torstai 28. joulukuuta 2017

Aikakauden loppu



Työnsin ajatuksen mielestäni. Samoin olen tehnyt jo pitkään. Joskus on vaikea katsoa ilmiselvää totuutta suoraan silmiin. Miksi edes uhraisin sille ajatuksiani, koska se asia ei enää kuulu minulle. Saman ovat kokeneet miljoonat ihmiset ennen minua ja jälkeeni. Sen koki äitini suku jättäessään kotikonnut ja nähdessään ehkä vielä lähtiessään palavat kotinsa. Kaikki sotaa nähneet ihmiset joutuvat saman tosiasian eteen. Mennyt maailma on ikuisesti poissa. 



Silti ajatus herätti minut aamuyöstä enkä saanut enää unta. Oli pakko nousta, ensin katsomaan kännykällä räpsimäni valokuvat ja sitten kirjoittamaan. Tiedän, että me ihmiset emme ajattele asioista koskaan samalla tavalla, emme ymmärrä toisiamme. Jotkut asiat piirtyvät oudon selvästi mieleen. Kun joku sanoo jotakin sellaista, mitä meidän on vaikea ymmärtää ja jota ehkä pohdimme jälkeenpäin pitkään käsittääksemme.

 

Puhuessani aikoinaan puhelimessa asianajajani (sen, joka petti minut ja on jo kuollut) kanssa, kuljeskelin kotini pihamaalla. Siitä on parin vuoden jälkeen jo kymmenen vuotta. Muistan jopa, missä kohdassa pihaa olin, kun hän sanoi, että ei sellaista ole kuin koti, se on vain asunto.  Jäin ajattelemaan sitä, miten joku voi ajatella niin. Olin käyttänyt talosta, jossa asuin sanaa koti. Olin juuri tehnyt suuria ratkaisuja, joiden tiesin loppujen lopuksi johtavan siihen, että joutuisin jättämään kotini. Olin tietämätön, tyhmä ja avuton.

Olen vuosien kokemusten jälkeen sisäistänyt, ettemme koskaan osaa käyttää sanoja samalla tavalla. Ymmärrämme siksi toisiamme jatkuvasti väärin. Olen itsekin puhunut ja kirjoittanut kodista monella tapaa. Usein olen käyttänyt siitä symbolista muotoa kuten ”ainoa oikea koti on sydämessäni”. Sitä voi olla monen muun vaikea ymmärtää, koska käsitteestä ei saa millään otetta. Minäkin voin edelleen pahoin, kun joku käyttää kodista/asunnosta termiä ”kämppä”. Sana oli hyvin usein otsikkona saamissani häirintäsähköposteissa.

Josef Stenbäckin ottama valokuva Kuolemajärven vanhasta kirkosta ja kellotapulista 1895 -1900. Kuva Museoviraston kuvakokoelmasta.

Jos ymmärrämme toisiamme väärin, niin se johtuu eri tavalla käyttämistämme sanoista ja erilaisesta kokemusmaailmastamme. Kaikki eivät osaa lukea rivien välistä, tuskin edes ymmärtävät ajatusta. Silti emme saisi koskaan aliarvioida ketään toista ihmistä.  Kuunnellaan ensin mieluummin sen toisen ajatuksia. Sanamme ja puheemme ovat kaikkea muuta kuin täydellisiä. Ymmärrämme lukemamme, näkemämme ja kokemamme eri tavalla, meillä on toisistamme poikkeavia asenteita. Emme ole samalla tavalla perehtyneet asioihin. Ihmiset lukevat entistä vähemmän, pinnallisuus on lähes muodikasta. Monet ihmisistä eivät edes tiedä, mitä empatia on. Useat ovat niin täynnä itseään ja omaa oikeassa olemistaan, että he eivät edes halua kuunnella muita ja ymmärtää, mistä eroavaisuudet johtuvat.



Kovin yleistä on tänä päivänä ja niin vanhasta ihmisestä erityisesti tuntuu, että maailma kääntyy hiljalleen eri asentoon. Tunnen, että minusta on tullut eräänlainen asioiden pilkunviilaaja tai sitten olen aina ollut sitä.  En ole pilkunviilaaja sanan oikeassa merkityksessä, en ole sellainen ”poliisi”, joita on keskuudessamme aivan riittävästi.  He huomauttelevat kaikista asioista, kyttäävät ja ojentavat toisiaan ja pitävät omaa mielipidettään ainoana oikeana. En yritä kohottaa itseäni paremmaksi kuin olen. Haluan vain ihmisten ajattelevan enemmän, jopa ennen kuin sanovat mitään. Se koskee tietysti myös minua. Joskus tutussa seurassa kiihdyn ja soimaan itseäni jälkeenpäin siitä.

Kuolemajärven hautausmaa 1936. Museoviraston kuvakokoelmat



Sama paikka suunnilleen 2014.

Ajoimme eilen vanhan kotini ohi. Se on ollut monta kertaa mielessäni, mutta olen lykännyt sitä. Nyt en ollut auton ratissa. Ohi ajaessamme räpsin muutamia kuvia. Olin saanut syyskuun lopussa naapurilta viestin, että parhaillaan vanhan kotipihani puut saavat kyytiä. Nyt näin ensimmäisen kerran tilanteen kaikessa kauheudessaan.  Pihalla kasvoi kymmenisen suurta mäntyä. Taitavat kaikki männyt kaadettu. Vielä näkyvät ovat naapurien pihoilla. Piha oli täynnä pölkkyjä. Näytti siltä, että myös kaikki pensaat oli karsittu pois. En saanut kuvista selvää, onko myös omenapuut kaadettu. Etupihan suuri kanadantuija ja marjakuusi lienevät poissa.  Onkohan seuraava vaihe, että pihalle levitetään betoni?


Tiesin sen olevan edessä. Talon ostanut perhe kaatoi ensin talon sisällä väliseiniä, ainakin seinän, joka oli olohuoneen ruokailutilan ja kodinhoitohuoneen välissä. Mahdollisesti he ovat poistaneet myös ruokailutilan ja eteisen välisen seinän kuten myös olohuoneen ja takkahuoneen välisen seinän.  Osaan näiden seinien alaohjauspuista tehtiin viime tammikuussa korjauksia, koska vesivahingon 2013 jälkeen tehdyissä korjauksissa oli jätetty laiminlyöntejä. He sanoivat myöhemmin kaatavansa puita. Nyt sekin on toteutunut. Tämä asia ei todellakaan enää kuulu minulle. Mutta… 

Kun jatkoin uniani, en päässyt tuskallisesta ajatuksesta, mitä ihanat männyt kokivat, kun ne tapettiin. Ja mitä ajattelevat sepelkyyhkyt keväällä, kun ne lentävät pihalle, jossa ei ole enää levähdyspuita. Eivätkä oravat enää pysty syömään vatsaansa täyteen kävyistä ja levähtämään oksaa vasten.





Vieläkin yli seitsemänkymmenen vuoden jälkeen Karjalasta lähteneiden sukujen jälkeläiset kaihoavat omien esivanhempiensa kotipaikoille, jotka ovat useimmiten jääneet kokonaan kasvillisuuden alle, metsittyneet. Kokonaiset kylät kuten vaikkapa Kuolemajärvellä Summan kylä, Inkilä, Kipinola, Yläkirjola ja monet muut paikat ovat hävinneet maan päältä asuttuina paikkoina. Täällä voi käydä katsomassa paikan Googlen karttaa alueesta sinne lisäämieni paikkamerkinnöin. Lisäsin äskettäin Facebookin ”Juuret Kuolemajärvellä”-ryhmään valokuvia Museoviraston kuvakokoelmista. Niistä keskustellaan ja niitä katsellaan paljon. Suurin osa meistä ryhmäläisistä on sodan jälkeen syntyneitä ja useat vielä paljon nuorempia. Minulle rajan toisella puolella oleva alue tuntuu joskus paljon läheisemmältä kuin nykyinen kotiseutu. Kävin siellä ensimmäisen kerran 1991. Nyt esitän joka kerta nukkumaan mennessäni toivomuksen, että voisin edes unessani matkustaa sinne. Kartan kanssa seikkailu auttoi minua kaivertamaan paikkakunnan kartan omaan päähäni. Unelmoin edelleen omasta automatkasta sinne. Olisi kiva saada joku muu innostumaan aiheesta, ettei tarvitse lähteä yksin. Se voi olla mahdoton ajatus. 

Monet aikakaudet loppuvat ja muutoksen tuulet puhaltavat. Vanhat kotiympäristöt muuttuvat lähes tuntemattomiksi. Menneeseen on onneksi mahdollista palata montaa eri kautta. Se ei ole pelkästään vanhojen ihmisten tapa. Päiväkirjojani lukiessani huomaan ominaisuuden olleen minussa jo lapsena ja nuorena. 

Luen parhaillaan Perttu Immosen kirjoittamaa 2017 Atena Kustannus Oy:n julkaisemaa tietokirjaa ”Suomen rahvaan historia”.  Kirja keskittyy tavallisten suomalaisten sukujen elämään lähtien liikkeelle 1400-luvun lopun Sastamalan pitäjästä. Kaksi muuta seurattavaa paikkakuntaa löytyvät Savon Rantasalmelta ja Kokkola Pohjanlahden rannalla. Kirjoittaja on valinnut perustaksi kultakin paikkakunnalta, tietyn kylän ja suvun ja sen henkilöt, joita hän seuraa historian tapahtumien ohella.  Juutun kirjassa aina johonkin kohtaan. Aloin myös sitä aloittaessani miettiä omia, ehkä epätoivoisia hankkeitani omien kirjoitusteni suhteen koskien Karjalan kannaksen Kuolemajärven aluetta tai lapsuuteni kotikylää Hämeessä. Suomi on aina ollut sen verran suuri maa, että kaikkialla ei ole ollut samanlaista.  

Minulla on keskeneräisenä joitakin kertomuksia, joita olen kirjoitellut vähitellen käyttäen sukututkimusta lähtökohtana ja liittäen henkilöiden elämään yleisen historian tapahtumia. Perttu Immosen metodi ja mikrohistoriaan paneutuminen tuntuivat siksi erityisen tutulta ja kirja oli ehdottomasti hankittava. Nyt luen sitä hitaasti ja miettien.

Matti Mäkelä kirjoitti 17.12.2017 Helsingin Sanomissa arvostelun kirjasta, joka löytyy täältä ja sivu revittynä paperisen Hesarista kirjan välistä.  Tällainen kirja pitäisi kyllä kirjoittaa myös menetetyistä alueista. Vaikka se koskisi vain yhtä pitäjää tai vaikkapa vain yhtä kylää, se olisi tosi mittava hanke, joka vaatisi vuosikausien paneutumista, opiskelua.



Sitä paneutumista, opiskelua ja näkökulmaa elän tosin koko ajan. On kysymyksessä mikä tahansa asia, yritän miettiä sitä myös aikoinaan eläneiden ihmisten näkökulmasta. Uskon, että jotakin oleellista on loppujen lopuksi siirtynyt myös meihin geeniemme kautta, vaikkemme sitä halua myöntää. On vain harjoiteltava. Aika elämä eivät vain tahdo riittää.  Immosen kirja toimii jatkossa minulle hienona inspiraation ja tiedon lähteenä.

Tätä kirjoittaessani mieleeni tuli taas vahvasti (viittaan tuohon koti-aiheeseen ja puheluun kotipihalla) se, että kaikilla ihmisillä, joiden kanssa joudumme tekemisiin, on omia pyrkimyksiä. Emme ole niistä tietoisia pyytäessämme apua joltakin toiselta. Silloin on kaikista tärkeintä pysähtyä ajattelemaan ja tutkimaan tilannetta. Apua tarvitseva ihminen on haavoittuvaisin. Häntä on helppo käyttää hyväkseen. Varottavia ammattiryhmä ovat lakimiehet, asianajajat, jotka ovat todennäköisesti tulleet kyynisiksi asioita hoitaessaan ja näkevät muissa ihmisissä mahdollisuuden hyötyä, varsinkin, kun takana on omaisuutta, josta on nyhdettävissä rahaa. Mutta se on taas toinen juttu enkä nyt jatka siitä. 

Pitäkää huolta itsestänne. Suomi täytti itsenäisenä 100 vuotta 2017. Uudet jutut odottavat meitä 2018! 

Onnellista, hyvää ja tervettä vuotta 2018 kaikille lukijoilleni! Kiitos menneestä vuodesta!  Olette tervetulleita kommentoimaan blogejani joko suoraan blogiin, sähköpostilla tai Facebookissa. Opin kommenteistani lisää elämästä, asioista ja ihmisistä ja kiitän kaikista niistä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti