yksi.
 
Viipurin arkisto (Leningradin oblastin valtionarkisto) oli vierailumme pääkohde. Sekoitimme arkiston henkilökunnan elämän kahdeksi päiväksi.  Meitä asiakirjoihin paneutuvia oli mukana seitsemän henkilöä. Lisäksi mukana oli matkan vetäjä Pro Sorvali-yhdistyksen Galina Pronin ja paikallinen yhteyshenkilö. Jokaisen pöydälle tutkimushuoneeseen oli kasattu etukäteen tilatut asiakirjakansiot. 

Oma matkani alkoi aamuvarhain kotoa. Olin herännyt jo kolmen maissa ehtiäkseni valmistautua ja juoda aamukahvin. Tyttärentyttäreni mies tuli reilusti ennen viittä viemään minut Keravalle, jossa sitten odottelin  5.26 tulevaa R-junaa. Helsingissä löysin heti hallista osan ryhmän jäsenistä ja pian suurin osa meistä oli paikalla. Matkalla mukaan liittyivät henkilöt Tikkurilasta ja Lahdesta.  Juna lähti 6.20 ja oli Viipurissa vajaan kahden ja puolen tunnin päästä.  Viipurin aika on yhden tunnin edellä meistä. 

Viipuri palaa 3.2.1940 talvisodan aikana. Museoviraston kuvakokoelmat.
 
Tullimuodollisuudet menivät helposti. Taksit odottivat meitä aseman edessä. Viktoria-hotellissa huoneemme olivat valmiina. Vietyämme matkatavarat huoneisiin, kiiruhdimme taas takseihin, jotka veivät meidät arkistoon, jota Viipurissa-kävijä ei voi olla näkemättä sen seisoessa ylväänä kalliolla. Venäläiset olivat aikoinaan 1910-luvun alussa aloittaneet rakentaa paikalle suurta ortodoksista varuskuntakirkkoa. Työ keskeytyi sotien takia. 1930-luvulla rakennuksen alun päälle päätettiin rakentaa Viipurin maakunta-arkisto. Arkkitehtinä toimi Uno Ullberg, jonka kädenjälki näkyy Viipurissa hyvin monessa paikassa. Vanhoja pystyssä olevia rakenteita käytettiin hyväksi. Tästä linkistä pääset tutustumaan arkiston historiaan. 

Linkin takaa löytyy myös valokuvia sisätiloista, jotka jäivät ankaran kuvauskiellon takia valokuvaamatta. En myöskään päässyt käymään rakennuksen katolla valokuvaamassa. Aikoinaan vain joku arkkitehtiryhmä on päästetty sinne. Sisätilat olivat hyvin rapistuneita. Kuvissa näkyy myös tutkimustila, jossa istuimme kaksi päivää. Paitsi minä vain yhden.

Nimittäin päätin jo edellisenä iltana, että en palaa sinne, koska olin käynyt eteeni tuodut asiakirjat läpi ja tehnyt tilaukseni vaivalloisesti. Kun kerran pääsin Viipuriin talvella, niin ajattelin ottaa siitä kaiken irti.

Hiljaisessa Viipurissa kesällä 2013 (7.7.2013 kuva: H Laitinen)

Ensimmäisenä päivänä oli loistava, aurinkoinen sää. Toisena päivänä sää ei suosinut. Minun asenteeni on, että säähän on vain sopeuduttava, koska emme voi sille mitään. Siitä keskusteluun ei myös kannata laittaa panoksia. Matkalla mukana oli henkilö, joka oli myöhempiä tarkoituksia varten Viipuriin tutustumassa, tutkimassa katuja ja taloja. Eli hän teki sitä samaa, mitä minäkin harrastin viime kesänä Viipurin matkan jälkeen virtuaalisesti. Joka matkalla on mukana ihmisiä, jotka ovat joko ensimmäistä kertaa tai käyvät siellä harvoin. Oppaani on käynyt Venäjällä noin 150 kertaa, joten oli kiva lähteä kokeneen matkailijan seuraksi. Hän otti tehtävän vakavasti ja yllätti minut. 
 
Kävelimme muun muassa Viipurin kirjastoon, kuuluisaan, kunnostettuun Alvar Aallon luomukseen. Kirjaston ovet ovat yleensä lukossa, kun olen käynyt siellä. Nytkään kirjasto ei ehkä ollut auki, mutta ei lukittu. Kävelimme sisään ja kiersimme sen kokonaan näkemättä ketään. Ulos mennessämme meille kävi selväksi, että olimme ehkä luvattomilla jäljillä.

Kävimme Viipurin postissa. Olen aiemmilla matkoilla miettinyt kortin lähettämistä Viipurista, mutta nyt minulle riitti interiööriin tutustuminen. Myöhemmin sain yhdeltä matkassa olleilta kuulla hänen seikkailuistaan postissa aikomuksena lähettää pari korttia.  Onnistuihan hän saamaan postimerkit ja kortit oli kirjoitettu. Hotelli neuvoi viemään postilaatikkoon. 



Pääsimme käymään pika pikaa Viipurin vanhoihin kasarmeissa rakentuvassa sotamuseon demonstraatiotiloissa, kun oppaani soitti ystävälleen, museon perustajalle ja johtajalle Suomeen. Museon tiloissa töissä oleva mies päästäisi meidät sisään. Museokissalle olisi kyllä pitänyt olla mukana ruokaa. Se juoksi vastaani naukuen ja seurasi meitä pihamaalla.

Sää alkoi huonontua koko ajan. Kiertelimme kaupunkia katu kadulta. Otin paljon kuvia, mikä vaikeutui koko ajan märän lumen peittäessä minut ja kamerani. Kävimme pari kertaa kahvilla ja puolen päivän jälkeen  laskeuduimme jännään kellariin syömään munakkaan ja juomassa lasit maitoa. Ihanaa. Sillä pärjäsikin sitten iltapäivään ja Allegro- junaan, jossa oli pakko käydä ravintolavaunussa syömässä lihapullat perunamuussilla.


Kahteen päivään saa mahtumaan yllättävän paljon kaikenlaista. Elämysten purkaminen kestääkin sitten pidempään. Tilaamani täydelliset asiakirjat tulivat sähköpostiin tämän viikon tiistaina. Tovin ihmettelin venäjänkielisiä tekstejä ja miten puran tiedoston. Hyvin se onnistui. Lähden kyllä toistekin vastaavalle matkalle.

Otsikon entisillä mannuilla (vanhahtava sana tarkoittaen maata, mannerta, maa-aluetta) viittaan siihen, että Pietari on rakennettu aikoinaan suomalaisheimojen asuttaman Nevanlinnan eli Nyenin paikalle, joka alue kuului Ruotsin valtakuntaan aina 1703 saakka, jolloin Pietari Suuri valloitti sen ja alkoi rakentaa Pietaria. Karjalan kannas ja Viipuri ovat taas kuuluneet kautta aikojen suomalaisille myös Venäjän vallan aikoina.  Omistamme alueet edelleen henkisesti. Mitä enemmän tietoa keräämme, sitä enemmän ne kuuluvat meille. Alueet ovat historiallinen taivas. Taivasta ei tarvitse omistaa fyysisesti.

Jos sinua kiinnostaa, voit käydä katsomassa lisää valokuvia täältä.

Serkkuni, Viipurissa syntynyt 30.7.2011 Monrepossa.




perjantai 16. maaliskuuta 2018

Ilot ja surut samassa säkissä



Pitääkö minulla olla aina kädessä tai pöydällä vieressä jokin vanha tekeleeni, päiväkirjan sivu, kirje, vanha blogi, kun alan kirjoittaa. Vähän niin kuin pikkulapsella kävelemään opetellessa? Muuten sorrun liian pitkään aloitukseen, jahkaan niitä näitä, selityksiä sille, miksi juuri nyt, tänään on näin tai noin. Elän saamattomuuden ja aikaansaavuuden välitilassa. Selitys voisi olla pitkässä vuosien pakkotekemisen vaiheessa, josta olen nyt yrittänyt irrottautua. Osa harrastuksistani on kärsinyt ja tulee kärsimään, kun pyristelen vapauteen. 


Kaikkea ei missään nimessä tarvitse selittää. Kyllähän te kaikki tiedätte, kuinka monimutkaisen kekseliäs ihmisen mieli on. Kun koko elämä on ollut yhtä suorittamista, siitä irtautuminen on todella vaikeaa. Tyhjä tila tahtoo täyttyä joka tapauksessa, kun ihminen alkaa keksiä sille korviketta.

Kaiken lisäksi minulla on se ongelma, että olen hukassa kaikkien aiheiden kanssa, joista haluaisin ja voisin kirjoittaa. Valinta niiden välillä on vaikeata. Siksi annan valinnan tulla itsestään eikä se usein ole yksikään niistä aiheista, jotka ovat jonossa. Mitä teet? 

Lisään sen lipaston päällä olevan kuvan tänne myöhemmin. Nyt se pakenee minua.
 
 
Katson silloin tällöin  ”lipaston” päällä olevaa valokuvaa noin vuodelta 1916 - 1917, kuvaa, jossa parin vuoden ikäinen äitini istuu niin tutun näköisenä oman äitinsä sylissä. Hänen isänsä istuu vieressä ja paljasjalkainen, pari vuotta vanhempi isosisko Lempi seisoo vanhempien välissä. Se on vanhin kuva äitini karjalaisesta perheestä. Joku kiertelevä valokuvaaja on asettanut perheen istumaan metsä takanaan. Melkein tunnistan paikan tai kuvittelen tunnistavani. Äidin äidillä Ainolla on maata laahaava, musta hame päällään. Isä Abrahamilla puku ja kengät.

Kuva, paikka ja niistä lähtevät ajatukset vievät aina askeleen eteenpäin. Tuossa kuvassa perheen isä on noin kolmekymmentä vuotias ja äiti viisi vuotta nuorempi. Kaksi tyttöä oli tullut maailmaan. Keväällä 1917 syntyisi ensimmäinen poika. Ehkä valokuvaaja oli kiertänyt paikkakunnalla syksyllä 1916? Pariskunta tulisi saamaan vielä paljon lapsia, yhteensä kahdeksan poikaa ja kolme tyttöä lisää. Pojista yksi poika samoin yksi tytöistä kuolisi jo lapsena. Abrahamilla ja Ainolla olisi kasvatettavana ja elätettävänä aikuiseksi asti yhteensä kolmetoista lasta.  Lapset syntyivät välillä 1913 – 1934. Viimeisen lapsen Yrjön syntyessä syksyllä 1934, vanhin, kuvan lettipäinen tyttö, Lempi oli täyttänyt jo 21 vuotta. Näistä lapsista on vielä yksi elossa.

Nämä lapset saivat yhteensä 22 lasta, joilla on liuta lapsia ja lapsenlapsia. Yksi kuvassa olevan äidin, mummoni lapsenlapsenlapsenlapsenlapsikin, nyt vuoden ikäinen Veini on syntynyt, jonka isomummi olen minä. Elämme aivan toisenlaisessa maailmassa kuin sata vuotta sitten.  Siihen muuttumisaiheeseen en jaksa enkä edes halua paneutua. 


 
Ajatus katkeaa kesken kirjoittamisen, koska tauosta tuli vuorokauden pituinen. Vaikka historia, sukututkimus ja kaikki niihin liittyvät aiheet ovat useimmiten inspiraation lähteitäni, nekään eivät aina jaksa viedä rutiinitehtäviä pidemmälle.

Aloitan kirjoittaa jokaista blogiani milloin sattuu ja usein myös miten sattuu. Useita kirjoituksia jää ja on jäänyt kesken, mutta silloin tällöin jatkan pari päivää aiemmin aloittamaani. Voin melkein pahoin ajatellessani kaikkea muuta keskeneräistä tekemistäni. Mutta minun ei oikeasti ole mikään pakko tehdä yhtään mitään valmiiksi. Eihän?


 
Ehkä teillä muillakin on tällaisia vaiheita elämässänne? Tekisi mieli aloittaa jotakin uutta, mutta irtautuminen kaikesta aiemmin aloittamasta on vaikeaa. Sehän kuulostaa melkein ”sapattivapaalta”, kun työstä saada irtiotto. Mutta entä tässä vaiheessa, kun on jo melkein vanhuuden portilla? 

Tämän kirjoittamisen aloitin jo pari päivää sitten katselemalla sitä valokuvaa, josta olen jopa teettänyt postikortin. Tosin postikortteja tulee enää harvoin lähetettyä. Niitä minulla on muutenkin monen monta laatikkoa täynnä sekä käyttämättömiä että käytettyjä.  Innostukset ovat hetkellisiä.

Ensi viikolla olen pari päivää Viipurissa. Olen myös ilmoittautumassa ensi heinäkuun alussa Karjalan matkalle, vähän erilaiselle kun aiemmin, mutta kohteena on kuitenkin myös Viipuri ja Kuolemajärvi. Sisareni odottaa, että päättäisimme matkasta jonnekin lämpimään toukokuun alussa, vetkuttelen, en halua. Mutta jos jaksat lukea tämän loppuun, niin saat tietää, miten saamattomuuteni muuttuu aikaansaavuudeksi hetkessä, kesken kaiken, kirjoittamisen lomassa. Yllätyn välillä itsekin.


Joskus iltamyöhään sorrun katselemaan vanhoja valokuviani, viime aikoina digitaalisia kylläkin, niitä, joita olen ottanut digikameroillani alkaen vuodesta 2004. Ei pitäisi, mutta pitää. Valokuviin hurahtaa mielettömän paljon aikaa. Kun käyn niitä läpi, valitsen sieltä samalla mielenkiintoisimmat ja osan myös blogiani varten. Eilen illalla oli vuorossa 2010.  Kuvat tuovat mieleen jo melkein unohtuneita asioita. Kaiken lisäksi olen ottanut valokuvia usealla eri kameralla. Kuvat ovat kamerakohtaisesti aikajärjestyksessä. Joka kerta kuvaviidakkoon sukeltaessa huomaan erilaisen näkökulman.  Siksi tähän blogiin liitän osan niistä kuvista. 


Olihan tuo vuosi 2010 aikamoinen vedenjakaja, joten siihen palaamisia tullee minulla riittämään. On ällistyttävää lukea päiväkirjasta maaliskuun puolivälissä, kohdasta, joka aukeaa ottaessani kirjan esiin, kuinka samanlaista on ollut nyt. Olen juuri värjännyt hiukseni kuten tein eilen, kun harmaata juurikasvua alkaa pukata otsalle ja päälaelle. Olen alavireinen ja häpeilen itseäni. Kun menen jonnekin, haluaisin mielelläni jonkun muun mukaan, jotta kukaan ei huomaisi minua vaan olisin vain mukana oleva ”sanallinen kupla”, joka puhua pälpättää.

Uskomatonta, että samalla tavalla ajattelin tällä viikolla täsmälleen kahdeksan vuotta myöhemmin, kun keräsin voimani lähteäkseni ihmisten ilmoille. Menin maanantaina Keravan kirjastoon kuuntelemaan luentoa Ellen Thesleffistä. 


 
Hanna-Reetta Schreck on kirjoittanut hänestä viime vuonna ilmestyneen elämäkerran ”Minä maalaan kuin jumala.”  Ellen Thesleffin elämä ja taide. Teos. 400 s. ja hän piti kirjastossa hyvän esitelmän aiheesta. Tässä linkki Helsingin Sanomien artikkeliin, jossa kerrotaan kirjasta. Linkki-sanaa klikkaamalla pääset vaikka kesken blogini lukemisen lukemaan tekstin ja paluulla pääset takaisin tänne.  Kyllä kannatti mennä. Taide-ja kulttuurihistorioitsija Hanna- Reetta Schreck on valmistelemassa aiheesta väitöskirjaa Turun yliopistolle. Hän kertoi myös kuratoivansa Ellen Thesleff-näyttelyn HAM Helsingin taidemuseoon keväällä 2019. Tästä linkistä pääset hänen hienolle kotisivulleen.

Sairaus oli alkanut jo myllertää minussa, koska pohdin paljon jaksamistani. Kuvistahan se ei näy, ne antavat paljon positiivisemman kuvan. Vaikka omissa kuvissa näytän kyllä aivan yhtä kauhean näköiseltä kuin nyt. Vaikka pohdin terveyteen liittyviä asioita, en silti rohjennut edes kysyä lääkäriltä vastauksia kysymyslistaani, jonka kirjoitin päiväkirjan sivulle.  Piti näyttää vahvalta.

Maaliskuun puolivälissä 2010 oli vielä kovat pakkaset. Elämä on täynnä toimintaa, lapsenlapset, taidehistorian opiskelu, kamerakurssi, ystävät, laaja kirjeenvaihto, paljon ideoita ja suunnitelmia. Luovuus voi hyvin. Käsittelin tuota samaa ajanjaksoa kuvien kera blogissani jo 1.9.2017 ja osa tässä tekstissä lienee sen toistoa.  Onko siellä jotakin, joka kaipaa lisätarkastelua? Se on kysymys itselleni.

”Aamulla kissa istui penkillä ikkunani edessä. Naapurin kissa. En halunnut pyytää sitä sisälle, varmaan se olisi mielellään tullut. Kissalle siitä saattaa tulla tapa. Ihminen tulee paljon jäykemmäksi vanhetessaan. Toisaalta entinen joustavuus säilyy, mutta jäykkyys ilmenee muualla. Jos olisin ollut lapsi, olisin hetkeäkään miettimättä hakenut kissan sisälle, antanut sille ruokaa, silittänyt. Nyt vain katsoimme toisiamme hetkisen ikkunan läpi.”

On toki aika tylsää juuttua kuukausikausiksi tai minun kohdallani vuosikausiksi samaan risukasaan, mutta… 


 
 
Olen liimannut edellä mainitsemani päiväkirjan väliin vaikka millaisia lehtileikkeitä, teksteinä ja kuvina. Yhdessä lehtileikkeessä Irja Seetula, Markkulan sukuseuran perustajajäsen ja pitkäaikainen sihteeri, yksi edeltäjistäni ko. seuran sihteerin tehtävässä ilmoitti Suomen Senioriliike ry:n lehdessä nro 1/2010 otsikolla ”Elää  - vai olla elossa? Kohdata ihminen ihan oikeasti” pitävänsä luentoja ikäihmisen elämänlaadusta. Irja oli syntynyt 1925 ja hän kuoli viime vuoden toukokuussa. Hän opiskeli elämässään vasta myöhemmin ja teki lisensiaattitutkimuksen 73-vuotiaana juuri kyseisestä aiheesta. Tohtoriksi hän ei ehtinyt. Hän soitteli minulle joskus kuten myös seuran sukututkija. Oli mahdollista, että minut olisi jo silloin vedetty ko. sukuseuran toimintaan mukaan. En kuitenkaan suostunut silloin vaan vasta keväällä 2015 melkein sattumalta jouduin ko. sukuseuran hallitukseen.


Löydän päiväkirjan välistä myös isänpuoleisen serkkuni käyntikortin, jonka sain käydessäni yllätysvierailulla hänen luonaan kesällä. Olimme Artun, tyttärenpoikani kanssa kotimatkalla pohjoisesta. Tämä blogini oli välikappale myös siihen, että sain viime vuonna kuulla hänen kuolleen. 

Elämä menee eteenpäin.  Pitää välillä nipistää itseään, että ymmärtää olevansa tässä ja elossa, kun jo viimeisimmän vuosikymmenen aikana on tapahtunut niin paljon, että sitä on vaikea käsittää.  Viime viikolla rakas ystäväni ja pikkuserkkuni ilmoitti miehensä kuolleen. Vietin heidän luonaan paljon aikaa ja saan kiittää suuresta avusta vaikeina aikoina. Sydäntä kirpaisee, kun ajattelen ystäväni jääneen yksin ja melkein tunnen hänen tunteensa.  Täältä löydät tekstin siltä ajalta, kun viimeisen kerran kävin heitä tapaamassa. Omituista oli nyt huomata, että taidan olla kadottanut osan valokuvista, jotka sillä kertaa otin. Etsintä jatkuu. 


Asioita ei voi nopeuttaa, muttei myöskään hitauttaa.  Tarkoitan sitä, että toisille saattaa olla vaikea ymmärtää, kun käsittelen usein surullisia asioita, pohdin elämän särmäkohtia ja vedenjakajia tällaisena aikana, kun suosimme jotakin muuta. Mutta kannattaa muistaa, että vaikeneminen suruista ja ikävistä asioista saattaa mullistaa ihmisten maailman, olla pahasta.  Kantakaamme siksi surut ja ilot samassa säkissä!

Yllätyspyörre aiheutti eilen sen, että tilasimme siskoni kanssa matkan toukokuun alkuun. Toinen mainitsemani matka kesällä Karjalaan odottaa vahvistusta. Piti ottaa vihdoin se piilossa oleva rohkeus esiin.  Näistä sitten joskus aikanaan!