perjantai 24. marraskuuta 2017

Lehtileikkeitä kaaoksesta



Asuntoni yhdessä huoneessa on kaaos, jota kauhistelen aina välillä. Onneksi liukuoven voi vetää peittämään huoneen sekasotkua. Toisaalta osa sieltä valuu myös olohuoneen puolelle. Minulla ei ole huolimatta aikeistani ollut aikaa selvittää huoneessa olevia papereita, saati purkaa laatikoita jonnekin muualle. Muualla ei edes ole tilaa. Kunnianhimoisesti aloitan joinakin päivinä setviä jotakin laatikkoa, mutta se jää yleensä vain aloittamiseksi. Kaiken lisäksi en ole asentanut asuntoon kattolamppuja, joten pimeä peittää marraskuussa kaaoksen suloiseen hämäräänsä eikä sieltä silloin edes etsiessä löydy mitään.



Tänään taas ajattelin juuri tätä. Nyt kaipasin aihetta kirjoittamiseen, jotakin muuta kuin tämän hetken päivittelyä, mitä tuossa alussa on jo aivan riittävästi. Käsiini osui Karjala-lehti päiväyksellä 31.1.2008. Ajattelin leikata siitä leikkeet niistä jutuista, joiden vuoksi olin sitä säästänyt ja pistää loppuosan lehdestä paperikeräykseen. Sellainen juttu olisi voinut olla Max Engmanin 2007 ilmestyneen teoksen ”Raja” kuvaus. Se olisi sopinut kirjahyllyssä olevan kirjani väliin, josta joku muu sen sitten vuosikymmenten päästä löytäisi. Kirjojen sisältä löytämäni lehtileikkeet ja muut jutut kuten esimerkiksi äskettäin löytämäni vanhan työkaverini käyntikortit ovat aina ilahduttaneet minua. Lehdissä olevia arvosteluja tai muita juttuja olen kautta aikain itsekin liittänyt kirjojen väliin. 

Hitsi, olisipa mukava siirtyä mielikuvituksen voimin sinne tulevaisuuteen, hetkeen, kun joku löytää kirjan välistä lehtileikkeen tai jotakin muuta. Lapsena harrastin tekstien/kirjeiden piilottamista milloin minnekin itseni aikuisena löydettäväksi. 

Helmi työhuoneessani Vallilassa 4.2.2008. Hän tuli Perniöstä Helsinkiin katsomaan näyttelyn ennen sen sulkeutumista.

Nyt en siirry sinne tulevaisuuteen enkä leikkele tätä lehteä vaan laitan sen visusti talteen. Nimittäin lehdessä kohtaavat kolme sukulaisnaista.  Pikkuserkkuni Helmi kirjoitti Lukijat-palstalla s. 4 otsikolla ”Ryssän vihasta”. Hän oli saanut kimmokkeen televisio-ohjelmasta, jossa toimittaja oli inttänyt yhä uudelleen asiasta kysyen miksi, miksi. Helmillä oli aihetta täsmentää ryssävihan syitä ja toivoa, että toimittajat menisivät itseensä ja ajattelisivat, miltä tuntuisi joutua jättämään koti pieni nyssäkkä, jos sitäkään mukana. Helmi on evakko, sotaorpo ja sotalapsi. Olen usein pohtinut aihetta omalta osaltani. Aika ja historiaan perehtyminen ovat tuoneet perspektiiviä ymmärtää ryssävihaa eri näkökulmista kuten myös ystäväni Helmin silmin.



Serkkuni Arja Sirkiä, äitini Väinö-veljen tytär, on päässyt kyseisen Karjala-lehden etusivulle kuvan kera. Kuvan alla hän kertoo omistavansa yli viisi sataa Viipuri-aiheista kuvaa. Nyt lähes kymmenen vuotta myöhemmin niitä lienee jo paljon enemmän. Auli Kumpusen kirjoittama teksti liittyy kuitenkin Arjan Salossa pidetystä huutokaupasta ostamaan vanhaan valokuva-albumiin. Hän päätyi huutamaan sen itselleen, kun albumin välistä putosi lattialle Viipuri-aiheinen postikortti. Valokuvakansio sisälsi valokuvia Adolf Hitlerin vierailusta Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivillä Immolassa kesäkuussa 1942.  Kansion kuvien pääteltiin olleen jonkun TK-kuvaajan ottamia. Tapahtuma oli tarkasti valvottu, joten siellä ei pitänyt olla ketään ulkopuolisia. Arja oli albumin kanssa myös esillä valtakunnan muissa lehdissä. 



Kansalliskirjaston Puolustusvoimien hallussa olleiden sotakuvien digitointi saatiin tehtyä ja SA-kuva-arkisto avattiin koko kansan käyttöön 2013. Nyt Mannerheimin syntymäpäivien 1942 kuvia löytyy sieltä. Tässä linkki arkistoon http://sa-kuva.fi/.  Lainaan sieltä muutaman kuvan tähän blogiini. 




Yllätys tai ei minulle mikään yllätys on, että olinpa minäkin samaisessa lehdessä. Toimittaja Leila Lehtiranta kirjoitti otsikolla ”Kuvan sisälle pääsy avaa aarteen lähteille”. Otsikko oli minun tekstistäni lainattu, tosin vähän kömpelösti tekstini sisältä napattu. Tosin se osa kirjoituksestani on artikkelin lopussa
kokonaisuudessaan. 

Tässä ollaan vasta pystyttämässä näyttely. Tuo ruokasali on parhaillaan remontissa, joten nämä kuvat ovat tavallaan historiallisia.
Tammikuussa 2008 oli alkanut viimeinen työvuoteni ennen eläkkeelle siirtymistäni. Meillä Nordean kamerakerholaisilla oli kunnianhimoinen hanke, suuren näyttelyn järjestäminen.  Kun KOP ja SYP fuusioituivat 1995, niin myös molempien kamerakerhot yhdistyivät. Oli pakko tehdä aikamatka valokuvien kautta tuohon aikaan. Valitsin tähän joitakin kuvia. Kysymys oli valokuvauksesta, mutta näyttelyn suunnittelu, pystyttäminen, avajaisten järjestäminen, kaikki siihen liittyvä työn ohella, oli niin suuri ponnistus, että kuvien ottaminen jäi sivuseikaksi. Aivan riittämiin niitä löytyi pystyäkseni palaamaan siihen aikaan.

Marraskuun lopun harmaus ei vaikuta minuun sen kummemmin kuin, että on kiva käpertyä ”kotilieden” ääreen mukavien asioiden pariin. Välillä on pakko lähteä kylille hoitamaan asioita ja kauppaan. Tietenkin meno sattuu juuri sellaiseksi päiväksi, kun sataa lunta. 

Avajaiset alkamassa.

 
Kari Kullberg tarkastelee omia historiallisia valokuviaan.

Työkaverit entisiltä ajoilta tulivat myös tutustumaan näyttelyyn.

Olemme tarkastelemassa paria minun historiallista kilpailuissa menestynyttä kuvaani.

Kaiken lisäksi sitten vielä huomaa kauppaan astuessaan, että lompakko onkin jäänyt kotiin. Usein kävelen lähikohteisiin, mutta eilen oli niin monta asiaa hoidettavaksi ja sää oli todella kauhea, että lähdin autolla, kun ensin sain sen kaivettua märän lumen seasta esiin. Aamupäivällä on todella vaikea saada parkkipaikkaa mistään muualta kuin kauppojen parkkialueilta. Kirjaston parkkipaikkaa olisin tarvinnut muutamaksi minuutiksi, mutta se oli täynnä, oli vietävä auto muutamaksi minuutiksi kauemmas.  On myös mietittävä postilaatikoiden sijainti, jos on jotakin lähetettävää.

Meidän kylä on pitkänomainen. Kotiani lähellä sijaitsee K-Supermarket, jossa postitoimisto. Tällä puolella on myös kirjasto ja linja-autoasema. Hiukan eteenpäin on terveyskeskus. Toisella puolella kylää on S-Market ja siellä on postilaatikko. Jouduin ajamaan juuri sieltä lumityrskyn läpi kotiin. Lompakko ja kalenteri tuntuivat hävinneen kokonaan. 

Eilen. Taustalla Tuusulan uimahalli.
 
Tältäkö tuntuu sitten, kun dementia iskee? Ehkä sitä ei edes tiedä? Muistin kyllä pitäneeni lompakkoa ja kalenteria kädessäni, koska tarkistin, onko kampaajan varauskortti siellä ja sitä varten oli tarkoitus ottaa myös kalenteri mukaan. Mutta jos sittenkin olin sekoamassa. Katsoin itse asiassa vähän huvittuneena jopa jääkaappiin, kun muistin työtoverini aikoinaan ehdottaneen kolleegalleen, jonka anoppi oli ilmiselvästi sairastunut, epäili kaikkia ja hukkasi kaiken, että tämä tutkisi hävinnyttä kelloa etsittäessä tutkimaan myös jääkaapin. Sieltä se kello löytyi juustopaketin sisältä. No, kaipa muutakin oireita alkaisi olla. Lompakko ja kalenteri olivat päällekkäin keittiön pöydän alle työntämäni tuolin päällä. Kalenteri oli lompakon päällä ja samanvärisenä kuin istuintyyny hämäsi minua.

Tässä tuli sittenkin sitä tämän hetken päivittelyä...Ehkä oma pääni on myös kaaoksessa ja haluaa kaikkein eniten rauhaa. Jatkan nyt negatiivien ja valokuvien ynnä muun materiaalin digitoimista nauttien samalla marraskuisen päivän harmaudesta. Niitähän riittää. Tänä aamuna nimittäin kaikki eilen satanut lumi oli tipotiessään. 
Kerhossa oli myös eläkeläisjäseniä. Tässä Karjala-lehden artikkelissakin mainittu Viipurista alunperin oleva Olavi Niemelä oli ollut pankissa aikoinaan arkkitehtinä.  En ole sittemmin kuullut hänestä, mutta hän täyttäisi huomenna 25.11. 2017 jo 95 vuotta.





perjantai 17. marraskuuta 2017

Mukana tänään, eilen ja aina




Jostakin kumman syystä tai ei nyt niinkään kumman, pakenen usein vapaaseen kirjoittamiseen, kun minun olisi aika ahkeroida virallisemman kirjoittamisen parissa. Siirrän sen muun huomiseen ja istun tietokoneen ääreen kirjoittamaan näitä iänikuisia blogejani, henkireikääni jonnekin suurempaan. Harmaa marraskuun sää tunkee ikkunasta sisään. Tiedän, että minun pitäisi harrastaa ulkoilua ja ties mitä kaikkea. Mutta tässä istun ja hengitän sanoja, muistoja ja tuon ne tähän hetkeen, jossa elän.

Kaikki kuvat tässä blogikirjoituksessa ovat marraskuulta 2010. Tässä erään kurssimme vetäjä taidehistorian tohtori Elina Räsänen kuljetti meitä opiskelijoita Kansallismusseossa. Kuvassa näkyy osaa Kalannin alttarikaappia, joka on 1400-luvulta ja sen on tehnyt todennäköisestt mestari Francke Hampurista.
Saattaa olla kirjoitettu jo geeneihimme, miten elämämme kulkee eteenpäin. Kun joskus saamme ison idean irtautua johonkin uuteen ja loistokkaaseen uuteen elämään, niin tapahtuu jotakin. Tulee vaikkapa niitä rajoitteita, joista eräästä kirjoitin äskettäin blogissani. Esteet, joita kasaantuu suunnitelmien eteen, voivat olla hyvin naamioituneita ja yllättäviä. 

Loppujen lopuksi kaikkein suurimmat esteet ovat sittenkin omassa mielessämme.
Ettei vain se mieli kutsuisi ja huutaisi itse niitä paikalle. Siihen en halua uskoa. Jos niitä tavalla tai toisella on olemassa, voimme sen saman mielen kautta lentää vapaasti.  Kukaan ei voi sitä ottaa meiltä. Tässä kohden mieleeni tuli Viktor Frankl, joka selvisi aikoinaan keskitysleirien kauheuksista asenteensa ja suhtautumisensa avulla. Se oli samalla hänelle, jo psykiatrina toimineelle oppineelle ihmiselle, uskomaton käytännön koulu teoriansa testaamiseksi. Hän on kirjoittanut sotien jälkeen valtavan määrän kirjoja aiheesta, josta kehittyi logoterapia. Sanokoon kuka muu, mitä tahansa, niin ihmisen kokema omista voimavaroista lähtevä, elämän tarkoituksellisuus on itse asiassa kaikkien ymmärtämä, yksinkertainen asia, joka Frankl kehitti filosofiseksi ja psykologiseksi teoriaksi. Kaikki hyvät asiat lähtevät meistä itsestämme. Täältä pääset Viktor Franklin kotisivuille.

Kummasti tähän loppuun liittämäni blogikirjoitus ei sisältänyt mitään siitä, mitä kuvat kertovat. Ihanat kirjat olivat saapuneet Amazonilta.
Muistan aina välillä, että ensi vuonna tulee täyteen kymmenen vuotta eläkkeelle jäämisestäni. Huomaan ajan ennen sitä olleen minulle käytännön vaikeuksien äärimmäistä testaamista jo ennen varsinaisen hienon eläkeiän alkamista. Hienoudesta viis, mutta ne kokemukset, ne,  te kaikki blogiani lukeneet jo tiedätte. Samalla niistä vaikeuksista tai niiden läsnä ollessa on syntynyt paljon ideoita ja ajatuksia, joihin ehkä jo kyllästymiseen saakka palaan näissä kirjoituksissani. Mutta näitähän ei ole pakko lukea. Kirjoitan ensi sijassa itselleni. Siinä yksi elämän tarkoitus minun osaltani. Samalla syntyy tekstiä monta muutakin osittain vielä piiloutunutta tarkoitusta varten, sivutuotteena.


Monet odottavat eläkkeelle jäämistä kuin kuuta taivaalta. Sitten kun eläkeaika alkaa, alkaa samalla mieletön tekeminen, kun pitää toteuttaa kaikki, mikä on jäänyt tekemättä. Se on vähän samanlainen prosessi, kun nuoruudesta aikuisuuteen siirtyminen. Ihminen tuntee hetken olevansa kuolematon ja aikaa on yltä kyllin. Elämässä kaikki ei mene niin eikä varsinkaan vanhempana. Suurten pettymysten kautta me sitten kirkastumme. Ehkä. Eipä tästä sen enempää. Jokainen tietää oman tilanteensa.

Aloitin bloggaamisen keväällä 2008. Minulla oli aluksi kaksi blogia ”Polulle kauas” ja ”Polkuani kuljen”.  Ensiksi mainittu hävisi aineistoineen 2012 blogipohjan poistuttua. Jälkimmäinen on vieläkin olemassa, mutta se on ollut salainen alusta asti. Kaikista kirjoituksistani minulla on paperiprintit ja word-tiedostot.

Kävimme jatkuvasti eri kohteissa. Eduskuntakin on kokenut tämän kuvan ottamisen jälkeen suuren remontin.
Blogissa ”Polkuani kuljen” kirjoitin sellaisista asioista, joita en halunnut muiden lukevan. Myöhemmin minusta on tullut paljon rohkeampi ja olen kertonut myös kesän 2008 ikävistä asioista, joista aikanaan en rohjennut edes puhua kenellekään.  Niitä samoja asioita vähän toisesta näkökulmasta kirjoitin päiväkirjoihini. ”Polulle kauas”-blogissani kirjoitin kauniista asioista.  Huomaan taituroineeni asioiden välissä pystyäkseni jaksamaan eteenpäin. 

Olemme myös äärimmäisen hyviä vähättelemään itseämme. Minä jos kuka sen tiedän. Olen ollut mestari itseni alentamisessa ja tiedän useita muitakin. Kun sitten meidän alentamiseemme osallistuvat muutkin, niin soppa on valmis.  Useita alennetaan ja vähätellään työelämässä, mutta se ei ole ollenkaan harvinaista kotona eikä koulussa alkaen lapsuudesta. Olen kokenut sen kaikilla alueilla. Se alkaa myöhemmin ruokkia itse itseään.  Ympärillämme on aina persoonia, jotka vaistoavat sen toisesta ihmisestä ja jatkavat alentamisen kierrettä, joka usein jatkuu elämän loppuun saakka.

Muistan hyvin sen mahdottoman kylmyyden ja pienen lumisateen, kun kiertelimme ympäri Helsinkiä pitämässä esityksiä eri kohteista. Tässä vuorossa Taidehallin esittely. Ulkoapäin.
Muistaakseni en ole kirjoittanut tästä aiemmin, vaikka olen sen aina tunnistanut. Olen ollut liian kiltti hyökätäkseni sitä vastaan, en jatkossakaan puutu siihen huomatessani muiden ihmisten alistavan minua.  Meille jaetaan nykyään valtavasti kaikenlaisia ohjeita, miten pitää toimia ja mitä tehdä. Sen sijaan, että alkaa orjallisesti noudattaa muiden ohjeita, niin paras ohje on, että opettelee tuntemaan itsensä ja tunnistamaan asiat, jotka ovat vaikuttaneet meihin aikojen kuluessa. 

Tässä tulee auttamatta mieleen myös tuo MeToo – kampanja. Sehän lähti lähinnä seksuaalisesta häirinnästä. Uskon, että useat naiset ovat nyt miettineet niitä tilanteita, joissa he ovat kohdanneet asian. Minäkin yritin kaivaa muististani, mutta enpä ole suoranaisesti kokenut sellaista. Muistin pari tapausta nuoruudesta, mutta oma asenteeni ja suhtautumiseni vesitti ne nopeasti. Suomessa kampanjan voisi laajentaa työelämän valtarakenteisiin ja jopa perhe-elämään. Kuten aiemmin jo mainitsin, niin niissä olen kokenut riittävästi vähättelyä, alistamista ja kunnioituksen puutetta siksi, että olen ollut nainen. Me naiset vain pidämme silloin suumme kiinni, koska omaa pesää ei ole soveliasta liata.


Olen saanut pakolliset kirjoitukset tehtyä, kirjeet ja sähköpostit lähetettyä. Nyt voisin heittää vapaalle. En taida osata tehdä sitä, vaikka koko ajan yritän opetella. Olen tällä viikolla nukkunut tosi pitkään ja nähnyt paljon unia. Joskus kirjoitan unen muistiin, koska tiedän sen pian haihtuvan mielestä. En näe koskaan painajaisunia, mutta usein erikoisia. Tänä aamuna näkemässäni uni päättyi, kun olin katsomassa auringonlaskua. Kameroilla oli unessa taas jokin rooli. Koska uni oli tosi pitkä ja monimutkainen enkä edes tuntenut siinä olevia ihmisiä, en pitkästytä teitä sillä. Joka tapauksessa on varmasti hyvä merkki, kun nukkuu hyvin pitkästä aikaa ja näkee paljon unia.

Ihminen on hyvä unohtamaan ikävät asiat. Olin ottanut jo aikoja sitten erilleen pari kirjoitusta marraskuun lopulta 2010 otsikolla ”terapeuttista tutkiskelua” (huom. pieni alkukirjain).   Ennen kuin sujautan ne takaisin mappiinsa, voisin hetkeksi palata siihen ahdistavaan mielentilaan, missä elin seitsemän vuotta sitten. 


”Reippaat koululaiset ajavat ohitse kirpeässä pakkasilmassa. Orava mukeltaa ulos viemiäni pähkinöitä. Mustarastaat tuntuvat palelevan, kylmä saa ne maan tasalle ja joskus ne roikkuvat siivet levällään sireenipensaan oksissa.  Muut pikkulinnut saapuvat kohta lämpimän metsän kätköistä aamiaiselle. Minäkin laitan takin päälle ja kaulahuivin kaulaan, kun menen postilaatikolle. Pakkasta ei ole enempää kuin 15 astetta. Meistä on tullut arkoja. Näin oli aamulla, kun aloin kirjoittaa tätä.

Olen ennenkin kirjoittanut, kuinka lapsuudenperheeni asui maalla. Kun kävin 11-vuotiaasta lähtien oppikoulua Hämeenlinnassa, lähdin joka aamu ennen kello 7 tienvarteen bussia odottamaan. Ulkona oli vielä pilkkosen pimeää, kun suunnistin pihapiirin ulkolaidalla olevaan ulkovessaan tarpeilleni. Sisälläkin oli aamuisin vielä kylmää muualla paitsi keittiössä, jonne äiti laittoi aamuvarhain tulen. Pihalle sai sytytettyä vain himmeän ulkovalon, jonka säteet riittivät vain rapuille.  Vielä joskus unissani palaan tuohon ulkoeteiseen, valoon, joka ei syty ja oveen, jota on vaikea laittaa lukkoon. Nuorena ihminen on vielä uskomattoman luottavainen ja tasapainossa maailman kanssa. Olen unohtanut tuosta ajasta kylmyyden ja pimeyden. Tiedän palelleeni, kun jostakin muistin sopukoista tulee näkyviini pieni tyttö, joka kävelee Hämeenlinnassa sillan yli tuulessa ja tuiskeessa kohti Hätilässä sijaitsevaa koulua. Samoin palelin joskus linja-autoaseman edessä ennen uuden asemarakennuksen valmistumista. Palelin myös aamuisin bussipysäkillä. 

Entä nyt? Annan haalistuneiden muistojeni liukua pois. On paljon muuta tekemistä, en ehdi palauttaa niitä sen enempää mieleeni. Tunnen useimmiten nytkin olevani tasapainossa. On kuitenkin asioita, jotka yrittävät horjuttaa minua. Olin lapsena yhtä yksin kuin nytkin ja minun oli selvitettävä ongelmani itse huolimatta vanhemmistani. Ongelmat olivat ehkä vain pienempiä, oli vain selvittävä päivästä toiseen. 

Tällä viikolla olen ollut välillä lähes pakokauhun vallassa. En halua olla näin yksin. Ihmettelen kyllä ajatteluani sikäli, että olen ollut yksin jo vuosia. Mutta saattaa olla, että jo näennäinen vastuun jako jonkun toisen kanssa, vaikka se ei toimikaan käytännössä, tekee elämän helpommaksi. Talo natisee talven alla, palelen, lämpötilaa ei saa riittävän korkeaksi, viemärit pitävät ihmeellistä pulputusta, vetävät joskus hyvin ja joskus huonosti. Minulle tulee koko ajan lisää kysymyksiä. Tilasinko sittenkin väärää öljyä? Miten selviän kaikista maksuista? Uskokaa tai älkää, minunkin tekisi välillä mieli jättää uppoava laiva rottien tavoin. Vuosien laiminlyönnit alkavat näkyä. Herään aamuyöllä miettimään käytännön ongelmia. Viime yönäkin kello kolmen aikaan nousin keittämään teetä ja rauhoittuakseni luin hetken kiinalaisten maailmanympärimatkoista 1420-luvun alussa. Kun seikkailin hetken heidän kanssaan hyytävässä kylmyydessä eteläisillä napaseuduilla, meni aikani taas kohdalleen ja nukuin aamuun saakka.  Jo illalla huomasin käsivarteni kipeytyneen. Pitkästä aikaa. Ahdistuksesta.
26.11.2010 oli näin paljon lunta. Poikkesin  opiskelukeikan päätyttyä Mannerheimintiellä kylässä tapaamassa ex-anoppiani.

Ajattelen ihmisiä, jotka ovat sairaita, vanhoja ja köyhiä. Oliko siinä kaikki pahimmat pelkoni? Sairaus on ehkä pelottavinta. Vanha ja sairas kaikkein pahinta. Köyhyys, sitä tuskin tarvitsee pelätä nykyaikana paitsi jos se on henkistä köyhyyttä. Köyhä ja terve. Kuolemansairas, sitäkin minun on käsiteltävä.  Kysyn itseltäni, ymmärränkö tai voinko edes ylipäänsä ymmärtää näitä asioita oikein. Puhumme niistä niin helposti, mutta olemmeko käsitelleet niitä niin, että tajuamme niiden saattavan tulla omalle kohdalle, lähelle? Minun ongelmani eivät sittenkään ole mitään niiden rinnalla.

Olen lähestulkoon aina ollut tasapainossa itseni kanssa, vaikka olenkin välillä elänyt vain muita varten. Minäkin olen poikani mukaan hössöttänyt ja ollut vaikea. Luulin silloin vielä, että naisen pitää huolehtia, huolehtia, huolehtia ja uhrautua. Olin saanut sen perintönä esiäideiltäni. Me äidit olemme loppujen lopuksi aina pahimpia, välttämätön paha, jonka pitäisi oikeastaan poistua näyttämöltä tehtävänsä hoidettuaan. Nyt olen omalla tavallani poistunut ja tulevina vuosina poistun lisää.

Onneksi on taide ja opiskelu. Levitän ne jokaiseen hetkeeni. Lähden valokuvaamaan ihanan raikkaan luonnon keskelle. Selviän kaikista vaikeuksistani. Voin edelleen hymyillä onnellisesti  ilman mitään syytä. Eilen, kun reippaasti sauvakävelin Hyrylään postiin, eräs nainen lausahti spontaanisti, kuinka on hienoa nähdä noin reippaita ihmisiä. Kaikki muut kun tuntuvat pelkäävän pakkasta. Olen aina sanonut, että elämä kantaa ja kaikki vaikeudet ovat voitettavissa.  Jo niistä kirjoittaminen helpottaa. Ja toisaalta suoraan vastoinkäymisiä vastaan meneminen auttaa. Sitä tulen jatkamaan tässä elämäni itsellisessä vaiheessa.

Ystävän seurakin auttaa. Kun voi jakaa oman ikäisten kanssa ajatuksia ja ehkä vähän itkeä tirskahtaa, on taas helpompaa. Kuten tänään kävi ja sain jopa syödä lounaan hyvässä seurassa. Siksi tämän julkaisu siirtyi iltaan. ”
Aurinko laskee 1.12.2010