tiistai 30. tammikuuta 2018

Kuin tähdenlentoja



Kun tammikuu on lopuillaan, olen siihen aikaan useina vuosina havainnut oman elämänvoimani palaavan. On ollut yllättävää, että tammikuussa, keskellä talvea, saattaa jonakin päivänä tulla kaikkien aistien yhteisenä kokemuksena tuulahdus keväästä. Jos maailmankaikkeudessa vallitsee järjestys, niin ihmisessä sen osana on myös palanen siitä. Saattaa silti olla liiallista kytkeä pienen ihmisen elämää niin suureen kokonaisuuteen, vaikka olemmekin osa sitä. 

Kuolemajärvi, Karjalainen, Lautaranta 14.7.2012
Valo lisääntyy ja hirvittävät ilmanpaineen vaihtelut ehkä vähenevät. Alan nukkua paremmin. Vaikka vanhan ihmisen maailma on suuri, se on pienentynyt realismin takia.  Pieni tai vähän suurempikin lapsi tähtää vielä suuriin, usein jopa mahdottomiin asioihin. Lapsella aistit ovat nuoria ja puhtaita, koko maailma ja sen ulkopuolella olevat planeetat tuntuvat läheisiltä. 

Tuusula, tammikuu 2018

Näen itseni pimeällä kotipihalla tuijottamassa tähtiin, tutustumassa niihin. Haen isäni kaukoputken, jonka hän on ottanut sodassa joltakin venäläiseltä kaatuneelta. Kaukoputki suurentaa kohdetta vain hiukan, mutta tähden vähän suurempana näkeminen saa mielikuvitukseni liikkeelle. 

1950-luvulla tutkimme taivasta myös nähdäksemme ”tekokuita”, ensimmäisiä satelliitteja. Neuvostoliitto lähetti avaruuteen ensimmäisen Sputnik 1:n lokakuussa 1957.  Itseasiassa niitä kutsuttiin siihen aikaan ”keinokuiksi”, kuten oheen liittämäni leike Helsingin Sanomista 5.10.1957 kertoo. Seuraavan päivän Hesarissa oli lisää tietoa. Meillä luettiin lehdet tarkasti ja siksi varmaan muistan, kuinka seisoimme iltaisin pihalla tuijottamassa taivaalle. Koko maailma seurasi. 

7.10. lehdessä kerrottiin, että keinokuu oli nähty paljain silmin Australiassa ja että se jatkaisi kulkuaan vielä pari viikkoa. Sputnikille oli Neuvostoliitossa kirjoitettu runo.  Samaisessa lehdessä julkaistiin aikatauluja, milloin kuu näkyisi missäkin päin maailmaa. Sputnik 1 oli lehtikirjoitusten aiheena pitkään. Vasta 29.1.1958 Helsingin Sanomat kertoi Sputnikin tuhosta.




Kuudenkymmenen vuoden takaisia lehtiä lukiessa ei voi välttyä ohimennen lukemasta muitakin artikkeleita. Helsingin Sanomat 7.10.1957 kertoi hyvin paljon maailman reaktioista keinokuuhun, niin, että ajan tavan mukaan artikkelia piti jatkaa myöhemmillä lehden sivuilla. Siellä silmiini sattui, että Suomen missi Marita Lindahl oli saapunut Lontooseen Miss Maailma-kilpailuun ja piti Ranskan Claude Navarroa pahimpana kilpailijaan. Artikkeli kertoi tarkkaan Maritan kilpailuasut ja muuta tietoa. Marita Lindahl todellakin valittiin 14.10. Miss Maailmaksi ja Claude Navarro sijoittui viidenneksi.

Avaruus, taivaankappaleet, pyrstötähdet olivat minulle 1950-luvun loppupuolella todella tärkeitä ja mielikuvitusta kiehtovia. En tiedä, miksi en kirjoittanut niistä päiväkirjassani. Elokuu 1957 loppuu 2.8., kun kerron, että edellisenä päivänä tulleet Turun vieraat lähtivät pois illalla. Syyskuussa mainitsen vain, että 1.9. menin neljännelle luokalle, jolle tuli neljä tyttöä ja neljä poikaa. Koska olimme silloin kaksi luokkaa yhdessä, mainitsen myös, että kolmannelle luokalle tuli neljä tyttöä ja viisi poikaa. Seuraava merkintä on vasta marraskuussa. En osaa vielä tulkita, miksi jätin tuollaiset vanhempana muistamani merkittävät tapahtumat kirjoittamatta. Totuus on, että nyt tulkitsen silloista omaa itseäni tämän hetken kautta ja pieleen menee.

Koulukuva Rengon Kaloisten koulusta 15.10.1957. Minä olen se pitkälettisin.
Viime kesänä 13.7.2017 kirjoitin blogissani pyrstötähti-kokemuksestani elokuussa 1957. Sen kirjoituksen voit käydä lukemassa täällä.
 
Vanhoja lehtiä lukiessa ja erilaisia oivalluksia kokiessa menee runsaasti aikaa. Sitten on vastapainoksi tehtävä hyödyllisiä tai pakollisia juttuja, siivottava vihdoin pölyt nurkista. Asunnossani on keskuspölynimuri, jollaiseen kyllä totuin myös omakotitalossa, jonka olimme sinne taloon muutettuamme asennuttaneet. Se helpotti ison talon siivoamista huomattavasti.  Tämä vuokra-asunnon keskusimuri on vanhempaa mallia. Letku on jäykkä ja hankala käsitellä ja varsiosa niin lyhyt, että selkäni tulee kumarassa imuroinnista kipeäksi. Lisäksi imurointi pitää mieluummin suorittaa kerralla loppuun, koska imuria ei saa katkaistua mistään, kun sen on kerran liittänyt olohuoneen seinässä olevaan aukkoon. 


Siivoamisen jälkeen on kiva olla entistä siistimmässä asunnossa, sitä innostuu jopa kirjoittamaan tai puurtamaan tekemättömiä töitä!

Kirjoitukseni alkuun viitaten täytyy myöntää, että jos edelleen juoksisin päivittäin pihalle täyttämään lintujen ruokintatelineet, olisin lähempänä luontoa ja noita kevään tuntemuksia. Kerrostalon neljännestä kerroksesta on maan pinnalle matkaa. Tässä tulee voittamaton hinku kaivaa joku päiväkirjani esiin ja tarkistaa, mitä olen kirjoittanut samaan aikaan vaikkapa yli kymmenen vuotta sitten. Poikkeaminen menneeseen on vaarallista, koska se vie mukanaan.

29.1.2005 Tuusulanjoella.

Huh sentään. Otin esiin päiväkirjani (Moleskine) 1.11.2004 – 22.5.2005 ja avasin valokuvat siltä ajalta. Olin syksyllä 2004 siirtynyt kuvamaan digitaalisesti.  Tammikuusta 2005 on kolmetoista pitkää vuotta. Elin silloin vaikeaa aikaa tai miten sen nyt ottaa. Niin ei ehkä voi edes sanoa. Tässä on ollut niin paljon vaikeaa aikaa, että kaipa elämä on tarkoitettu ylipäänsä vaikeaksi ja selviytymistaisteluksi. Ja taisteluksi se monen kohdalta muuttuu, kun ikää tulee lisää. Ehkä mieleemme tai tässä tapauksessa minun mieleeni kaivertui jossakin vaiheessa kuvitelma, että elämä on pyrkimystä onneen. 

Sillan akide pääsi myös kuvaan 29.1.2005

Torstaina 20.1.2005 kirjoitin illalla. Kirjoitin tähän tekstin yhteen putkeen, vaikka se ei ollut niin päiväkirjassa. Mutta onhan tuo selkeästi puhdasta tajunnanvirtaa:


”Kevyempi laukku, kun kirja (tämä päiväkirja) ei ole mukana. Monena aamuna olisi ollut ajatuksia… Monena iltana… Jollen sitten nukkunut… Töissä on niin kiivas tahti. Parhaat ideat syntyvät aamuisin. Matkalla jonnekin tai jostakin. Ideat sitä omaa kirjaa varten tai niitä monia kirjoja varten. Yksi kirja kertoo vanhempieni tarinan, jollakin tavalla, osittain. Joku kuvaa lapsuuden huippuhetkiä… Harmaa sumuinen valkoinen talvipäivä, matkalla koulusta kotiin jossakin Talvitienmäen jälkeen. Olisinko ollut 8 – 9-vuotias. Adalmiinan helmi oli luettavana, koulusta lainattuna. Vähän samanlaista muisteli hammaslääkärini TS, joka suunnilleen saman ikäisenä luki Valittujen Palojen kirjasesta taivaan kappaleiden, planeettojen sijainnista ja tunnisti kuvasta, että yksi planeetta puuttui. Miten ihminen onkaan aidoimmillaan tuon ikäisenä! Yksi kirjani on romaani, jossa katse tulevaisuudesta kohdistuu minuun itseeni kuin peilikuvaan. Tänään oli lumista ja liukasta. Kaaduin selälleni tuolla Lahelassa ja löin takaraivoni katuun. Ei sattunut, koska annoin mennä kevyesti, pää vain on niin kova ja painava. Olisi ihana kirjoittaa taas niin, että se on ikään kuin pakko…”

Niinpä. Kyllä näistä päiväkirjoista saisin vaikka mitä, vaikka ei tarkalleen sitä, mitä lähdin etsimään, jollei tuo "sumuinen valkoinen talvipäivä" viittaa siihen omituiseen kevään tuntuun keskellä talvea.

Kuolemajärvi, entistä Suomea ja nykyistä Venäjää 14.7.2012. Maisemaa Karjalaisten kylän Lautarannasta kohti Muurilan kylän Kyrönniemeä.
Muutamia päiviä myöhemmin eli 26.1.2005 olin Helsingin Kuolemajärvikerhon tilaisuudessa, josta olin tehnyt päiväkirjan sivuille paljon merkintöjä. Kumma kyllä en ottanut valokuvia. Heimo Rumpunen, johon myöhemmin olen tutustunut, oli kertomassa Karjalaisten kylästä ja sen Lautarannasta, paikoista, joista en silloin tiennyt vielä mitään. 

Niistä paikoista on sittemmin muodostunut minulle toinen kotiseutu Hämeen lapsuuden kotiseudun lisäksi. Olen hahmotellut päiväkirjan sivulle kartan alueesta ja kirjannut merkintöjä hänen esityksestään.  Samoista asioista keskustelimme parisen viikkoa sitten, kun kävin hänen luonaan. Tapasin myös hänen veljensä Kaukon ja molempien vaimot. Heimo täyttää kesäkuussa 92 vuotta  Nyt olen täysin sisällä siinä maailmassa, josta kuulin tuolloin ensimmäisen kerran lukuunottamatta tietenkin äitini muistelmia lähitienoolta, Lautarannan viereiseltä Tammikonniemeltä. Onneksi olin kopioinut aikanaan kerhon silloisilta, nyt hävinneitä kotisivuilta talteen Liisa Vihkon kirjoittaman muistion Heimon esityksestä, jonka voin nyt jakaa sopivassa tilanteessa. Tässä linkki blogiini 17.7.2012, jolloin kiertelin niillä paikoilla Heimon kanssa.

Kuten tarkkaavainen lukija huomaa, niin kaukaiseen tai läheiseen menneeseen uudelleen tunkeutuminen tuo esille yllättäviäkin asioita. Tämän päivän tekemisissämme on aina siemen tulevaan. Monellakin tavalla. Ne ovat verrattavissa tähdenlentoihin.



sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Sattumista voi ottaa kiinni



Osuin sattumalta viikolla katsomaan aloitusjakson sarjasta, jossa tubettajat opastavat ikäihmisiä netin käyttöön. Taidan olla sitä ikäluokkaa eli vähän nuorempi kuin ohjelmassa olevat seniorit Me sentään hallitsemme netin käytön aika hyvin. Opastusta vanhoille annetaan vähän joka puolella. Ihan hyvä niin. Meillä kaikilla on erilaisia tarpeita. 

Tämä kuva ei kerro muille yhtään mitään, mutta minulle vaikka mitä! Renko. Vehmainen. 14.1.2018
Kuten on tullut jo aiemmin mainittua, minä olen jo vanha tubettaja. Tässä linkki sivulleni.  Olen aina halunnut kokeilla kaikkea, mutta kaikki ei sitten innosta riittävästi eteenpäin. Kuten näkyy, olen vain harvoin lisännyt sinne jotakin. Materiaalia minulla on kyllä, mutta en ole ehtinyt opetella editointia. Joku nuori saattaa sanoa, että olen kalkkeutunut. YouTuben videot kiinnostavat minua ainoastaan, jos ne sisältävät asiasisältöä tai ohjeita. Katselen joitakin matkakertomuksia, käyttöohjeita tai jonkun tilaisuuden taltiointeja. 

Mutta totta toinen puoli, joskus meille itse kullekin tekee hyvää hypätä aidan yli katsomaan, mitä sieltä löytyy. Vuoden vloggajaksi valittiin 2017 TubeCon-tapahtumassa Roni Back, josta sanottiin eräässä blogissa, että hän ”on persoonallinen ja kiinnostava tubettaja. Vuoden vloggaajasta paistaa intohimo videoiden tekemiseen ja hän jakaa omaa elämäänsä ihmisten nähtäväksi. Vloggaaja tekee kanavalleen päiväkirjamaisia videoita ja kuvaa eri tilanteissa elämäänsä, kuljettaen kameraa mukanaan paikkaan kuin paikkaan.” Hän oli myös yleisönsuosikki. Tässä linkki yhteen hänen videoonsa, jossa hän googlaa itseään. Klikkaa sanaa linkki, takaisin tähän blogiin pääset paluunäppäimellä.

Tässä Alex alle vuoden ikäisenä 14.12.2012.
No jaa, tubetus on nuorison erityisessä suosiossa. Katsoohan Alex 5 vuotta myös niitä, kun siihen vain on mahdollisuus. Ehkä nykyään peiton alla salaa äidiltään, kun taito on vain kasvanut. Lahjoitin joululahjaksi hänelle 2014 ostamani tabletin, joka oli lojunut jo pari vuotta käyttämättömänä.  Inhosin alusta alkaen tabletin käyttöä. Ostaessani sen, sain sen kuvan, että sillä voi korvata läppärin. Erehdyin tosi pahasti. Nyt älypuhelimet korvaavat ylisuuret älyvempaimet eli tabletit loistavasti. Tabletteja tarjotaan erityisesti vanhuksille. Puolikas totuus on, että tarpeeni tietotekniikan käytössä olivat sen verran laajemmat, että tabletti ei siihen riittänyt. Toinen puoli kertoo, että olen ehkä pudonnut alemmas tietotekniikan käytössä? 

Tällainen ihminen, kuin satun olemaan, on aina ollut liian kiinnostunut kaikesta mahdollisesta eikä vanhana kääkkänä edes tahdo päästä karvoistaan. Innostun jostakin pienestä jutusta ja säntään kirjoittamaan aloituksen. Aloitus ei silti ole kaikki. Lauantaina 20.1. innostuin aamukahvin kanssa lukiessani Helsingin Sanomien Lauantai-liitteen Roomaa koskevasta jutusta. Siinä oli kuvia samoista paikoista, joissa kiertelimme 2013 ja joista minulla riittää valokuvia. Ikiaikainen projektini aiheeseen liittyen odottaa edelleen täyttymystään kuten niin moni muu asia. 

Kun ryntään jonkin aiheen perässä hinkuen päästä hengittämään kirjoittamisen pariin, ehdin siinä välillä sortua muihin asioihin. Kaiken lisäksi tämä hirveä sään tempoilu matala- ja korkeapaineen välillä rassaa kehoani.  Vanhan ihmisen luut kolottavat eri tavoilla. Suomen talvi ei oikein enää nykymuodossaan sovi ”luuvaloisille” ihmisille. Tarkoitan sillä lähinnä itseäni, sillä tällä viikolla olen kärsinyt jo kahtena päivänä asiasta, ensin matalapaineeseen siirtyessämme ja sitten korkeapaineen alkaessa. Eikä silloin auta yhtikäs mitään. Se alkaa niskasta ja siirtyy päähän.

Ovat muuten sattuneet samaan kuvaan. Isä syntyi 1918 ja S 1919.
 
Lauantai-aamun innostus johti minut penkomaan papereita, mutta sitten päätin selailla ystävältäni Marjalta lainassa olevan Timo Salmisen ”Opin teillä- Riihimäen oppikoulut ja lukiot 1905-2005” henkilöluetteloita etsiäkseni vihdoin isäni ensimmäisen tyttöystävän, salaperäisen Sirkan sukunimen. Hänen kirjeistään kävi ilmi, että sukunimi alkoi K:lla ja että hänellä oli Salme-niminen sisko, joka siis todennäköisesti on käynyt samaa koulua. Löysin hänet ja sisaren.  Aivan vieras sukunimi.  Valokuvat albumeissa saavat nimet ja ymmärrän kirjeitä entistä paremmin.

Oikeastaan paperikasoja penkoessani muistin tuon edellisen, keskeneräiseksi jääneen tehtäväni osuessani taas kerran pieneen lehtiseen ”Totuus maanpuolustuskysymyksestämme”, joka on julkaistu Helsingissä 1937 Akateemisen Karjala-seuran toimesta.  Tuli mieleen, kuinka ajankohtainen tuo lehtinen on, kun olen kuunnellut presidenttiehdokkaiden haastatteluja, kun niissä on eniten kyselty ehdokkaiden kantoja Suomen ulkopolitiikkaan ja turvallisuuteen.  Elettiin aikaa ennen talvi- ja jatkosotaa, toista maailmansotaa ja NATOA.  Ei ole muuten mikään ihme, että nykyaikaa usein verrataan 1930-lukuun. Jääköön asia nyt taas sikseen, sillä asiantuntemukseni ei riitä maanpuolustuskysymysten pohdintaan. 



Lehtinen muistutti minua siis isäni kouluajoista 1930-luvun Riihimäellä ja niihin aukkoihin, joita minun on vielä selvitettävä.

Poikkesin viikolla Hyvinkäällä juuri sinä päivänä, kun satoi lunta ja oli jopa uhattu myrskyä.  Oli taas mukava tavata Kuolemajärvellä syntyneitä kolmansia serkkuja ja heidän vaimojaan. Edellisenä sunnuntaina olin vuorostani Rengossa, jossa entistä suurempi joukko oli koolla muistelemassa Kaloisten, Asemin ja Vehmaisten kylien menneisyyttä valokuvien kautta. Ajoin tällä kertaa tarkoituksella vanhan kotikylän kautta pitkin tietä, joka Vähikkälästä Vehmaisiin ja aina perille Asemille, oli kuin jääkenttä. Aikaa oli sen verran vähän, että pysähdyin kotikylässä pellon taakse kuvaamaan avaraa maisemaa lapsuuden kotia kohti vain hetkeksi. Palasin kotiin vasta iltamyöhään Hämeenlinnan kautta jäätyäni vielä tilaisuuden jälkeen rupattelemaan. On todella omituista tavata ihmisiä sieltä noin kuudenkymmenen vuoden takaa, heitä, joiden kanssa kävimme samaa kansakoulua.  Joka kerta aukeaa eteeni uusia asioita, tarinoita. Ehkä olen menneinä vuosina tätä jo kaivannutkin. Sen saa, mitä toivoo.  Kun vaan jaksaisin enemmän! Voimani tuntuvat olevan usein niin vähissä. 

Asemin kylätalo 14.1.2018
 
Ja miten edes ehtisin kaikkea, jos yhdestä viikostakin kaksi päivää menee pääsärystä kärsimiseen? Ensi viikolla taa on siirtymä korkeapaineesta matalapaineeseen. Eikä minulla ole oikein varaa silloin kipuilla, kun on paljon tekemistä.

Sen saa, mitä toivoo. Olen toivonut pitkään uutta kameraa ja olin jo kerran Helsingissä sitä ostamassa, mutta ei onnistunut. Toisaalta valokuvausharrastukseni on ollut koko syksyn lamassa, joten mikään kiire ei asialla ole ollut. Kunhan ehdin hankkia kameran ennen kesän matkoja, jos sellaisia nyt tulee.


 Mainitsemani aamukahvin Hesarin Rooman juttu jäi sillä kertaa muiden asioiden alle, vaikkei unohtunut. Muistan kovin elävästi ne hetket, kun olimme joukolla menossa kohti Barberinin palatsia ja juutuimme Via delle Quatro Fontanen ja Via del Quirinalen liikenteellisesti äärimmäisen vilkkaaseen ja ahtaaseen risteykseen. Siinä sijaitsee 1600-luvun merkittävän arkkitehdin Francesco Borrominin (1599 – 1667) suunnittelema kirkko, San Carlo alle Quatro Fontane ja neljä jo aiemmin Domenico Fontanan 1588 – 1593 suunnittelemaa veistosta suihkulähteineen risteyksen joka kulmassa. 



Jatkan tätä kirjoittamista sunnuntaina. Hidasta kirjoittamista, kuten joku nuori ihminen aikoinaan totesi ja minä ymmärsin vasta myöhemmin. Joku toinen, vanhempi ihminen mainitsi viikolla, että kirjoitan liian paljon. 

Kysymys ei ollut blogistani. Ajatella, miten ihmisten sanomiset jäävät korvan taakse. Kun satun olemaan mukana joissakin yhdistyksissä ja kerhoissa ja joudun kirjoittamaan pöytäkirjoja ja muita vastaavia, haluan kirjata niihin riittävästi tietoa. Olen ehkä useamman muunkin mielestä liian monisanainen. Itse asiassa ajattelen silloin aina tulevaisuutta ja sitä, että joku saattaa joskus tarvita tarkempaa tietoa esim. historiikkia varten. Tutkiessani huomaan etsiväni useita ääniä ja näkökulmia löytääkseni lähinnä totuutta olevan asian. En nyt juutu selittelemään kovin syvällisesti, mutta saatan joskus palata. 



Toisaalta minua on viime aikoina alkanut kalvaa ajatus, että so what? En jää vatvomaan enkä toistamaan sitä, koska en aio ihan vielä luovuttaa kuten ihmiset usein tekevät vanhetessaan. Viisainta olisi ehkä luopua joistakin tehtävistä, jotka rassaavat ”luovuuttani”. Joskus on myös vaarallista olla jossakin niin kauan, että lopulta luulee olevansa se, missä on mukana. Aloin ajatella tätä, kun vähän aikaa sitten eräs ihminen mainitsi minulle erään yhteisön sulkeutuneisuuden, koska siellä mukana olleet olivat omineet seuran. Hän totesi sitten, että se on nyt viime aikoina parantunut. Itse asiassa tuota sisäänpäin lämpenemistä olen yrittänyt välttää vetämällä uusia ihmisiä mukaan.  On hyvä aina välillä muistuttaa itseään asiasta. Tämä tuli aikoinaan työelämässä hyvin esiin. Asiantuntijuus on myös valtaa. Valta turmelee ihmisen kaikissa muodoissaan. 

Yllätys yllätys, tämän sunnuntain Hesarin Sunnuntai-osiossa oli pitkä kirjoitus henkilöstä Roni Back. Hänethän valitsin sattumalta eilen blogiini esimerkiksi. Sattumia ei ole? Otsikossa sanotaan, että lapset tuntevat hänet, mutta aikuiset eivät. Koska artikkeli ei ole vain tilaajille, voin sen jakaa tässä.

Sattumia ei ole. Näitä juttuja, yllättäviä tulee eteeni harva se päivä. 

Riihimäki 1930-lvuulla